Mitä yhden lapsen äidit eivät ymmärrä äitinä olosta vrt. monilapsiseen perheeseen?

Siihen asti kunnia otetaan itselle.... joskus se villi on ensimmäinen, joskus viides, jotkut ei saa sellaisia ollenkaan.



Sen huomaa heti laitoksella, ja sen todellakin huomaa ja tajuaa vasta sitten. --> villinkin lapsen luonteeseen voi kyllä kasvattamisella vaikuttaa paljonkin, mutta niistä ei koskaan saa näitä ns. " helppoja" lapsia.

Olen ihan varma, että jos tekisin toisen olisi se ihan varmasti yhtä rakas... kuitenkin nyt se ajatus tuntuu täysin mahdottomalta joka kertoo mielestäni siitä etten ole vielä valmis saamaan toista :)

vai " mitä yhden lapsen äiti ei ole kokenut?"



Kyllä minä ainakin ymmärrän monenlaisia asioita, joita en ole itse päässyt tai joutunut kokemaankaan.



Ei, en ole imettänyt vauvaa, kun kolme vanhempaa lasta vaatii huomiotani, mutta pystyn kyllä kuvittelemaan, että se on raskasta.



En ole herännyt yöllä vaihtamaan lakanoita kolmelta oksennustautiselta lapselta, mutta en epäile sen olevan uuvuttavaa.



En ole pakannut viittä lasta talvivaatteisiin ja lähtenyt kauppaan, mutta mielikuvitukseni riittää sen hässäkän kuvittelemiseen.



Hahmotan myös, että kaksi lasta ei todellakaan mene siinä missä yksi.



Nauran (ja muiden äitien kuullessa myös nolostun ja ärsyynnyn), kun appiukkoni selittää kirkkain silmin, että lapsemme on niin kiltti, koska olemme kasvattaneet häntä hyvin.



En kuvittele, etten voisi rakastaa seuraavaa lasta tasan yhtä paljon kuin tätä ensimmäistä silmäterää.



Tiedän elämästä sen verran, että lapsia on erilaisia, niin kuin aikuisiakin.



Tämä kaikki siitä huolimatta, että meillä on toistaiseksi vain yksi lapsi. Kuvitteleminen ei tietenkään ole sama kuin itse kokeminen, mutta älkää nyt hyvät suurperheiden äidit meitä ihan tyhminä pitäkö kuitenkaan...



Minä ainakin ihan vilpittömästi kunnioitan ja ihailen suurperheiden äitejä, jotka onnistuvat pitämään elämänsä ja itsensä edes suurimman osan aikaa kasassa!

minua ärsyttävät erityisesti kysymykset

a) kuinka voit rakastaa kaikkia / tuntea omat lapsesi

b) heille ei jää aikaa tarpeeksi/eivät saa vanhempien huomiota =kuvitelma, että kaikki ovat kaksivuotiaita ja tahtovat huomiota yhtäaikaa

c)jatkuva kauhistelu, päivittely, kysely-tässä kohtaa useimmilta häviää sivistyneisyys.



Joskus tekisi mieli alkaa itse kauhistella ainokaisen " surkeaa" osaa.

Koskaan tai hyvin harvoin nähdään sisaruksissa mitään hyvää. Kuitenkin niitä asioita on vaikeaa korvata myöhemmässä elämässä. Rakkaita sisaruksia/läheisiä ei voi korvata muotivaatttet tai lelut.

Sisaruus tuo luopumista,mutta se ei välttämättä ole aina pahasta. Monet sosiaaliset taidot hioutuvat juuri tuolla " riitelemällä" . Tietenkin monissa asioissa on kaksi puolta.



Itse näen, että useiden lasten äitinä olen oppinut näkemään lapsen maailman aivan eritasolta, kuin silloin kun lapsia muutama. On oppinut menemään lapsen ajatusmaailmaan ja ymmärrän nyt paljon paremmin, monia asioita esim, että alle kolmevuotias ei ole vanhempiaan ärsyttääkseen erimieltä ja hankala.



Allekirjoitan myös tuon, että erityislapsi vaatii monesti paljon enemmän, kuin ns. normaali lapsi. (itsellä kaksi erityislasta, joista toisella geenivirhe, toinen autisti)



Tärkeintä mielestäni kuitenkin on, että jokainen äiti, yhden tai kymmenen osaisi kunnioittaa toisen tapaa elää ja olla. Ei vertaileminen hyödytä ketään.

Monella monilapsisella äidillä tässä ketjussa tuntuu olevan kovasti ennakkoluuloja yhden lapsen äitejä kohtaan. Aivan kuin äitejä ja heidän ajatusmaailmoitaan voisi niputtaa yhteen sen perusteella kuinka monta lasta hänellä on.



Osa kasvatustavoistani voi olla jonkin monilapsisen äidin mielestä niitä " huvittavia ekan lapsen kanssa räpistelyjä" . Mutta entäpä jos toteutan samoja metodeja toisenkin lapseni kanssa? Olenko vain outo vai en ole kerrasta oppinut kun teen asiat eri tavalla kuin te? ;-)



Vai onko mahdollista, että ihmiset vain (äitiydestään huolimatta) ovat erilaisia ja pääsevät samoihin päämääriin eri tavoin?

Vierailija:

Minäkin olen joskus huomannut, että minua vähätellään ja kuinka usein saa kuulla sitä, että et voi tietää ja onpas sulla helppoa jne.

Ihan hirveän monen ei kannattaisi hankkia niitä lapsia koska meno on kauheaa katseltavaa.

4 lapsen perheessä melu on hirveä ja sitten siihen päälle vielä lasten kaverit niin huhhuh.

Metelistä? Useammista yöheräilyistä? Sisarusten riidoista? Siitä, että on vaikeampia lähteä jonnekin? No, niistä olen jäänyt paitsi mutta nähnyt kyllä ihan tarpeeksi.

Pitääkö olla 2 lasta jotta voi kutsua itseään äidiksi?

Mä nyt vertailen toisin päin. Mun on yksi kaveri jolla on vain yksi lapsi. Hän ei ymmärrä miten jaksan kahden lapsen kanssa (ja vielä kolmas tulossa). Kun yhdessäkin on kuulemma niin paljon hommaa. Kuvittelevatko kaikki yhden lapsen äidit että kahden lapsen äidillä on oltava vaikeampaa kuin heillä?

Meillä ei tosiaan ole kuin kaksi, mutta niistä ei yhdessäkään lähde niin paljon meteliä kuin tästä kaverin yhdestä lapsesta.

Kaveri ei myöskään juuri koskaan käy kylässä kun se on lapsen kanssa kuulemma niin vaikeaa. Me taas liikutaan lasten kanssa ilman suurempia ongelmia.

Meillä lapset (ainakin suurimmalta osin) tottelevat kun niille jotain sanoo, mutta kaverin lapsi ei seitsemännen kiellon jälkeenkään lopeta. Täyttää kohta jo 5 ja mun mielestä sen ikäisen kuuluisi jo jotain totellakkin.

Kaverin lapsi ei myöskään jaa lelujaan. (Lelut nostetaan pois jos meidän lapset ottavat vahingossa käteensä toisen lempilelun). Meillä taas on tottuttu lelut jakamaan.

Kaveri myös oli ihan kauhuissaan että enkö mene lasten riidan väliin kun tappelivat jostakin lelusta. Miksi, kun 3,5 ja 6-vuotiaat osaavat sopia asian muutenkin. Ei siinä joka välissä äitiä tarvita erotuomariksi. Kaveri meinasi mennä itse lasten väliin ottamaan tämän riitaa aiheuttavan lelun pois.

Tuntuu että joskus ne yhden lasten äidit (ja isät) eivät ymmärrä että usean lapsen äitinä ei tarvise olla väsynyt, ei tarvitse kestää meteliä, lapset voi olla helppo kaapata mukaan jne. Se voi joskus olla jopa helpompaa kuin yhden lapsen vanhempana.

booker:

Mitä yhden lapsen äiti ei ymmärrä

vai " mitä yhden lapsen äiti ei ole kokenut?"

Kumman sinä ottaisit omalle lapsellesi lapsenvahdiksi: Otatko sen joka ymmärtää lapsia, koska on seurannut paljon vierestä, kuinka muut lapsenvahdit hoitavat lapsia? Vai otatko sen, jolla on kokemusta lasten hoitamisesta?

Jos sinä oletkin tuo ensimmäinen lapsenvahti, niin voitko todella syyttää äitiä siitä, ettei hän valinnut sinua, vaikka ymmärrät lapsia niin hyvin. Yhden lapsen äitinä sinäkin luulet ymmärtäväsi paljon monilapsisten perheiden elämästä. Varmasti ymmärrät paljonkin. Ja aivan oikeasti ymmärrät vasta sitten, kun olet itse sitä elämää kokenut.

Yhden lapsen äitien asenne palastuu juuri siinä jopa tunkeilevassa ja sivistymättömässä tavassa kauhistella ja äimistellä, kuinka varmaan kaamean rankkaa ja hirveää on, kun lapsia on kaksi, kolme, neljä.... jos tapaaminen sujuu muuten hyvin, niin vähintään viimeiseksi heitetään, noh - koittakaahan pärjäillä! Ennen loukkaannuin, koska kuvittelin, että elämämme näyttää jotenkin onnettomalta pärjäilyltä kaaoksesta toiseen. Nyt olenkin sitä mieltä, että lausahdus kuvaa ilmeisesti enemmän sanojan omaa oletustaan siitä, kuin ka selviäisi usean lapsen kanssa. Mielestäni yhdenlapsen äidit eivät siis ymmärrä sitä, että monen lapsen kanssa elämä on ihan mukavaa ja erittäin antoisaa. Perheestä tulee tiivis yksikkö, jossa toinen auttaa toista. Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen ja ihmissuhteet perheensisällä ovat moninaisemmat kuin pikkuperheessä.

Kaveri ei myöskään juuri koskaan käy kylässä kun se on lapsen kanssa kuulemma niin vaikeaa. Me taas liikutaan lasten kanssa ilman suurempia ongelmia.



Meillä lapset (ainakin suurimmalta osin) tottelevat kun niille jotain sanoo, mutta kaverin lapsi ei seitsemännen kiellon jälkeenkään lopeta. Täyttää kohta jo 5 ja mun mielestä sen ikäisen kuuluisi jo jotain totellakkin.



--- pakko tähän kommentoida: meidän kaksoset ovat 5-vuotiaita ja toista on aina ollut helppo kasvattaa kun taas toista ei! Hän on juuri tuollaine, ei usko kieltoja, tekee vaikka on kielletty TUHAT kertaa jne.



--valitettava tosiasia onkin sitten paljastunut: lapseni ei olekaan kuin muut, hän on erityistarpeinen lapsi, ei kehity kuten pitäisi, lähimuistissa ongelmia, ei ymmärrä kaikkea mitä me sanomme:((((. Hänellä on dysfasia ja autistisia piirteitä. Ei aina pitäisi tuomita tuolla tavoin.



onneksi itse tiedän, että kasvatettu ollaan yritetty mutta vaikeaa se on kun tyttö ei ymmärrä asioita kuten tavallinen lapsi. Varmasti joku ihmettelee tytönkin käytöstä kun ei tee kuten pitäisi.

Kolme seuraavaa tapausta romuttivat sen käsityksen totaalisesti...:-)

Useampi lapsi vie aikaa enemmän kuin yksi esim lähtiessä jonnekkin, sisarusten välisiä tappeluja, mustasukkaisuutta, riittämättömyyden tunnetta, onnea leikkivistä lapsista

Että yhden kanssa voi singahdella paikalle tuosta vaan, mutta useamman kanssa aina joku joutuu odottamaan. Eivätkä ne lapset, vauvatkaan, siitä rikki mene.

Yhden lapsen äitinä vaadin myös itseltäni aivan mahdottomia. Kun sain lisää lapsia, huomasin että vähemmälläkin hössötyksellä pärjää.

he kuvittelet, että kaikki lapsessa (taidot, käytös, suunnilleen koko persoonallisuus) johtuu siitä, millaisia vanhemmat/kasvatus/koti on. Jos lapsi on oikein hyväkäytöksinen, rauhallinen, kiltti, hyvä jossain ihan mitä tahansa, niin se johtuu vanhempien erinomaisuudesta. Samoin he luulevat, että kaikki mikä on toiminut heillä/heidän lapsella toimii myös muissa perheissä/muilla lapsilla.



3 lapsen kanssa olen huomannut, että lapsia pitää hoitaa/kasvattaa eri tavalla riippuen lapsen persoonasta. Samoin toiset lapset ovat " helpompia" sillä tavoin, että he vaativat vain vähän ohjausta/kasvatusta, jotta heistä tulee hyvin käyttäytyviä. Toiset lapset taas vaativat vanhemmilta paljon ja aivan erilaisia keinoja, jotta heidän kanssaan " pärjää" . Tämä jokaisen pitäisi huomata itse, että vaikka toista lasta hoitaisi aivan samoin kuin esikoista, lapsi voi silti olla kaikkeen tyytymätön riiviö.



Näen punaista aina, kun yhden lapsen äiti sanoo: meidän lapsemme tekee näin/on tällainen KOSKA me vanhemmat olemme tehneet niin ja niin. On niin helppo ottaa kaikki " kunnia" itselle, kun lapsi nyt vaan sattuu olemaan niin sanotusti helppo.



Tässä oli katkera vuodatukseni. :)

yhdessä erityislapsessa voi olla työtä kahden edestä.



Joskus joku useamman lapsen äiti kertoi, että on niin rankkaa monen lapsen kanssa kun on joutunut heräilemään 2 vuotta. En viitsinyt sanoa, että meillä on yhden lapsen kanssa valvottu jo lähes 5 vuotta.

Ja juuri yllämainittua, että useamman lapsen äitinä tajuaa, että enemmän kuin kasvatus, lapsen käytökseen vaikuttaa hänen luonteensa.

Yritänpä skarpata tässä asiassa.



t:5

Sainhan olla päivät pitkät kotona vain tätä ainokaista varten. Tuo yhteen lapseen keskittyminen on jotain mitä toisinaan kaipaan.



Itselläni ei ole koskaan ollut kuvitelmaa siitä että " koska minun lapseni toimii näin, toimivat kaikkien muidenkin" jne. Tai että olisin ottanut kunnian lapseni käytöksestä ym itselleni ja omalle toiminnalleni. Ehkä tilanteeseen vaikutaa se että itsellnäni on maota nuorempaa sisarusta ja suvussamme muutenkin monilapsisia perheitä. Niin monesta suunnasta olin kuullut että useamman lapsen kanssa nuo kuvitelmat romuttuvat, joten itselleni ei niitä koskaan kerennyt kasvaakaan.



Yhden lapsen kanssa olemisen helppoudesta muuten... Meillä kävi niin hassusti että tämä esikoinen syntyi erityislapsena. Näin olen tietyt haavekuvitelmat romuttuivat jo synnytyssairaalaan. Lapsestamme ei koskaan tulisi sellaista ihmistä mistä olimme raskausaikana haaveilleet :/ Toisaalta tilalle tuli jotain muuta. Valtava rakkaus ja suojelunhalu tätä heikkoa kohtaan, ylläättäin tämä erilainen vauva olikin kauniimpia ja ihanampi kuin kukaan noista terveistä ja täydellisistä lapsista. Äitiyden alkutaival ei ollut pelkästään sitä onnea ja autuutta mistä olin unelmoinut, toisaalta ehkä tämän takia osasin paremmin nauttia niistä ajoista kuin saimme elää ihan normaalia vauva-arkea.



Selitystä, selitystä... Yritän kai sanoa että joskus sen yhden lapsen kanssa voi oppia paljon. Jopa sellaista mitä ei joku toinen opi edes kahden tai useamman kanssa. Meille toinen lapsi oli terve ja hyväkuntoinen vauva, hän vain tuli osaksi perhettämme. Yhtä rakas ja kallis kuin esikoisemmekin. Toki nyt on työtä enemmän kahden pienen kanssa ja usein saa lennossa sumplia miten asiat saisi jotenkin hoidettua. Kaikesta on kuitenkin selvitty -ja tullaan selviämäänkin.



Silti välillä jää miettimään kuin useamman lapsen äidit hokevat että nyt sinäkin vihdoin huomaat millaista on olla kahden lapsen kanssa. No juu, lähinnä tämän kakkosen kanssa olen saanut huomata kuinka suunnattoman helppoa voi elämä terveen lapsen kanssa olla. Joskus mietin että jos vaan olisikin kaksi tällaista niin sitähän voisi käydä aika pitkäksi ;)

Tekstisi oli kaunis ja ajatuksia herättävä. Se muistutti minuakin siitä, ettei kaikkia yhden lapsen äitejä voi niputtaa (niin kuin ei mitään ihmisryhmiä, tietenkään!). Samoin se muistutti siitä, ettei omaa jaksamista voi verrata muihin, koska äidit ovat erilaisia, samoin lapset ja noilla tekijöillä on enemmän merkitystä kuin lasten lukumäärällä.



Voimia ja jaksamista sinulle ja kaikille muillekin äideille.



t:5

3 lapsen kanssa olen huomannut, että lapsia pitää hoitaa/kasvattaa eri tavalla riippuen lapsen persoonasta.

Minusta tämä on päivänselvää, eikä tämän tajuamisen pitäisi riippua lapsilukumäärästä tai edes siitä, että on lapsia! Eli aikamoisiin pönttöäiteihin olet törmännyt (vai oletko vain arvaillut muiden ajatuksia etukäteen?) Ja todellakin ihmisiä ei pitäisi niputtaa, ei yksilapsisia tai monilapsisia äitejä. Äiditkin ovat yksilöitä, äitiyden ei pitäisi pyyhkiä pois äidinkään persoonaa vaikka ehkä se arjessa hieman haalistuiskin. ;-)

Tuntuu, että äitiys on niin suuri asia ja herkkä paikka, että helposti ryhtyy puolustuskannalle.

Sinulle 30 sanoisin, että kun itse toteat, ettet halua KOKEA sellaista monilapsisen perheen arkea rankkuutensa vuoksi, että ehkä siinä onkin yksi perustavaa laatu oleva ymmärryksen vaikeuden syy. Minä en ainakaan ole monilapsisen perheen äiti sen vuoksi, että rakentelen elämääni sen mukaan, mitä minä haluan kokea. En nyt tällä yritä nostaa tai laskea itseäni suhteessa sinuun, totean vaan.

Useammassa vastauksessa todetaan myös ykskantaan yleistäen, että monilapsisten perheiden äidit ovat kaikki tyynni besserwissereitä.

Itse sanoisin näin, melkein jokainen monenlapsen äiti, on ollut joskus itsekin yhdenlapsen äiti ja tietää mitä se on. Melkein kukaan yhdenlapsen äiti, ei ole kuitenkaan ollut joskus monenlapsen äiti, joten tieto siitä on vain oletusta eikä kokemusta.

Ja mitä se haittaa ketään, jos yksilapsisten kokemusmaailma on eri kuin monilapsisten - en oikein ymmärrä yksilapsisten äitien huolta siitä, etteivät ymmärrä monilapsisten perheiden elämää ja siten jakaa sitä kokemusmaailmaa. Mitä ihmeen kokemusten metsästämistä tämä on?

Ja vielä viimeiseksi, keskeisintä mielestäni on siinä ymmärtämisen puutteessa, että monenlapsen kanssa ihan jokainen asia kertaantuu ja kerrannaiset vaikuttavat kaikki toisiinsa => edes ison perheen äiti itse ei osaa aina katsoa tarpeeksi pitkälle ja hahmottaa, mitä kaikkea jostakin asiasta seuraa. Niin en voi käsittää, miten sen jonku samaista kokemusta vailla oleva voisi käsittää yhtähyvin.