Auttakaa siskot en pääse yli tästä :(

mies ois tuonut tähän yhteiseen parisuhteeseen muuttumattoman mallin vanhempiensa parisuhteesta, eikä tajua, että hän ja ap rakentavat omannäköisensä suhteen, eikä sitä voi lähteä rakentamaan siltä pohjalta että ero tulee koska isukki ja äiskäkin erosivat. Se ei ole aikuisen ihmisen ajattelumalli, vaan sellaisen ihmisen, joka mieluummin välttelee asioita kuin kohtaa ne. Riippumatta siitä, suostuuko mies avioliittoon, on tärkeää että hän käy läpi lapsuuttaan, jos siitä on jäänyt noin isot traumat hänelle! Ei ole ap;n tehtävä pelkästään ymmärtää, vaan kannustaa miestä selvittämään lapsuustraumansa. Joskushan ne on kuitenin kohdattava, jos lapsia aikoo tehdä.



Avioliitto ei tosiaan ole pelkkä muodollisuus, vaan tuo todellista turvaa esimerkiksi kuolemantapauksen johdosta. Meillä on juuri nyt lähipiirissä tilanne, jossa 15 vuotta yhdessä olleesta parista nainen ei saa mitään miehen kuoltua, koska he eivät ole koskaan olleet virallinen pari (eivätkä asuneet yhdessä virallisesti). Jokainen tietää, että tämä äkillisesti menehtynyt kumppani olisi halunnut, että hänen rakkaalleen jää jotain hänen omaisuudestaan, mutta lain silmissä tämä nainen on miehelle ihan yhtä läheinen kuin lähikaupan kassa tai satunnainen ohikulkija. Joten vaikka ap ei menisi naimisiin, on hänen viisasta tehdä miehen kanssa muita lakisääteisiä järjestelyjä, ettei jää tyhjän päälle jos mies kuolee. Ja samalla vaivalla sitä menee naimisiinkin. ;)

äitinsä ja mummonsa kauhisteli, että aikooko tosiaan tehdä äpäriä?!?! Ja miksi lapsille tulee äidin sukunimi?!?!



Olimme muuttaneet yhteen ja olin melkoisen pitkällä raskaana. Ja totta helvetissä, jos mies ei halunnut naimisiin siitä kun keskusteltiin, niin kyllä mulle olisi kelvannut perheeseen samalle nimelle minä ja lapset. Miksiköhän suurin osa laittaa lapsensa miehen nimelle(?).



Meidät vihittiin esikoisen ristiäisten yhteydessä. Eli ei ollut mistään prinsessahäistä kyse, että halusin virallistaa suhteemme.

Minulla avioliitto oli tärkeä ja en olisi suostunut tekemään lapsia avoliitossa.



Muutaman vuoden päästä rakastuin uudelleen ja tällä kertaa mieheen, kenen kanssa meillä olikin samat arvot. Olemme olleet nyt naimisissa 16 vuotta ja lapsetkin alkaa olla jo teini-iässä.



Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Olen ihan hyvissä väleissä tämän edellisenkin miehen kanssa. Hän asuu avoliitossa ja heillä on lapsia. Kaihoilee kyllä välillä vieläkin minun perääni, mutta ei ole minun ongelmani. Olen sanonut, että kaikkea ei voi saada. Kakkua ei voi säästää ja haukata.



Ja tämän hetkisellä kokemuksella sanon, että sainkin perhekeskeisemmän miehen ja tasapainoisemman, joka halusi satsata siirtymäriittiin siirtyessämme sinkuista vaimoksi ja mieheksi ja lasten myötä perheeksi. Rakkaus häneen on kasvanut koko ajan vuosien myötä. Tätä en usko, että olisi tapahtunut jos olisin elänyt tämän toisen miehen kanssa avoliitossa vaan olisin koko ajan kokenut eläväni puolittaisessa tilanteessa.

nimet vain paperiin, ei muuta.

Silloin jos asuisitte erikseen ja hyvin lyhyt suhde, tuo olisi pidempi "seremonia".

Haluaisin, että koko perheellä on sama sukunimi eikä tarvitsisi nöyrtyä mihinkään isyydentunnustamisseremonioihin. Ajatuskin kuvottaa.

mutta tuosta isyyden tunnustamisesta, ei se ole sen pidempi "seremonia" vaikkei avoliitossa olisikaan, ainakin meillä kesti kymmenisen minuuttia, asumme lapseni isän kanssa erillämme ja mies oli tuolloin vielä naimisissa omalla tahollaan jonka lastenvalvojatäti kyllä näki tietokoneeltaan. Yhtälailla se silloinkin oli vain allekirjoitus paperiin :)

Lapsi joutuu huostaanotetuksi, jos äidillä pahasti naksahtaa

Joten ehkä ongelmat on isommat kuin pelkkä perintö.

Onhan tästä ihan esimerkkikin muutaman vuoden takaa, kun eräs jääkiekkoilija tuli julkisuuteen taistellessaan isän oikeuksistaan.

Menetti lapsensa, koska äiti oli naimisissa toisen miehen kanssa ja päättikin sitten jatkaa tämän aviomiehensä kanssa. Avioliitossa syntynyt lapsi katsotaan automaattisesti olevan aviomiehen lapsi, oli siittäjä kuka hyvänsä.

Tämä oikea isä siis oli ollut mukana synnytyksessä ja lapsen elämässä syntymän jälkeen, muttei ollut ehtinyt vielä tunnustaa isyyttään.

Tämä äiti sitten päätti, että ei haluakaan oikeaa isää lapsen elämään ja kielsi isyyden.

Ilman äidin suostumusta ei isyyttä tutkita, joten isä menetti lapsena.

Eli kyllä tuolla avioliitolla on lain silmissä ihan eri merkitys kuin avoliitolla. Ja varsinkin isän asema on heikko jos avioliittoa ei ole solmittu ennen lapsen syntymää.

Lisäksi avioliitto vaikuttaa myös muihinkin oikeuksiin mm. leskeneläkkeeseen johon ei ole avoliiton jälkeen oikeutettu.

Kyse ei siis ole vain sukunimestä tai uskonnosta vaan laista ja suhteen virallisuudesta yhteiskunnassa.

Mielipiteitä avioliitosta voi sitten olla vaikka millaisia, mutta ne ovat MIELIPITEITÄ, laki on laki.

Minulla on ollut kaksi miesystävää, jotka julistivat seurustelun alkuvaiheessa etteivät halua naimisiin. Ajattelin että mikäpä siinä, en minäkään enää ikinä halua, kun olen kerran eronnut.



Suhteet eivät kaatuneet naimisiin menemättömyyteen, mutta kylläkin näiden miesten tietynlaiseen joustamattomuuteen. Tuo kieltäytyminen avioliitosta on mielestäni yksi oire joustamattomuudesta.



Molemmat näistä miehistä olivat taloudellisesti erittäin hyvin toimeentulevia ja heillä oli melko paljon omaisuutta. Molemmat olivat varmaan ajatelleet, etteivät jaa omaisuutta kenenkään kanssa. IKINÄ.



No minä olen jo keski-ikäinen ja tosiaan kertaalleen eronnut ja itsellänikin on omaisuutta kiitos riittävästi, niin se naimisiinmeno ei ole minulle kynnyskysymys. Mutta jos olisin nuori ja ajattelisin lasten hankkimista ja perheen perustamista, en ikinä suostuisi olemaan menemättä naimisiin. Puolison ja sitä kautta omien lasten juridinen asema on niiiiiin toinen avioliitossa.



Nyt joku hyppää tietysti takajaloilleen arvellen että minä olen omaisuuteni saanut avioerossa. En ole. Euroakaan ei avioerossa vaihdettu puolin eikä toisin, eikä minulle jäänyt yhteistä taloamme tai muuta. Olen saanut omaisuuteni muulla tavalla.



Sinun pitää miettiä, mikä sinulle on tärkeää. Oletko valmis nielemään pettymyksesi ja "alistumaan" toisen tahtoon, luopumaan periaatteistasi.



Ja onko se hyvä suhde, jos toinen on niin joustamaton.

kolme vuotta sitten naimisiin ihan pelkästään juridisista syistä (kun ostettiin asunto). Oltiin oltu yhdessä jo 12v ja avoliitossa 10v. Lapsiakin oli jo 2 kpl. Mikään ei ole muuttunut avioliiton myötä, kumpikin piti oman sukunimensä ja mitään juhlia ei ollut, vaan meidät vihittiin maistraatissa (todistajatkin maistraatin puolesta). Ja sain toisen sormuksen.



Tavallaan ymmärrän kyllä ap:ä mutten sitten kuitenkaan, ehkä juuri sen takia että en pidä avioliittoa ainoana oikeana tapana elää parisuhteessa (olisin ihan yhtä hyvin voinut jatkaa avoliitossa).

Tätä en usko, että olisi tapahtunut jos olisin elänyt tämän toisen miehen kanssa avoliitossa vaan olisin koko ajan kokenut eläväni puolittaisessa tilanteessa.

Onko täysi eläminen tosiaan kiinni yhdestä rituaalista ja asiakirjasta? Huh huh.

Sinun pitää miettiä, mikä sinulle on tärkeää. Oletko valmis nielemään pettymyksesi ja "alistumaan" toisen tahtoon, luopumaan periaatteistasi.

Ja onko se hyvä suhde, jos toinen on niin joustamaton.

Tuskin: eiköhän palsta maman mielestä mies ole se, jonka kuuluu joustaa...

Toisille ihmisille siirtymäriitit ovat tärkeitä. Samoin myös juridiset seikat.

Yleensä parisuhde onnistuu paremmin jos parilla on samanlaiset periaatteet asioiden kanssa. Tässä on esimerkiksi yksi.

Jos toinen kunnioittaa perinteistä perhemallia ja toinen vapaata suhdetta, on suhteella pieni mahdollisuus onnistua.

Jos kumpikin on avoliiton vakaa kannattaja, sillä on mahdollisuus onnistua hyvin.

Jos kumpikin kannattaa avioliittoa niin silloinkin on ajatusmaailma yhteinen parilla ja mahdollisuus onnistua on hyvä.

Nämä on sellaisia asioita, joista kannattaa keskustella siinä rakkaudenhuumassa. Esim. halutaanko asua maalla vai kaupungissa. Haluaako kumpikin lapsia ja minkä verran. Kannatetaanko lasten kotonaoloa vai lapset hoitoon. Asutaanko pohjoisessa vai etelässä.

Eli on ihan järkevää hakea sellainen puoliso, kenen kanssa on samanlainen maailmankatsomus. Minusta se ei ole lainkaan naurettavaa vaan ihan järkevää jos haluaa liittoa, missä ei koko ajan tapella periaatteista.

Tätä en usko, että olisi tapahtunut jos olisin elänyt tämän toisen miehen kanssa avoliitossa vaan olisin koko ajan kokenut eläväni puolittaisessa tilanteessa.

Onko täysi eläminen tosiaan kiinni yhdestä rituaalista ja asiakirjasta? Huh huh.

Tuskin: eiköhän palsta maman mielestä mies ole se, jonka kuuluu joustaa...

Yleensä hyvää perhe-elämää elää ne parit, jotka haluavat samaa asiaa TAI ovat valmiita joustamaan omista näkemyksistään ja muuttamaan mielipidettään.

Jos ap olisi joustamaton, se olisi laittanut äijän mäkeen jo ajat sitten ja etsinyt semmoisen joka haluaa samaa asiaa kuin itsekin. Mutta täällä se nätisti kysyy mitä kannattaisi tehdä, aikamoisen joustavaa mielestäni kumminkin.

Ne jotka ootte avoliitossa, olkaa vaan, mutta älkää vaahdotko sen puolesta niin fanaattisesti, tuotte sillä vaan esiin oman pettymyksenne kun ette oo päässy n n n n...

vaahtoaa, että on asunut tyytyväisenä 16 vuotta avoliitossa. Ei halua naimisiin.



Mutta kas jos mies kosii, vihille mennään lentäen, eikä taatusti anneta rukkasia.



Näin se vain menee.

Mutta kas jos mies kosii, vihille mennään lentäen, eikä taatusti anneta rukkasia.

Avioliitto merkitsee eri ihmisille eri asioita (kuten tästä ketjustakin voi päätellä), mutta ongelmahan tässä on se, että mies ei välitä siitä, mikä just sulle on tärkeää. Ja tässä ketjussa nyt kukaan ei voi ap:n puolesta päättää kuinka tärkeää avioliitto on, selvästi sillä on hänelle todella tärkeä symbolinen tai whatever merkitys jos hän ei pääse asiasta yli. Luulisi sen vähän vaivaavan miestäkin. Mä pelkään, että teille tulee jossain vaiheessa jostain syystä ero, mies löytää uuden, rakastuu ja menee sitten kuitenkin tämän kanssa naimisiin. Ymmärtääkö mies todella kuinka tärkeä asia sinulle on? Vai onko se avioliitottomuus vaan sitten hänelle vielä tärkeämpi arvo kuin se avioliitto sulle? Se todella voi myös olla tekosyy, jotta hän ei tuntisi itseään niin sitoutuneeksi.

Kyse ei ole siitä, että pelkään, että mies jättää. Eikä siitä, että pelkään, että mies ei rakasta. Eikä varsinkaan siitä, että pelkään, että löytää jonkun toisen ja menee sen kanssa sitten naimisiin.



Mua järkyttää ehkä eniten just se, ettei mies välitä joustaa asiassa, joka on mulle hyvin tärkeä. Eli ei välitä mun tunteista tässä asiassa.



Ja varmasti asia vaivaa myös miestä.



Mitä teen? Ehkä annan vaan ajan kulua? Sen myötä selvinnee, voinko elää tämän asian kanssa vai en tai joustaako mies vai ei.

Mutta kas jos mies kosii, vihille mennään lentäen, eikä taatusti anneta rukkasia.

Näin se vain menee.

Nainenkin saa nykyisin kosia, jos avoliitossa eläminen ei miellytä. Tosin ehkä se edellyttää jonkinlaista aloitekykyä ja riippumattomuutta ruusunpunaisista rakkausromaaneista. Vai onko joku oikeasti niin säälittävän perinteinen, että kosiminen on pelkästään miehen asia?

Näin se vain menee.

Mutta kas jos mies kosii, vihille mennään lentäen, eikä taatusti anneta rukkasia.

Näin se vain menee.

Nainenkin saa nykyisin kosia, jos avoliitossa eläminen ei miellytä. Tosin ehkä se edellyttää jonkinlaista aloitekykyä ja riippumattomuutta ruusunpunaisista rakkausromaaneista. Vai onko joku oikeasti niin säälittävän perinteinen, että kosiminen on pelkästään miehen asia?

Näin se vain menee.

Niin siis tossahan tais olla pointtina just se, että moni nainen haluais mennä naimisiin (ja vaikka sitten kosii), mutta mies ei suostu, ja sitten kuitenkin täällä palstalla sitten hieman kateellisena manaillaan muille, että ihan turhaahan se avioliitto onkin! Ja kummasti mieli muuttuu jos mies haluaakin naimisiin (ja vaikka sitten kosii).

13 v avossa olleen puolestakin.



Ei, en ole pirttihirmu. Koen vain, että ihminen, jonka mielestä avioon meneminen olisi jankuttamisen (saatikka sitten tappelemisen!!) arvoinen asia, ei olisi muutenkaan arvomaailmaltaan sopiva minulle. Eli en pirttihirmustelisi ketään, en vain olisi sellaisen ihmisen kanssa yksiin mennytkään.



Enkä sinänsä vastusta avioliittoa millään tavalla. Se on vain minusta täysin _turha_ instituutio nykypäivänä. Mitä tulee sukunimiin niin olisin pitänyt omani vaikka olisinkin mennyt naimisiin (eikä mieheni olisi vaatinut minua omaa, hankalaa, sukunimeään ottamaan ;)).



Sitoutuminen on kiinni ihan jostain muusta kuin papin aamenesta/paperin täytöstä maistraatissa tai yhteisestä sukunimestä.



13v avossa

avioliitto on yksinkertainen toimenpide, jolla laitetaan ennen muuta perheen perusjuridiikka kerralla siedettävään kuntoon. Tuntuu oudolta, jos aikuinen ihminen pitää suhdetta erinomaisena ja voisi siihen tehdä lapsiakin, mutta avioliitto on ei-ei.

pysty täysin eläytymään tuohon tarpeeseen mennä naimisiin. Silloin ymmärrän, jos henkilöt ovat uskonnollisia...mutta muuten en oikein.



Me elimme 10 vuotta onnellisesti avoliitossa. Lapset 8- ja 6-vuotiaat. Vihillä kävimme nyt syksyllä maistraatissa, kun otimme isohkon lainan ja lainaturva oli parempi naimisissa oleville. Muuten olisimme jatkaneet tyytyväisinä avoliitossa. Parisuhteeseemme tai sitoutumisen, saati sitten rakkauden, määrään avioliitto ei ole todellakaan vaikuttanut millään tavalla. Sormuksiakaan emme ottaneet, kun emme kumpikaan osaa luontevasti koruja pitää.