Kuolemanpelko, mikä auttaa ahdistukseen?

omien rakkaiden kanssa - jos vain tahdot! Mikä ihana tunne kun kuolemaa ei tarvitse pelätä vaan se on vain portti iankaikkiseen elämään.

1. kun tulin murrosikään

2. kun imetin'

3. kun tuli vaihdevuodet

Kaikki liittyi estrogeenitason heilahteluun. Tunsin suunnatonta kuolemankauhua ja pelkoa. Heräsin heti nukahdettuani älyttömään kauhuun.

Joka kerta on mennyt ohi. Imetysaikana kun lopetin imetyksen ja nyt vaihdevuosissa kun aloitin estrogeenin.

Olen ajatellut, että kuuluu elämään. Ihmisen on tajuttavakin tämä asia, että kuolee joskus. Se kummasti panee miettimään, mikä on elämässä tärkeää ja mikä ei.

Voimia sinulle. Et todellakaan ole ainoa, kenellä on tällaisia kauhukokemuksia.

Olen 24 vuotias, puolivuotiaan vauvan äiti. Meillä on elämä mallillaan, eikä mitään sen erikoisempaa ole sattunut, mikä selittäisi nämä kurjat ajatukset.

Eli minulle on kehittynyt viimeaikoina ihan järkyttävä kuolemanpelko,

herään yöllä/aamulla johonkin käsittämättömään uneen,

ja loppupäivän mietinkin sitten enemmän tai vähemmän intensiivisesti tätä kuolemahommaa.

Minua ahdistaa, että tämä kaikki tulee loppumaan joskus, että aika vaan kuluu eteenpäin, ja lopussa odottaa Kuolema.

Se ajatus puristaa rintaani, eikä hellitä. Haluaisin pysäyttää ajan tähän hetkeen, ja pitää kaikki rakkaat lähelläni ikuisesti.

Tiedän, että tämän asian vatvominen on turhaa, että kuolema tulee kaikille jossain vaiheessa, halusimme sitä tai emme,

mutta en jostain syystä pysty sulattamaan sitä.

Onko muilla vastaavia ajatuksia?

Johtuuko nämä kenties tästä tuoreesta äitiydestä, vai kuuluuko tähän ikään joku tällainen vaihe?

Olisi mukava kuulla ihan ammattilaisenkin näkemyksiä.

Onko tämä ohimenevää? Normaalia? Vai olenko tulossa hulluksi?

Keskustelua ja neuvoja, kiitos!

ennen kuin omani vastasin. Meinasin aloittaa samoin, että ei nappeja heti naamaan.

Ja juuri nuo murrosiän jutut ja muut.

Mutta nyt olen jo vaihdevuosissa ja entrogeenitason tipahdus aiheutti saman oireen.

nappeja naamaasi.

Tuttu tunne minullekin. Eka kerran sama asia selkeytyi minulle murrosiän hormoonimyllerryksissä. Oli aikamoinen jysäys tajuta, että tämä ihan oikeasti loppuu. Mietin yöt elämän mielettömyyttä ja ahdisti pirusti ja pelotti. Se tasaantui kun hormoonit asettui.

Seuraavan kerran nämä toistuivat joka kerta neljän synnytyksen jälkeen. Kesti jonkin aikaa, että heräsin kuolemankauhuun yöllä. Ihan vain sellaiseen puristavaan oloon, että minä kuolen joskus ja miksi edes piti syntyä kun kaikesta pitää luopua joskus ja onko tässä mitään järkeä. Ihan oikea kauhukohtaus, mikä helpotti kun heräsin kunnolla unen ja valveen rajamailta. Jokainen meni ohi kun hormoonit asettui.

Itse olen ollut tyytyväinen, että olen tajunnut elämän rajallisuuden ja raadollisuuden. Olen oppinut elämään sillä tavalla, että minun elämän sisältöni ei ole materia tai kilpailu naapurin kanssa lasten merkkivaatteista tai autosta. Olen heittäytynyt oravanpyörästä pois ja elän vakaasti omaa elämääni, koska tosi on, että mitään uutta ei ole auringon alla.

Yritä kääntää kuolemanpelkosi voimavaraksesi, äläkä lähde juoksemaan sitä pakoon ja miettimään, että loppuelämän vois nappailla jotain pillereitä naamaan sinne hautaan asti, ettei totuutta tarvitse ajatella ja voisi elää vain turhakkeisiin tarrautuen.

Kaikkea hyvää sinulle.

Ennen ku leimaat ittes ties miksi niin anna ajan kulua. Mulla 3 lasta ja jokaisen syntymän jälkeen sama juttu! Hormonit, yövalvomiset jne tekee tepposensa.

Olen perus positiivinen ihminen ja kuoleman vatvominen ei kuulu normaaliin käytökseeni, mutta aina vauva aikoina ja kun olen ollut enemmän kotona lasten kanssa näin on käynyt.

Elämä on vaan niin ihanaa, että pelkään menettäväni sen....

Kunhan arki astuu kuvioihin taas ennemmin tai myöhemmin huomaat ajattelevasi vähemmän ja vähemmän noita asioita jotka eivät ajattelemalla muuksi muutu.

ihmistä kahdesti, joskus kolmasti.

Ehkä juuri nyt olet etsikkoajassa ja Jumla kutsuu sinua yhteyteensä.



Itse olen löytänyt rauhan Jumalan kanssa. En pelkää kuolemaa, sillä elämä jatkuu taivaassa, jossa tapaan uskovaiset kuolleet sukulaiseni. En ymmärrä uskomattomia, joilla ei ole iankaikkisuustoivoa. Kuinka he jaksavat elää ja saada merkityksen elämälleen?

ihmistä kahdesti, joskus kolmasti.

Ehkä juuri nyt olet etsikkoajassa ja Jumla kutsuu sinua yhteyteensä.



Itse olen löytänyt rauhan Jumalan kanssa. En pelkää kuolemaa, sillä elämä jatkuu taivaassa, jossa tapaan uskovaiset kuolleet sukulaiseni. En ymmärrä uskomattomia, joilla ei ole iankaikkisuustoivoa. Kuinka he jaksavat elää ja saada merkityksen elämälleen?

Mutta ihanaa lukea kun kerrankin tällä palstalla ollaan kaikki yhdessä kannustavia ja myötäeläviä. Kiitos siitä vaikka asia ei sinänsä minua kosketakaan.

ihmistä kahdesti, joskus kolmasti. Ehkä juuri nyt olet etsikkoajassa ja Jumla kutsuu sinua yhteyteensä. Itse olen löytänyt rauhan Jumalan kanssa. En pelkää kuolemaa, sillä elämä jatkuu taivaassa, jossa tapaan uskovaiset kuolleet sukulaiseni. En ymmärrä uskomattomia, joilla ei ole iankaikkisuustoivoa. Kuinka he jaksavat elää ja saada merkityksen elämälleen?

Ei täydellisen rakkauden tarvitse kutsua eikä tuomita ketään minkäänlaisin perustein. Ei hän kysy uskoa tai näkemystä. Mitä hän sillä tekisi???

Täydellinen rakkaus on täysin pyyteetöntä vailla mitään vaatimuksia. Lue raamatusta rakkauden kriteerit niin ymmärrät.

Samaa vikaa itsellä. Ja omat 'kokemukseni' kuolemanpelkoon on sellaisia, jotta ajattelee että mitäs sitten, kun tää ja tää kuolee.. Ja tää on ennen synnytystä, hormonit laittaa sekasin ja muutenkin iso ikävä läheisiä, jotka asuvat todella kaukana. Joskus asia unohtuu ja kaikki on loistavasti, kunnes on hetken yksinään. Siksi pidän nukkumisesta, koska silloin pääsee tilaan, jolloin ei niinkään itketä ja pelota.. Kyllä se ohi menee, jahka ymmärtää kaiken. Ja vaikka kuinka hokee itelleen että 'elämä on sellaista', niin pahaltahan se tuntuu.. -Sup

Olen 24 vuotias, puolivuotiaan vauvan äiti. Meillä on elämä mallillaan, eikä mitään sen erikoisempaa ole sattunut, mikä selittäisi nämä kurjat ajatukset.

Eli minulle on kehittynyt viimeaikoina ihan järkyttävä kuolemanpelko,

herään yöllä/aamulla johonkin käsittämättömään uneen,

ja loppupäivän mietinkin sitten enemmän tai vähemmän intensiivisesti tätä kuolemahommaa.

Minua ahdistaa, että tämä kaikki tulee loppumaan joskus, että aika vaan kuluu eteenpäin, ja lopussa odottaa Kuolema.

Se ajatus puristaa rintaani, eikä hellitä. Haluaisin pysäyttää ajan tähän hetkeen, ja pitää kaikki rakkaat lähelläni ikuisesti.

Tiedän, että tämän asian vatvominen on turhaa, että kuolema tulee kaikille jossain vaiheessa, halusimme sitä tai emme,

mutta en jostain syystä pysty sulattamaan sitä.

Onko muilla vastaavia ajatuksia?

Johtuuko nämä kenties tästä tuoreesta äitiydestä, vai kuuluuko tähän ikään joku tällainen vaihe?

Olisi mukava kuulla ihan ammattilaisenkin näkemyksiä.

Onko tämä ohimenevää? Normaalia? Vai olenko tulossa hulluksi?

Keskustelua ja neuvoja, kiitos!

Hei,

Minulla aivan samanlaiset tuntemukset kuin sinulla. synnytin täydellisen tyttövauvan 5 kuukautta sitten ja noin 3 kuukautta olen pelännyt omaa kuolemaani suunnattomasti. Viime yönä näin pelottavan unen jossa olin kuolemassa ja nyt ahdistus on aivan kamalaa. Olen itse hakenut apua ahdistukseen, koska en pärjää sen kanssa.

Minulla on tällä hetkellä täydellinen elämä ja olen onnellinen aviomiehestäni ja tyttärestäni ja pelkään että tämä kaikki tulee loppumaan, että kuolen ja he jäävät ilman minua.

Haluaisin tietää oletko saanut apua pelkoosi tai onko pelkosi helpottanut yhtään?

Kun kuopuksemme oli vauva pelkäsin aivan kamalasti että jotain kamalaa sattuu esim omalle äidille!!?Mietin miten jaksaisin yövalvomisten kanssa käydä läpi niin suurta surua.Ja mietin myös että kun menee niin hyvin että millon tämä onni loppuu??!:).Että jotain "pahaa" pian sattuu kun on niin kivaa ja onnellista.Ei ole sattunut suurempia pahoja, lapset ovat kasvaneet isoiksi ja onnellinen olen edelleen.Noita pelkoja oli vain tuolloin vauva-aikana.:)

Ei sitä tartte olla vanha ja raihnainen että kuolema tuntuu hyvältä ajatukselta.



Oma lapsi kuoli äskettäin ja elän muiden lapsien takia. Koitan keksiä omiakin syitä elämälle ettei se olisi kiinni vaan siinä että on perhettä koska lapset kasvaa ja muuttaa. Lähtevät pesästä siinä missä tämä kuollut lapsikin?



Halu olla kuolleen lapsen lähellä on suuri ja ihanat muistot vuosien varrelta kantaa. Kuolema mikä on välttämätön tuntuu hyvältä, pääsen lapseni viereen hautaan (nythän en voi olla lapseni lähellä) ja uskon että me tavataan.



Olen tahtomattani joutunut tilanteeseen että luen kuolemasta niin kuolemasta on tullut ystävä tai ainakaan se ei ole enää kasvoton mörkö. Lapseni on jossain odottamassa, seuraa meitä.

Lintuja pidetään kuoleman ja elämän välissä viestienviejinä enkä enää ihmettele miksi! Linnun pysähtyminen ikkunan taakse puun oksalle saa aivan eri merkityksen kun kuolema on koskettanut.



Kuolema ei ole pelkkää ahdistusta ja synkkyyttä, luopumista ja tuskaa. Elämä on kuolemaa ja kuolema puolestaan synnyttää elämää.



Ihminen on varmaan erkaantunut ihan tavallisista elämään kuuluvista tapahtumista.

Pienikin vastoinkäyminen on masennusta ja elämän kuuluu olla glitteriä ja kaunista pintaa.

Jos jotain olen joskus yllättynyt niin sitä miten kauniina pidin kuollutta lastani joka oli kuollut onnettomuudessa. Se on kai jotain joka tulee syvemmältä? En tiedä, mutta ei kai kaikkea tartte tietää. Tuska loppui ja lapsi sai rauhan.

mulla on tullut lapsesta asti aina välillä kausia, kun mietin kuolemaa, oikein tärisen ja itken, kun ajattelen, että joskus tämä ihana elämä loppuu. ensimmäisiä muistoja mulla on näistä tunteista, kun olin 6-7-vuotias. Muistan, kun rukoilin ja tein kaikkia "maagisia" temppuja, jotta aika pysähtyisi ja kaikki voisi aina olla yhtä ihanaa, saisin aina olla lapsi ja pitää kivat nuoret vanhempani ja kaikki isovanhempani itselläni aina. Mulla on ihan selkeitä muistoja tästä. teininä joskus itkin kuolemanpelkoani äidin sylissä, nykyään itken joskus yksin, joskus miehelle.



Oudointa on kuitenkin se, että nyt kun aikuisena olen ensimmäistä kertaa vasta oikeasti menettämässä jonkun rakkaan, kun isoäitini on saattohoidossa, en pelkää juuri nyt ollenkaan. Kun käyn hänen luonaan, katson häntä, niin minulla on rauhallinen ja hyvä olo.

Lue nämä kirjat:



Johanna Broman: kaksi maailmaa

Johanna Broman: selvännäkijän maailmat



Sitten sellainen kirja kuin Sielujen Matka



Katso Liv kanavalta Lisa Williamsin ohjelmia (meedio, joka saa yhteyden tuonpuoleiseen).



Katso Paranormaalit Lapset mtv3 fakta kanavalta.



Kun noi olet lukenu ja katsonu, vannon ja vakuutan, että sun kuolemanpelkosi lähtee. Koska on elämää kuoleman jälkeen.

olen ajatellut, että se liittyy hormoneihin, ja siihen että on elämän alun äärellä, myöskin se loppu tulee mieleen, ja itsellä tuntui että vasta synnytyksen jälkeen tajusin kuolevaisuutemme. Vielä kun kävi niin, että äitini sairastui vakavasti, niin aloin olla jo todella ahdistunut ja ajattelin vain sairautta ja kuolemaa, omaa ja toisten. Hyviä uutisia ap:llekin että se krampinomainen kuoleman ajattelu kyllä väistyy.

Hei, mulla samaa kuoleman pelkoa. Minulla 3 vuotias lapsi ja sairastanut ms tautia. Ajattelen usein että olen hyvin epäonninen ja sairastun ihan varmaan vielä johonkin syöpäänkin. Pohdin usein mitä kuolemani tekisi lapsen kehitykselle. Tämä on kyllä hyvin ahdistavavaa, ja jotenkin niin kovasti toivon, että saisin olla läsnä lapsen tärkeät lapsuusvuodet. Olen tuntenut näin vasta sen jälkeen, kun sain lapsen ja sitten ahdistus ja kuoleman pelko iski uudestaan kun sairastuin. Toinen on äidit jotka ovat menettäneet lapsensa saatan ajatella näiden äitien tunteita monta päivää.

Nostan tätä nyt kun samaa pohdin! Olen 20v ja olen vasta nyt tajunnut oman kuolevaisuuteni, että tosiaann tulen kuolemaan joskus. Sitä ei ole tullut aiemmin ajateltua ollenkaan. Mutta en halua kuolla. Meneekö tää tunne pois? Mitä jos vuodet yhtäkkiä vierii ja olen jo 70v, millainen maailma on silloin? Elävätkö ihmiset pitempään? Hoidetaanko sairauksia paremmin?

Jumala antaa jokaiselle ihmiselle etsikonajan, ajan jolloin erityisesti vetää ihmistä puoleensa. Usein etsikonaika voi olla nuoruudessa ja mieleen nousee kuolemanpelko, koska ihminen tiedostaa elävänsä erossa elävästä yheydestä Jumalaan. Joku turruttaa tunteen kunnes se lopulta vaimenee ja unohtuu. Joku toinen taas lähtee etsimään vastausta.

Synnytyksen jälkeen myös minulle iski kuolemanpelko. Nyt mietin melko usein kuolemaa, että tämä kaikki tulee päättymään joskus.

Itse olen 21-vuotias, eikä ole lapsia. Minulla on tullut kuolema säännöllisin väliajoin mieleen, yleensä pari kertaa vuodessa jo lapsesta lähtien. Luulen sen johtuvan siitä, että menetin ukkini todella nuorena. Lisäksi eräs sukulaiseni kuoli muutama vuosi sitten tosi nuorena ja mummini pari vuotta sitten.

Yleensä kun keskityn kouluun, kuolema ei ole mielessä yhtään ja menee pitkiäkin aikoja, jolloin en sitä mieti. Sitten yhtäkkiä se tulee mieleen. Nyt vain olen todella huolissani, koska ennen se on mennyt ohi mutta nyt tämä on kestänyt jo pari viikkoa. Minulle tulee ihan pelkotiloja, jolloin vapisen ja itken. Todellisuudentaju hämärtyy ja saan paniikkikohtauksia. Syön lääkkeitä ja ne auttavat yleensä illasta. Terapeutti neuvoi, että sallisin itselleni hetkiä, jolloin en mieti kuolemaa, joten sekin auttaa välillä. Terapeuttini on muutenkin tosi ihana, sillä hän ei hokenut sitä "jokaisella se on edessä"-juttua, mikä ei auta vaan pahentaa tilannetta.

Rukoilu auttaa joskus, samoin se kun ajattelen miten paljon minulla on vielä kokematta. Lisäksi yritän lohduttaa itseäni ajatuksella, ettei koskaan tiedä miten nykytekniikka kehittyy ja ihmisten elinikä voi pidentyä. Maailman vanhin ihminen eli 122-vuotiaaksi ja Suomen vanhin elävä ihminen on 109-vuotias. Koskaan ei tiedä, vaikka nykyihmiset eläisivätkin reilusti yli 100-vuotiaiksi kehittyvän nykytieteen avulla. Minua rauhoittaa kun ajattelen, että aionko tosiaan itkeä 100-vuotta? (Tiedän, että tällä hetkellä naisten elinikä on n. 80-vuotta.) Monta kivaa päivää menee hukkaan itkemällä ja huolehtimalla. Lisäksi 21-vuotiaan (eikä monen vanhemmankaan) ei kuulu miettiä kuolemaa, vaan elämää. Mutta välillä taas tuntuu etteivät nämä ajatukset auta vaan kaikki tuntuu niin lohduttomalta ja synkältä. Välillä tulee niin rajuja pelkotiloja, ettei ruokakaan maistu. En halua menettää läheisiäni, vaan olla aina heidän kanssaan yhdessä, joten ymmärrän miltä teistä tuntuu.

http://www.hs.fi/tiede/a1353326211565

Tämä artikkeli Suomen vanhimmasta naisesta lohduttaa jollain tavalla, sillä hän on varmasti nähnyt ja kokenut paljon. Tuo iloinen asenne varmasti vaikuttaa korkeaan ikään, joten murehtimalla ei tule mistään mitään. :)

Jos noin kauniisti/hienosti on asiat, että elämä juuri makusi mukaista kannnattaa kokeilla vaikka kiitokseksi Herralle antaa vaikka almu hyväntekeväisyyteen ja rukouksia yms. Herran siunausta!!!