Auttakaa siskot en pääse yli tästä :(

Kun nuo teidän ehdottamat keinot vaikuttavat painostukselta ja siihen en haluaisi sortua.



Olen vain niin surullinen :(



Tosin painostustahan se on tämäkin, että avoliitto tai ei mitään.

En tajua henkilöä joka ei halua turvaa ja turvallisuutta. Muistan tapauksen jossa mies meni pois tolalataan kun avokkinsa kuoli ja hän ei ollutkaan automaattisesti se lähioaminen eikä myöskään perijä, eli muijan sukulaiset pääsivät päättämään kaikesta.

vähän vellit ja jauhot sekaisin??

Se, että joku on TYHMÄ ei tee avoliitosta huonoa ratkaisua.

Itse en pidä avioliittoa tärkeänä. Enkä varmaan tule menemään avokkini kanssa naimisiin. Tiedän, että mies kyllä haluaisi. En näe, mitä asia muuttaisi. Meillä kun on yhteinen lapsikin, niin aika lailla tasoissa avioliiton kanssa ollaan.

Haluan kiittää kaikkia osallistuneita mielenkiintoisesta keskustelusta ja uusista näkökulmista.



Olen päätynyt siihen, että haluan elää miehen kanssa joka tapauksessa. Toivon, että hän joskus muuttaa mielensä avioliiton suhteen. Ellei, en voi sille mitään. Rakastan häntä joka tapauksessa.



Meissä kaikissa on puutteemme. Sain miehen, joka pelkää avioliittoa. Se ei estä minua elämästä hänen kanssaan.



Mitäs tähän sanotte? Luovutan.

Haluan kiittää kaikkia osallistuneita mielenkiintoisesta keskustelusta ja uusista näkökulmista.

Olen päätynyt siihen, että haluan elää miehen kanssa joka tapauksessa. Toivon, että hän joskus muuttaa mielensä avioliiton suhteen. Ellei, en voi sille mitään. Rakastan häntä joka tapauksessa.

Meissä kaikissa on puutteemme. Sain miehen, joka pelkää avioliittoa. Se ei estä minua elämästä hänen kanssaan.

Mitäs tähän sanotte? Luovutan.

Ikävä, että luovutat.

Sinulla on oikeus tunteisiisi ja perheen perusturvaan siinä missä miehellä on oikeus vapauteensa.

elämään suhteessa, vaikka et selvästikään ole tyytyväinen tuohon asetelmaan? Uskotko, että yhteiselämänne onnistuu noin? Vieläkin enemmän tätä kannattaa pohtia, jos aiot hankkia lapsia, sillä erossa kärsivät aina eniten lapset.

ensimmäisen naisen kanssa lapsen väännettyään kieltäytyy naimisiinmenosta. Sitten 4-kymppisenä tulee ero ja uusi nainen. Kas, ei mene kuin 2 vuotta niin jo ollaan naimisissa ja hehkutetaan täysillä ikuista rakkautta.



Niin se kuulkaa on että jos haluaa miehen naimisiin, ei pidä antaa piparia ennen aamenta.

Samankaltaisia ne nimenomaan ovat tältä tunnepohjalta katsottuna. Molempiin kun voi olla ihan yhtä sitoutunut, yhtä rakastunut toiseen jne.



Mutta muuten ne eroavat toisistaan TÄYSIN, sillä avoliitossa

- et ole miehesi lähiomainen automaattisesti ja ilmoitetustikin et kaikissa papereissa (ystäväni mies joutui auto-onnettomuuteen 16 vuoden yhdessäasumisen jälkeen, ja miehen äidille ilmoitettiin asiasta, vaikka olivat täyttäneet kaikkiin mahdollisiin sairaala- ja vakuutysyhtiötietoihin toisensa lähiomaisiksi)

- ei ole mahdollisuutta perheen yhteiseen sukunimeen

- isyyden tunnustaminen on pakollista, ja vaikka se täällä olleiden mukaan on tosi helppoa ja rutiininomaista, niin se on joka tapauksessa lisähomma verrattuna avioliittoon

- et voi periä miestäsi. Voitte toki tehdä testamentin. Tällöin perintövero on kalleimman mukaan (koska ette ole sukulaisia keskenään niin kuin aviopuolisot). Jos teillä on lapsia, lapset tietysti perivät kuolleen avokin, mutta perivät tietysti kaikki, mikä on tämän kuolleen nimissä, eivät puolia yhteisestä omaisuudesta niin kuin avioliitossa. Avokilla ei ole oikeutta jäädä yhteiseen taloon asumaan/hallinnoimaan sitä niin kuin leskellä.

- ei ole oikeutta leskeneläkkeeseen, mikä on tärkeää, jos kuollut on ollut suurituloisempi kuin eloon jäänyt puoliso

- lapset eivät saa isää automaattisesti, joten jos olet raskaana, kun avokki kuolee, isyyden tunnustaminen on todella monimutkaista. Isän asema on täysin äidistä riippuvainen eli jos äiti ei suostu isyyden tunnustamiseen, ei isä voi tehdä mitään. Harva mies tajuaa tätä.



Itse koen, että avioliiton solmiminen on helpompaa kuin esim. isyyden tunnustaminen. Samalla tavalla laitetaan nimi paperiin, mutta isyyden tunnustamisen voi joutua tekemään useampaan kertaan, ja lisäksi tuolla avioliittopaperin allekirjoittamisella tulee mukaan monta mukavaa etua, mitä isyyden tunnustamisen allekirjoittamisella ei tule. En tavallaan ymmärrä näitä "avoliitto on parempi ja avioliitto on turha"- ajattelijoita. JOtta saatte samat edut kuin aviopuolisot, joudutte näkemään suunnattomasti vaivaa, allekirjoittamaan ja laatimaan monenlaisia papereita. Näin ollen se avioliitto ei ole turha eikä se avoliitto voi olla parempi millään muotoa. Kunhan vaan kuvittelette laiskuuttanne, että avoliitto on helpompaa, tietoa teillä ei asiasta selvästi ole.



Lisäksi ihan samalla tavalla se avoliitto loppuu kuin avioerokin - omaisuuden jakamiseen. Avoliitossa vaan se omaisuus menee tasan sen mukaan, kenen nimi on omistuspaperissa. AVioeron hakeminenkin on muuten pelkkä allekirjoitus paperissa. Avoliittolaiset tosin näitä allekirjoituksia rustaavat huomattavasti enemmän, jotta saavat samankaltaisia etuja kuin avioliitossa.

En ole varma, että pystyn elämään näin katkeroitumatta pitkällä tähtäimellä. Sen näkee aikaa myöten. Kuin myös sen, pääseekö mies irti peloistaan.



Haluan silti lapsia.



Mitä omaisuuteen tulee, se on joka tapauksessa meillä erillinen, olimme avo- tai avioliitossa. Jälkimmäisessä tilanteessa se suojataan avioehdolla. Minullakin on omaisuutta ja olen avioeron jo kokenut.



Eniten surettaa lapsen asema. Haluaisin, että meillä kaikilla on sama sukunimi eikä isyyttä tarvitsisi erikseen tunnustaa. Kuulostaa nöyryyttävältä.



Tässä tapauksessa miehellä on jo ikää riittävästi eli ei olla parikymppisiä. Eikä kyse ole myöskään siitä, etteikö mies olisi sitoutunut tai haluaisi olla vapaa - päinvastoin.



Olen samaa mieltä kuin eräs kirjoittajista eli minullakin on oikeus tunteisiini. Hyväksyn tilanteen näin, mutta minun ei tarvitse olla siitä onnellinen. Tämän olen myös miehelle sanonut eli hän tietää, että kärsin. Ja tulen myös sanomaan.

Ja ei aiettakaan mennä naimisiin. Tosin tyttö (7v.) juuri kyllä ehdotti sitä, koska haluaisi morsiusneidoksi.:)



Minulle avioliitto ei oikeasti merkitse mitään. Ei yhtään mitään. Koen jopa jonkinlaista uhmaa tuota instituutiota kohtaan ja siksi en halua avioitua. Avioitumiseen olisi tasan yksi järkiperuste ja se on leskeneläke, mutta se ei ole tarpeeksi suuri peruste rikkoa tuota periaatetta.



Oman kokemuksen mukaan avioliitto ei sido kahta ihmistä nykyään mitenkään sen suuremmin kuin mikään muukaan yhteiselämä. Lapset ovat esimerkiksi paljon suurempi side kuin tuo juridinen sitoutuminen. Avioeron saa niin helpolla ja se ei ole edes häpeä. Suurin stressi erossa on se henkinen puoli ja mahdollisilta lapsilta perheen hajoittaminen, joten pari lappusta se on pienin kynnys siinä vaiheessa.



Olen ollut aikanaan naimisissa ja helppoahan se oli erota, kun ei ollut lapsia. Toki, muu henkinen irrottautuminen toisesta, oli vaikeaa omalla tavallaan, mutta ei sitä voisi ikinä verrata siihen, kuinka vaikeaa olisi nyt avoparina erota, kun on kaksi lastakin. Sitoutuneempi olen nykyiseen mieheen, koska meillä on nuo lapset ja kyse ei ole kahden aikuisen välisistä asioista enää. Mieskin on ollut naimisissa jopa kahdesti ennen ja eipä tuo näytä estäneen eroa eli... meille avioliitto on ihan turha. Se on käytännössä osoittautunut vain rituaaliksi vailla sen kummempaa henkistä sitoutumista. Sitoutuminen tarkoittaa meille jotain muuta kuin avioliittoa.