Mitä yhden lapsen äidit eivät ymmärrä äitinä olosta vrt. monilapsiseen perheeseen?

Minä itse en ole koskaan kokenut yhden lapsen äitiyttä, sillä saimme kaksoset. Olen haaveillut kolmannesta lapsesta, jotta saisin kokea mitä on vauva-aika yhden vauvan kanssa - tokihan kaksoset ovat mukana mutta vain yksi vauva kerralla. Tuplien kanssa on alusta asti joutunut jakamaan aikansa ja huomionsa. Ja aivan samalla kasvatuksella ja ympäristöllä näkeen kehittyvän kaksi niin erilaista lasta.



Yhden lapsen äitien kohdalla olen huomannut tuon saman kasvatusoptimismin - kasvatus muokkaa lapsen, ja sitä kautta vanhemmat pitävät itseään joko hyvinä tai toisaalta huonoina vanhempina. Toinen iso ero on vapaa-ajassa: Yhden lapsen kanssa toinen vanhempi voi helpommin ottaa omaa aikaa ja vaikka harrastaa. Useamman lapsen kanssa se on jo vaikeampaa, sillä puolison jättäminen yksin esim. iltarumbaa pyörittämään on jo vähän korkeamman kynnyksen takana.

Todellakaan, eihän ketään voida niputtaa lapsimäärän perusteella. jokainen lapsi on todellakin yksilö, enkä halua itsekään sanoa että kaikille kahden terveen lapsen äideillä olisi mielestäni helppoa. Itselle vaan tuo on joskus tullut mieleen, koska meille jostain kumman syystä annettiin tälla toisella kertaa näin " helppo" tapaus.



Minulle tuo toinen lapsi ei ole ollut niin suuri ja avaava mullistus tai valtava työmäärä mitä joskus muilta kuulee. Toki tänä päivänä kahden lapsen äitinä osaan paremmin nauttia niistä kahdenkeskeisistä hetkistä lapsen kanssa, kun ne eivät enään ole itsestäänselvyyksiä. Mutta pääasiassa toinen lapsi on tuonut meille vaan lisää vipinää tupaan ja vähän päänvaivaa asioiden järjestelyyn :)



9

Vierailija:

he kuvittelet, että kaikki lapsessa (taidot, käytös, suunnilleen koko persoonallisuus) johtuu siitä, millaisia vanhemmat/kasvatus/koti on. Jos lapsi on oikein hyväkäytöksinen, rauhallinen, kiltti, hyvä jossain ihan mitä tahansa, niin se johtuu vanhempien erinomaisuudesta. Samoin he luulevat, että kaikki mikä on toiminut heillä/heidän lapsella toimii myös muissa perheissä/muilla lapsilla.

Näen punaista aina, kun yhden lapsen äiti sanoo: meidän lapsemme tekee näin/on tällainen KOSKA me vanhemmat olemme tehneet niin ja niin. On niin helppo ottaa kaikki " kunnia" itselle, kun lapsi nyt vaan sattuu olemaan niin sanotusti helppo.

Tässä oli katkera vuodatukseni. :)

Meillä esikoinen oli tosi rauhallinen, kiltti ja helppo lapsi. Ja kaikki kunnia tietenkin otettiin itselle! :D Toinen olikin sitten vilkas ja luonteeltaan haastava, jolle saa selittää, perustella ja kerrata asioita miljoona kertaa. Ei ole ilkeä eikä tuhma, vaan kertakaikkiaan vilkas ja ajattelematon, tekee ennen kuin ajattelee. Vaatii paljon enemmän kasvatusta, ohjausta ja kärsivällisyyttä kuin helppo esikoinen.

Nyt lähinnä huvittaa, kun sukulaisperheen isä pitää oman 1v tyttärensä kiltteyttä ja rauhallisuutta kasvatuksen ansiona :D

Kuin meidän perheen tarina. Meillä esikoinen oli vaativa, temperamenttinen erityislapsi ja on sitä tänä päivänäkin, vaikka on jo koululainen. Ihana, raivostuttava ja hellyttävä persoona yhtäaikaa. Ja kun lisäriesana hänellä ovat vaikeat allergiat, astma ja motoriset häiriöt niin helpolla en hänen kanssaan ole koskaan päässyt. Silloin kun oli vain yksi lapsi niin tunsin jääväni ulkopuolelle, koska jotenkin 2-3 lapset äidit eivät pitäneet yhden lapsen äitiä edes äitinä. Olisivatpa eläneet viikonkin meidän arkea, kun jokaista suupalaa saa vahtia ja pelätä kuollakseen vakavia reaktioita ja astmakohtauksia :( Puhumattakaan terapioissa juoksemisesta.... Toinen lapsemme ei myöskään ole täysin terve, joten helpolla ei päästä vieläkään, mutta vaikeuksista huolimatta en lapsiani vaihtaisi yhteenkään terveistä :) Minun ihania kullanmurujani :)

roskakoriin, kun lapsia on enemmän. Annan esimerkin, että asia selkiytyy. Äiti on vaikka päättänyt kasvattaa lapsensa keskustelemalla heidän kanssaan. Okei, jonkun lapsen kanssa se voi toimiakin. Joku toinen lapsi saattaa kuitenkin olla luonteeltaan sellainen, joka kaipaa selkeitä käskyjä ja kieltoja rupattelun sijaan. Jokin hieno kasvatusnäkemys ei välttämättä toimi kaikilla lapsilla, vaikka (suurimmalla) osalla se toimisi ihan hyvin. Toinen esimerkki. Itselläni on huomionkipeä jääräpäälapsi. Huomasin hänen kanssaan, että kun hän tekee jotain pikkupahaa, josta ei seuraa välitöntä vaaraa kenellekään (vaikka jonkin metelin aiheuttaminen tai valojen räpsyttäminen) paras keino on kääntää selkänsä ja olla kuin ei huomaisikaan. Lapsi lopettaa hölmöilyn nopeasti, kun ei saa sillä huomiota. Muiden lasten kanssa taas on ollut parempi puuttua tilanteeseen.

Haluan korostaa tässä sitä, että en lelli sitä lasta, jota en kiellä vaan kasvatan häntä hänen luonteensa vaatimalla tavalla sen sijaan, että toimisin kaikkien lasten kanssa ehdottoman samalla tavalla, ettei kukaan luule yhden lapsen olevan erityisasemassa.

Vierailija:

3 lapsen kanssa olen huomannut, että lapsia pitää hoitaa/kasvattaa eri tavalla riippuen lapsen persoonasta.

Minusta tämä on päivänselvää, eikä tämän tajuamisen pitäisi riippua lapsilukumäärästä tai edes siitä, että on lapsia! Eli aikamoisiin pönttöäiteihin olet törmännyt (vai oletko vain arvaillut muiden ajatuksia etukäteen?) Ja todellakin ihmisiä ei pitäisi niputtaa, ei yksilapsisia tai monilapsisia äitejä. Äiditkin ovat yksilöitä, äitiyden ei pitäisi pyyhkiä pois äidinkään persoonaa vaikka ehkä se arjessa hieman haalistuiskin. ;-)

kun kaikki aika, huomio, pohdinta, kasvatus, ohjaus, raha jne menee vain siihen yhteen lapseen - se yksi lapsi muokkautuu jo alustavasti erilaiseksi ja on erilaisen huomion kohteena, kuin lapset monilapsisessa perheessä. Yhden lapsen vauva-aika hujahtaa ohi hetkessä ja lapsi onkin jo suht omatoiminen, yhdelle löytää hoitopaikan helpommin, yksi harvoin riehaantuu ja hilluu itsekseen, hän ei riitele sisaruksiensa kanssa ja jos ongelmia tulee onkin jo heti kaksi syliä odottamassa - ja niillä kahdella aikuisella on siksikin jo enemmän aikaa, kun ei ole ison perheen arkea pyöritettävänä. Ulkopuolisuudentunne tulee siitä, että yksilapsiset ovat todella ulkopuolisia lapsiperheen arjesta. Niin se vaan on.

ja olen joskus miettinyt sitä voiko yhden lapsen yksinhuoltajaa verrata kaksi lapsiseen ydinperheeseen? Onko työmäärä sama? Yksi lapsi ja yksi vanhempi. Kaksi lasta ja kaksi vanhempaa.

tapa tyrkyttää neuvoja. Vaikka väkisin. Sekä kuvitelma, että pikaisella silmäyksellä näkisi millainen äiti toinen on.



Olin sen verran vanhempi ja elämää nähnyt saadessani esikoisen, että minulla oli jo jonkinlainen käsitys siitä millaista äitiyttä haluan toteuttaa. Kaikki valintani (vaikka eivät aina tuntuisi monilapsisen äidin mielestä järkeviltä) eivät välttämättä johdu kokemattomuudestani äitinä vaan ehkäpä erilaisesta maailmankatsomuksesta. Toivoisin, että tämä ymmärrettäisiin ja jätettäisiin niiden neuvojen tuputtaminen. Kysyn kyllä jos kaipaan vinkkejä!



Yksi esimerkki oli illanistujaiset, joissa olin pienen vauvani kanssa. Olen saanut hyvin hellän ja suukottelevan kasvatuksen omalta äidiltäni ja sellainen tahdon olla myös omalle lapselleni. Illan aikana yksi monilapsisen perheenäiti oli minua ilmeisesti seurannut ja todennut etten ole tarpeeksi pusutellut vauvaani. Antaessaan vauvani sylistään takaisin minulle hän työnsi vauvaa kasvojani vasten kuin todetakseen ns. " hienovaraisesti (ei kyllä mennyt minulta ohi), että olepa hellempi vauvallesi ja tavallaan pakotti suukottamaan pientä.



En ollut sinä iltana suukotellut pientäni, koska minulla oli huuliherpes.



Ärsytti jälkikäteen kamalasti, koska minua aiheetta " huomautettiin" asiasta, joka oli minulle päivänselvä. Tämä äiti ei vain tuntenut minua tarpeeksi. Joten puolin ja toisin pitäisi kunnioittaa muiden tapoja ja äitiyttä vaikkei aina ymmärtäisikään sitä. Tilanteiden taustalla voi olla selittäviä syitä, joita meidän ulkopuolisten ei tarvitse edes välttämättä tietää.

Lisäksi yh ei voi vaan sanoa, että kuule nyt mua vituttaa/väsyttää/tai jotain ja lähden lenkille, heippa. Tai että nyt menee hermot, tule hoitamaan tämä tilanne, että pääsen vähäksi aikaa toiseen huoneeseen rauhottumaan.

Vierailija:

ja olen joskus miettinyt sitä voiko yhden lapsen yksinhuoltajaa verrata kaksi lapsiseen ydinperheeseen? Onko työmäärä sama? Yksi lapsi ja yksi vanhempi. Kaksi lasta ja kaksi vanhempaa.

sydämeni itkee verta kun minut työnnetään ulos " oikeiden" lapsiperheiden piireistä kun meillä on vain yksi lapsi tarjota esim leikkikaveriksi heidän katrailleen. Kun eivät ole nämä lapsimäärät aina valintoja.



Yhden lapsen äiti,

joka olisi just jäänyt äitiyslomalle jos ei olisi mennyt raskaus kesken

jolla alkoi taas ei toivotut kuukautiset

Siksi helposti syyllistetään toisia äitejä heidän valinnoistaan. Taustalla voi kuitenkin olla mielessä kaihertava kysymys, " olisiko minunkin pitänyt tehdä noin" . Sen sijaan, että tuntisi varmuutta omista päätöksistään ja omista valinnoistaan.



Jokainen äiti (ja isä) tekee omat VALINTANSA omien arvojensa, tapojensa ja päämääriensä pohjalta. Jokainen äitiys on omanlaisensa onpa lapsia yksi tai viisi. Pienen vauvan äitinä jo etukäteen huolettaa (ehkä turhaan) miten jotkut valintani otetaan vastaan. Esim. en aio antaa lapseni katsoa tv:tä ennen kolmatta ikävuotta. Jonkun mielestä olen ehkä hysteerikko. Toinen saattaa ottaa valintani loukkauksena omaa valintaansa (on antanut lastensa pienestä pitäen katsella piirrettyjä yms.) kohtaan ja alkaa epävarmuuttaan päivitellä päätöstäni.



Syynä minulla on oma sairauteni lapsena. Sairaudesta aiheutui kohtauksia, joiden aiheuttajaa ei koskaan löydetty. Syy saattoi olla mm. välähtelevän tv-kuvan katselu. Siksi en halua altistaa lastani samalle, varmuuden vuoksi. Toisaalta en halua olla jatkuvasti sairaudestani ihmisille kertomassa.



Jokaisen äidin VALINNOILLE löytyy useimmiten SYY. Pitäisi oppia kunniottamaan näitä muiden valintoja tuntematta kuitenkaan huonommuutta omistaan.

Nyt lähinnä huvittaa, kun sukulaisperheen isä pitää oman 1v tyttärensä kiltteyttä ja rauhallisuutta kasvatuksen ansiona :D

Huvittavaako: ehkä. Silti et voi varmuudella sanoa etteikö tämä 1 v. tyttären isä olisi oikeassa. Hän voi myös tietää mistä puhuu. Tai sitten sinä olet oikeassa.

Mitä yritän sanoa on, että jokainen tuntee parhaiten omat taskunsa ja onkin parasta keskittyä niihin! ;-)

Ja kuten joku yllä viisaasti totesi: kaikki tässä olemme äitejä, eikö se riitä?

Kyllä minä sen ymmärrän, että kahdessa lapsessa on enemmän työtä ja vähemmän yksilöaikaa kullekin.



Se näyttää haasteelliselta ja juuri siksi, KOSKA MINÄ TIEDÄN, MILLAISTA ON OLLA MONEN LAPSEN ÄITI, en hankikaan toista lasta. Että se siitä, ettei yhden lapsen äidit tiedä muka mitään useampilapsisten perheiden arjesta. Kyllä vaan tietävät, ja tekevät oman johtopäätöksensä sen takia.



Tietenkin joutuvat sitten elämään alituisesti kateuden kohteena, koska eivät ole ottaneet marttyyrikruunua ja jakaneet sitä inhottavaa olotilaa, että ei riitä mihinkään. Ovat ns. laiskoja ja siksi paheksuttavia.

Vaikka onhan niitä. Hyviä ja huonompia. Tuntuu vaan siltä, että aina jos lapsi käyttäytyy hyvin, niin se johtuu vain lapsen helposta temperametista. Ihan kuin kasvatus ei olisi koskaan voinut vaikuttaa kehenkään suotuisasti.

Meille syntyi viisi vuotta sitten todella itkuisa, huonosti nukkuva vauva. Temperamentiltaan hän on helposti kiihtyvä ja herkkä.



Ystävälleni (nykyisin jo neljän lapsen äiti) syntyi samoihin aikoihin ns. helppo vauva.



Ystäväni on mielestäni mennyt siitä, missä aita on matalin: ottanut vauvoja viereen, yöimettänyt näitä vuosia, mielistellyt taaperoita jne. Itse olen taas kasvattanut omaa itkuiitaani Anna Wahlgrenin oppien mukaan.



Voin sanoa, että olen nähnyt mieheni kanssa vaivaa lapsen kasvattamisessa. Olemme keskustelleet paljon ja miettineet kasvatusasioita. Totta hitossa otan nyt kunniaa itselleni aika paljon. Ystävääni ihmettelen, koska hän on aivan puhki lastensa yöhuuteluiden ja huonon käyttäytymisen takia.



On toki muodikasta selittää kaikki lapsen huono käytös temperamenttijutuilla. Uskon, että kasvatuksella kuitenkin voidaan tehdä HYVIN PALJON enemmän kuin nämä viisaat monen lapsen äidit julistavat. Mm. Wahlgren on käsittääkseni pitänyt katraansa kurissa nimenomaan kasvattamalla heitä oikein.

Sitä että lapset ovat erilaisia luonteiltaan, ja yksilölliseltä kehitykseltään, eikä se ole kasvattajasta kiinni, eikä mikään sairaus tai vika.



Elämä on lapsien ehdoilla useampien kanssa, yhden kanssa vielä voi mennä ja harrastaa. Ja toisaalta yhden kanssa voi keskittyä kasvattamiseen ja huolenpitoon täysillä, ellää vaikka täysin lapsentahtisesti. Useampien kanssa sekään ei onnistu, sillä on aina tilanteita kun ei kädet ja sylit riitä kaikille samaan aikaan, ja joku joutuu odottamaan. Ja jostain rutiineista ei tällöin voi pitää kirjaimellisesti kiinni.

Tuosta kirjoituksesta tunnistin itseni. Tätä asiaa pohtiessa on mennyt nyt vähän aikaa. Oletko itse keksinyt vastausta tähän?

tulee monilapsisten perheiden äideiltä. Toivon, että he puhuvat voittopuolisesti negatiivisita asioista, sillä aika rankalta kuulostaa. Välillä tuntuu, etten edes haluaisi omakohtaisesti kokea moista - ainkaan pienillä ikäeroilla.



Sitä en oikein ymmärrä, että jokut haluavat tietyn määrän lapsia, vaikka ovat täysin poikki jo olemaasolevan katraankin kanssa. Mutta eipä minun tarvitsekaan.

.

Monen lapsen ja monen vuoden yöheräilyn jälkeen jaksoa ei enää pidä vain ohimenevänä mitättömyytenä.



Ja jos puhutaan siitä yhden vanhemman lapsen äitiydestä, niin olen huomannut, että ne vauva-ajan vaatimukset pyyhkiytyvät mielestä yllättävän nopeasti. Olen hämmästynyt, kuinka yhden lapsen äiti jaksaa kauhistella, että miksi me tarvitsemme lomalle niin paljon tavaraa mukaan. Hän kun ottaa omalleen vaatteet ja jotain tekemistä. Ja unohtaa sitten täysin, että me tarvitsemme pienemmille useammalle niiden vaatteiden lisäksi vaunut, syöttötuolin, hoitoalustan, tuttipullot, vaipat, leluja, jne. Varmuuden vuoksi haluaisin mukaan vielä rintapumpun ja valmisruokaakin. Nämä kaikki vievät tilaa, ja ilman niitä lomamme muodostuu todella työlääksi.



Sen yhden lapsen kanssa elää näköjään helposti vain senikäisten ajatus- ja tarvemaailman mukaan.