Mitä yhden lapsen äidit eivät ymmärrä äitinä olosta vrt. monilapsiseen perheeseen?

En ajattele yhden lapsen äideistä mitään sen erityisempää. Äitejä siinä missä muutkin. Osa pääsee helpommalla ja osa ei. Itsellä kolme ja siinä ne menevät samassa mitä se yksikin. Toki omat lapset jo isoja.

Vierailija kirjoitti:

tulee monilapsisten perheiden äideiltä. Toivon, että he puhuvat voittopuolisesti negatiivisita asioista, sillä aika rankalta kuulostaa. Välillä tuntuu, etten edes haluaisi omakohtaisesti kokea moista - ainkaan pienillä ikäeroilla.



Sitä en oikein ymmärrä, että jokut haluavat tietyn määrän lapsia, vaikka ovat täysin poikki jo olemaasolevan katraankin kanssa. Mutta eipä minun tarvitsekaan.

Samaa olen ihmetellyt. Ystävä teki kolme lasta todella pienillä ikäeroilla ja molemmat vanhemmat on jatkuvasti aivan poikki, sen lisäksi joku lapsista onnistuu koko ajan rikkomaan jotain ja penskat tappelee jatkuvasti keskenään. En ymmärrä mitä iloa kukaan saa tuollaisesta elämästä. 

Vierailija kirjoitti:

Sitä en ymmärrä, että jonkun identiteetti on niin vahvasti vaan äiti. Itse yhden lapsen äitinä koen olevani paljon muutakin. Äitiys on yksi osa minua.

Koska jos on monta lasta, niin elämä vaan yksinkertaisesti pyörii ihan kirjaimellisesti lasten ympärillä, omat harrastukset ja ystävät jää. Toki aina on poikkeustapauksia. 

Oma huomioni on ollut se, että yksilapsisessa perheessä, tai perheessä jossa lapsilla on vaikka lähes 10 vuoden ikäero, lapsille puhuminen kasvatusmielessä on helppoa. Keskittyminen on helppoa.

Kun lapsia on lyhyillä ikäerolla esim. Kolme, joka ikinen kasvatuskeskustelu muuttuu jossain vaiheessa huutokonsertiksi, kun jokainen lapsista haluaa sanoa oman mielipiteensä sisaruksena käytöksestä tai muuten vain keskustelun aiheesta.

Tämä on omasta mielestäni asia, jota kaikki vanhemmat eivät ymmärrä, mikäli on vain yksi lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Oma huomioni on ollut se, että yksilapsisessa perheessä, tai perheessä jossa lapsilla on vaikka lähes 10 vuoden ikäero, lapsille puhuminen kasvatusmielessä on helppoa. Keskittyminen on helppoa.

Kun lapsia on lyhyillä ikäerolla esim. Kolme, joka ikinen kasvatuskeskustelu muuttuu jossain vaiheessa huutokonsertiksi, kun jokainen lapsista haluaa sanoa oman mielipiteensä sisaruksena käytöksestä tai muuten vain keskustelun aiheesta.

Tämä on omasta mielestäni asia, jota kaikki vanhemmat eivät ymmärrä, mikäli on vain yksi lapsi.

Tuo on juuri tosiaankin se, mitä en ymmärrä kun lapseni ovat isolla ikäerolla. Että kasvatetaan rennosti eikä opeteta lapselle, ettei se järjetön kirkuminen toisten puheen päälle ole kertakaikkiaan sallittua. 

Sepä se, kun ei niitä kaikkia lapsia saa kasvatettua olemaan hiljaa. 

Eiköhän vertailu ole ihan turhaa. Joskus yksi ainoa lapsi voi kuormittaa enemmän kuin neljä lasta. Joskus taas voivat ne kaikki neljä lasta olla erityislapsia. Ylipäätään äitiys nykyajassa kuormittaa niin paljon, että soisi jonkinlaisen yleisempatian äitien kesken olevan enemmän vallalla. Omassa tuttavapiirissä on sekä minilapsisien perheiden että yksilapsisten perheiden äitejä. Meitä kaikki yhdistää se äitiys, kaikki sen kivut ja ilot. Vertailu ei tuota mitään positiivista loputulosta, ainoastaan harmia. 

Juttelin eilen viiden lapsen äidin kanssa, lapset 0-10-vuotiaita ja muutakin elämää on, eläimiä, polttopuun myyntiä yms. Tuo äiti valitti, kuinka rankkaa on ollut kun perheen isä lähti kuntoutukseen ja koko perhe sairastui. Juttelimme asiasta lisää ja lopuksi tuo äiti sanoi, että olin ainoa, joka ymmärsi hänen vuodatuksensa. Miettikää, yhden lapsen äiti, joka ymmärtää, kun toinen puhuu.