Olen nyt aikuisena onnellinen siitä, että vaikka olin avioerolapsi..

niin ei se tarkoita että kaikki kärsivät samoista ongelmista kuin ap. Vastuu ei tietenkään ole ap:n vain hänen omien vanhempien jotka ovat vieraannuttaneet hänet omasta sisarpuolestaan. Se on molempien vanhempien vastuu. Vanhemmat ovat kykenemättömiä rakentamaan toimivaa suhdetta sisarusten välillle ja ap on onnellinen ettei muita puolisisaruksia ole olemassa, koska se tietäisi enemmän kärsimystä hänen olemassa ololle. Ap kärsii syvästä traumasta miksi muuten tällainen aloitus On ymmärettävää että ap pitää niitä fiksuina jotka ajattelevat samoin kuin ap. Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla niin tramaattisia miten ap asiat ilmaisee. Ap pohjaa ajatuksensa ja mietteensä omiin tarpeisiinsa. Ihmisen pahin vihollinen on täydellinen hylkääminen. Lasta jota ei ole hylätty tunnetasolla avioerosta huolimatta ei tekisi tällaista aloitusta.

tämä ketju on hänen ikioma yksityinen terapiansa. Muuta arvoa tälle keskustelulle ei voi todellakaan antaa.

Miksikö tälläinen aloitus? Lasten vuoksi. Kuten olen jo aikaisemminkin monta kertaa sanonut, omistan tämän ketjun kaikille niille lapsille, joita tämä asiani koskee - heitä on monta, ja heidän joukkonsa on alati kasvava. Niin surullista kuin se onkin. Mielestäni tällä ketjulla on suuri arvo, ja suuri merkitys, tästä lähtökohdasta ponnistaen - enkä todellakaan tee tätä itseni vuoksi. Tuo aika minun elämästäni on jo historiaa, eikä minun tarvitse kärsiä siitä enää - mutta niin monen muun täytyy. Sellaisten ihmisten, joilla ei ole perheessään keinoa tai väylää puolustaa omia oikeuksiaan tai tulla nähdyiksi. Minä olen heidän asiansa äänitorvi; vain väline jalompaan päämäärään. =) Ap.

paljastavat enemmän kuin uskotkaan. Haluat verhota omat ongelmasi olettamalla että kaikki avioerolapset kärsivät samoin kuin sinä. Heitä ei saa kohdella samoin kuin sinua on kohdeltu. Kaikki kumpuaa sinusta ja omasta lapsuudestasi. Lapsuttaan ja omaa historiaan ei voi koskaan paeta tai unohtaa se kulkee aina mukana. Eli et ole asian kanssa vielä sinut koska haluat rikkinäisen lapsuuden kautta omistautua avioero lapsille. Sinua ei kohdeltu hyvin koska sait sirarpuolen. Oliko oikein äitiäsi kohtaan luopua kaikesta siitä rakkaudesta jota hänelle olisi suotu uuden lapsen kautta. On vaarallista alkaa raamittamaan toisten elämää ja olettaa mikä minulle on hyvää on myös hyvää muille.

Ja asettaa sille tulkintoja oman mieleni mukaisesti, jos kokisin, että sille tielle on tässä mielekästä lähteä. Miksi se on sinulle niin tärkeää niputtaa tämä (sinänsä kallisarvoinen) ketju johonkin sellaiseen kastiin, mihin se ei kuulu? Onko sinulla itselläsi kenties tarve laittaa kaikki tämä (uusi?) informaatio sen piikkiin, että "siellä se yksi yksittäinen tyyppi nyt kipuilee omia juttujaan"? Millainen lapsuus sinulla on itselläsi ollut, ja onko sinulla kenties taustallasi jotakin, mikä on jäänyt kohtaamatta? Kipupisteitä, joita et ole uskaltanut kohdata? Siksi keinosi keskustella tässä ketjussa ovat linjalla "henkilöitä kaikki ap:hen - ongelma on hoidettu pois päiväjärjestyksestä, eikä sitä tarvitse enää miettiä"? Perin juurin kätevää kyllä, vältyt ajattelemasta (potentiaalisesti kipeää) asiaa ja elämä jatkuu niinkuin tähän astikin.

Häiritseekö sinua jotenkin se, että nostan tässä nyt näiden unohdettujen lasten agendaa esille? Miksi se häiritsee sinua? Vastaa totuudenmukaisesti, kiitos.

Äitini valinnat eivät olleet minun valintojani, hän kantaa niistä itse vastuun - mutta ei se silti estä minua kertomasta sitä, että olen onnellinen hänen tekemistään (mielestäni viisaista) valinnoista, sillä sitä olen. Äitini nauttii nyt kolmesta rakkaasta lapsenlapsestaan, ja on ihan tyytyväinen hoitaessaan heitä. =) Uskon, että se oli hänellekin paras mahdollinen ratkaisu.

Ap.

Korjaan sitten viestiäni siltä osin. Sen ydinsanoma ei silti muutu. En minäkään tiedä teenkö 100% oikean ratkaisun, kun en halua lisää lapsia. Lapseni saattaa olla aikuisena asiasta hyvinkin katkera. Päätökseni on silti puhtaasti itsekäs. Ihan kuten olisi päätös hankkia lapsia. 6,5-vuotiaani pohdiskeli tässä eräänä päivänä, että mitä sitten tapahtuu kun me vanhemmat kuolemme ja hän jää ihan yksin. Kerroin, että ei hän ole varmaankaan silloin yksin. Hän voi olla itse naimisissa, voi olla omia lapsia, on serkkuja, tätejä, ystäviäkin varmasti jne. Silti asia jäi selvästi askarruttamaan. Pointti on se, että varmasti iso osa pyrkii tekemään kaikin puolin oikean ratkaisun. Osa onnistuu, osa ei.

Mielestäni sinä teet juuri nyt sen oikean ratkaisun - nimenomaan lapsesi kannalta. =)

Oikeassa olet siinä, että iso osa varmasti pyrkii tekemään sen oikean ratkaisun - mutta siitä tässä nyt on ollutkin nimenomaan kyse, että kenen kannalta oikean ratkaisun. Itsekin tietyllä tavalla ajattelevana, ja uskovana, ihmisenä uskot, että ihminen toimii puhtaasti itsekkäin motiivein - rakkaus ja seksuaalisuus vie ihmistä, ei siinä useinkaan ajatella jo olemassa olevia lapsia, kun lähdetään järjestelemään elämän palikoita uusiksi tämän vietin / halun / tunteen mukana.

Ap.

Häiritseekö sinua jotenkin se, että nostan tässä nyt näiden unohdettujen lasten agendaa esille? Miksi se häiritsee sinua? Vastaa totuudenmukaisesti, kiitos.

Ap.

Mutta minua ärsyttää tuo, että kuvittelet olevasi ristiretkellä "uusperheiden unohdettujen lasten" puolesta. Puit täällä omia lapsuudentraumojasi, mutta naamioit toimintasi hyväntekeväisyyden taakse. Vaikka sinulle on yritetty tässä rautalangasta vääntää että yleistät oman kokemuksesi koskemaan kaikkia uusperheitä, et silti anna piiruakaan periksi vaan uskot fanaattisesti asiaasi. Joskus olisi hyvä myöntää olevansa väärässä eikä nolata itseään pysymällä kannassaan vaikka tässäkin on jo hyvin perusteltu miksei sinun totuutesi ole se ainoa oikea.

Korjaan sitten viestiäni siltä osin. Sen ydinsanoma ei silti muutu. En minäkään tiedä teenkö 100% oikean ratkaisun, kun en halua lisää lapsia. Lapseni saattaa olla aikuisena asiasta hyvinkin katkera. Päätökseni on silti puhtaasti itsekäs. Ihan kuten olisi päätös hankkia lapsia. 6,5-vuotiaani pohdiskeli tässä eräänä päivänä, että mitä sitten tapahtuu kun me vanhemmat kuolemme ja hän jää ihan yksin. Kerroin, että ei hän ole varmaankaan silloin yksin. Hän voi olla itse naimisissa, voi olla omia lapsia, on serkkuja, tätejä, ystäviäkin varmasti jne. Silti asia jäi selvästi askarruttamaan. Pointti on se, että varmasti iso osa pyrkii tekemään kaikin puolin oikean ratkaisun. Osa onnistuu, osa ei.

Mielestäni sinä teet juuri nyt sen oikean ratkaisun - nimenomaan lapsesi kannalta. =)

Oikeassa olet siinä, että iso osa varmasti pyrkii tekemään sen oikean ratkaisun - mutta siitä tässä nyt on ollutkin nimenomaan kyse, että kenen kannalta oikean ratkaisun. Itsekin tietyllä tavalla ajattelevana, ja uskovana, ihmisenä uskot, että ihminen toimii puhtaasti itsekkäin motiivein - rakkaus ja seksuaalisuus vie ihmistä, ei siinä useinkaan ajatella jo olemassa olevia lapsia, kun lähdetään järjestelemään elämän palikoita uusiksi tämän vietin / halun / tunteen mukana.

Ap.

ajatellut lapsiani ollenkaan kun esikoisella on kaksi pienempää sisarusta. Lapsia saisi olla vain yksi, jotta se saisi kaiken rakkauden ja huomion vanhemmiltaan. Nyt lapseni kärsivät koska eivät ole elämäni ainoa keskipiste, eivät se yksi ja ainoa. Olen itsekäs ihminen kun halusin yhden sijasta kolme lasta :(

Häiritseekö sinua jotenkin se, että nostan tässä nyt näiden unohdettujen lasten agendaa esille? Miksi se häiritsee sinua? Vastaa totuudenmukaisesti, kiitos. Ap.

Mutta minua ärsyttää tuo, että kuvittelet olevasi ristiretkellä "uusperheiden unohdettujen lasten" puolesta. Puit täällä omia lapsuudentraumojasi, mutta naamioit toimintasi hyväntekeväisyyden taakse. Vaikka sinulle on yritetty tässä rautalangasta vääntää että yleistät oman kokemuksesi koskemaan kaikkia uusperheitä, et silti anna piiruakaan periksi vaan uskot fanaattisesti asiaasi. Joskus olisi hyvä myöntää olevansa väärässä eikä nolata itseään pysymällä kannassaan vaikka tässäkin on jo hyvin perusteltu miksei sinun totuutesi ole se ainoa oikea.

Miten kyyninen ihmisen täytyykään olla, jos aina ensimmäiseksi ajattelee, että toinen toimii vain omista tarkoitusperistään käsin, eikä oikeasti autakaan vaan vain "terapoi itseään"? Minuun on liitetty tässä ketjussa mitä hurjempia juttuja - miksikö? Siksi, kun haluan omia kokemuksiani julki tuomalla auttaa muita samassa tilanteessa olevia eroperheiden lapsia. Mikä siis tarkalleen ottaen on helmasyntini tässä keskustelussa?

Ehdottomuus omissa mielipiteissänikö? Se, kun en anna periksi vääryydelle ja silitä päästä, että "noin sitä pitää". Nostan päivän valoon asioita, joiden moni toivoisi pysyvän siellä varjoissa?

Nolous-kortti ei toimi kanssani lainkaan; enkä taatusti myönnä olevani väärässä silloin, kun en sitä ole. On tässä jo monessa kohden hyvin perusteltu sekin, että olen agendani kanssa oikeilla linjoilla - oletko sinä sokea niille kommenteille?

Ap.

Korjaan sitten viestiäni siltä osin. Sen ydinsanoma ei silti muutu. En minäkään tiedä teenkö 100% oikean ratkaisun, kun en halua lisää lapsia. Lapseni saattaa olla aikuisena asiasta hyvinkin katkera. Päätökseni on silti puhtaasti itsekäs. Ihan kuten olisi päätös hankkia lapsia. 6,5-vuotiaani pohdiskeli tässä eräänä päivänä, että mitä sitten tapahtuu kun me vanhemmat kuolemme ja hän jää ihan yksin. Kerroin, että ei hän ole varmaankaan silloin yksin. Hän voi olla itse naimisissa, voi olla omia lapsia, on serkkuja, tätejä, ystäviäkin varmasti jne. Silti asia jäi selvästi askarruttamaan. Pointti on se, että varmasti iso osa pyrkii tekemään kaikin puolin oikean ratkaisun. Osa onnistuu, osa ei.

Mielestäni sinä teet juuri nyt sen oikean ratkaisun - nimenomaan lapsesi kannalta. =) Oikeassa olet siinä, että iso osa varmasti pyrkii tekemään sen oikean ratkaisun - mutta siitä tässä nyt on ollutkin nimenomaan kyse, että kenen kannalta oikean ratkaisun. Itsekin tietyllä tavalla ajattelevana, ja uskovana, ihmisenä uskot, että ihminen toimii puhtaasti itsekkäin motiivein - rakkaus ja seksuaalisuus vie ihmistä, ei siinä useinkaan ajatella jo olemassa olevia lapsia, kun lähdetään järjestelemään elämän palikoita uusiksi tämän vietin / halun / tunteen mukana. Ap.

ajatellut lapsiani ollenkaan kun esikoisella on kaksi pienempää sisarusta. Lapsia saisi olla vain yksi, jotta se saisi kaiken rakkauden ja huomion vanhemmiltaan. Nyt lapseni kärsivät koska eivät ole elämäni ainoa keskipiste, eivät se yksi ja ainoa. Olen itsekäs ihminen kun halusin yhden sijasta kolme lasta :(

Mikä siis tarkalleen ottaen on helmasyntini tässä keskustelussa? Ehdottomuus omissa mielipiteissänikö? Se, kun en anna periksi vääryydelle ja silitä päästä, että "noin sitä pitää".

Se, että sinulle "vääryys" on objektiivinen totuus, joka sattuu olemaan yhteneväinen oman mielipiteensä kanssa. Ei ole objektiivista totuutta, ei näin vaikeassa asiassa.

Et anna periksi vääryydelle? Ei se ole helmasynti. Vaan se, että et ymmärrä, että se, mikä on väärin riippuu aina kunkin perheen kokonaistilanteesta. Kuvittelet, että on olemassa "ABSOLUUTTINEN VÄÄRYYS" jota vastaan tulee taistella, aina ja kaikissa tilanteissa. Ja tässä olet väärässä.

Tuliko riittävän selvästi rautalangasta?

Äitini ja 26-vuotiaana kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Ei mennyt uusiin naimisiin ja asuu nyt 58-vuotiaana yksin. Isäni meni heti (toisen naisen kanssa) naimisiin ja sai vielä neljä lasta. En tavannut isääni paljoakaan.

Olen ollut jokseenkiin katkera isälleni, siitä että hän jätti perheensä ja hankki "tilalle" uudet lapset. Nyt aikuisena tajuan kuitenkin sitäkin kuviota paljon paremmin ja olen kyennyt antamaan anteeksi.

Paljon, paljon suurempi riesa ja ahdistuksen aihe on äitini, joka "uhrautui" meidän laste vuoksi, ei mennyt naimisiin, ei hankkinut lisää lapsia. Oikeasti, eläminen lapselle on niin väärin kuin väärin voi olla. Kukaan lapsi ei pyydä sellaista vanhemmaltaan eikä kukaan lapsi oikeasti halua sellaista taakkaa kannettavakseen. Koen päivittäin ahdistusta siitä, että äitini on yksin, kaikkina juhlapyhinä minulla on ääneenlausumaton pakko olla äitini kanssa, pitää soitella riittävän usein ja kuunnella sitä avautuimista "kun ei ole ketään jonka kanssa tekisi ja menisi". Ihan hirveän ahdistavaa.

Minulla oli ihana ja turvallinen lapsuus, olimme selvästi äidille kaikki kaikessa. Nyt itse kolmen lapsen äitinä arvostan äitini apua ja rakkautta todella paljon, mutta silti tuo taakka on liian iso ja sellainen, jota en olisi halunnut.

Olisi paljon parempi, jos äitini tuolloin 26-vuotiaana olisi aloittanut vielä "toisen elämän".

NO, tuohan on enemmän luonnekysymys kuin se, että äitisi olisi "valinnut" yksinolon ja uhrautunut teille lapsille. Luultavasti sanoisin, että tuolla luonteella äitisi olisi ollut kovin vaikeaa löytää uusi mies rinnalle? Ehkä katkeruus voi olla tätäkin, ettei uutta parisuhdetta sitten ollutkaan ja ehkä se ei johtunut siitä, ettei äitisi olisi halunnu?

mammat, jotka erottuaan on heti haarat levällään uuden kiehen alla ja vääntävät rakkausrusioita lisää osoittaakseen ulkopuolisille, että kyllä tää nyt toisella kerralla onnistuu.



Uusperheet pitäisi kieltää. Niin perseestä ne ovat-

mutta oma kokemukseni erolapsena olemisesta.

Minunkaan äitini ei tehnyt lisää lapsia eron jälkeen. Olin esiteini ikäinen kun äitini puhui miehensä kanssa lapsen tekemisestä. Eivät koskaan tehneet sitä lasta ja se vaivaa äitiäni vieläkin vähän ja jopa minua. Olisi ihanaa jos olisi oma pikkusisar.

Vanhempia sisaria minulla on mutta olisi silti ihanaa jos olisi enemmänkin.

Eli en koskaan ole ollut äidilleni se ainoa vaikka kahdestaan asuimmekin.

kiva lukea hyvää keskustelua.

Mutta eihän täällä av.lla ole kuin typerää rääkynää ja suunsoittoa.



Morre ja ap näkyvät olevan ainoat, jotka ovat pystyneet asialliseen keskusteluun, vaikka eivät samaa mieltä olekaan. Muilla on pelkkää typerää turvan auontaa.

ajatusmaailmasi voisi olla, jos äitisi olisi tehnyt sen omissa silmissään kanssasi täysin samanveroisen sisaruksen? Lapsen, joka olisi jakanut kanssasi jokaisen päivän, elänyt mukanasi arjessa ja nähnyt minkä sinäkin näet. Se ei olisi ollut tilanteena sama kuin isäsi suhteen tilanne oli, koska isääsi ja isäsi lasta et nähnyt usein. Tuohon äitisi lapseen suhteesi olisi normaalimpi, lämpimämpi ja välittömämpi. Etkö näe mistä jäät paitsi kun niin ei ole?



Ongelmiakin se olisi voinut tuoda, mutta olisi se tuonut paljon hyvääkin.



156

en muista numeroani. Minusta tällä ketjulla on EHDOTTOMASTI arvoa. Kaikki avioerolapset eivät ole onnettomia, mutta eivät kaikki ole onnellisiakaan!



Jos uusperhe on niin ihmeen hyvä ratkaisu, niin miksi se onnelliset pariskunnat eivät sitten lastensa parasta ajatellen eroa ja mene uusiin naimisiin ja tee lisää lapsia kaikkiin suuntiin? Nyt heidän ydinperhe-lapsensa jäävät osattomaksi siitä laajasta sisarusparvesta ja uusista sukulaisista ja siitä tunteesta, etteivät lapset ole maailman napa vaan aikuisillakin on oikeus onneen.



Minusta on tärkeää, että avioeron aiheuttamista traumoista puhutaan. Ei niistä todellakaan puhuta tarpeeksi! Lehtien palstoilla uusperheen isät ja äidit suitsuttavat, kuinka ihmeen hyvin kaikki on mennyt. Lapsia ei kuulla.

kiva lukea hyvää keskustelua. Mutta eihän täällä av.lla ole kuin typerää rääkynää ja suunsoittoa. Morre ja ap näkyvät olevan ainoat, jotka ovat pystyneet asialliseen keskusteluun, vaikka eivät samaa mieltä olekaan. Muilla on pelkkää typerää turvan auontaa.

Äitini ei koskaan tehnyt uusissa (pitkissä) parisuhteissaan lisää lapsia; vaan sain olla hänelle "se yksi ja ainoa". Äitini oli isäni ja äitini erotessa kuitenkin vasta 26-vuotias - nuori nainen, jolla monta hyvää lapsentekovuotta vielä edessä.

Isäni sen sijaan yritti uuden naisystävänsä kanssa 4 vuotta lasta, ja lopulta saivat tyttären.

Perheissä, joissa on sinun, minun ja meidän lapsia, joku lapsista ( / jotkut lapsista) jäävät aina porukan ulkopuolisiksi; kokevat etteivät saa yhtälailla ( / tarpeeksi) rakkautta tmv. irrallisuutta perheestään.

Tämä yhteiskunnan nykymeno aiheuttaa pitkässä juoksussa paljon irrallisuutta, rakkaudettomuutta, tasapainottomuutta, kipuilua ja henkisesti särkyneitä ihmiskohtaloita.

Mut hei; onhan meillä masennuslääkkeet ja intensiivinen terapia! Voivat keskenkasvuiset aikuiset olla vastuuttomia jatkossakin. (Ja kyllä tämä oli sarkastista!).

Samaa mieltä.

tunkeko sitä joka paikkaan.

Ilmeisesti et pidä isän ja "mirkun" lasta siskonasi, vaan - isän uuden liiton lapsena? Et edes siskopuolena?

Ilmeisesti koit pienen sisaren ja isän "uuden" vaimon kilpailijana? Et saanut 100% huomiota, et ollutkaan isin elämän ykkösnainen, kun isäsi alkoi elää omaa elämäänsä, eikä jäänyt roikkumaan viikonloppu-elatusvelvollisuus-isäksi loppuikää, nuorena miehenä halusi jatkaa elämää, perheen, löysi naisen, mutta kävi kuten monille käy; lasta ei kuulukaan, sitä tehdään kauan.

tunkeko sitä joka paikkaan.

Lopettakaa aiheuttamasta sitä ympärillenne, niin mun ei tarvitse enää käyttää sitä sanaa.

Hirvittää tämä nykymeno. >=(

Ap.

Ilmeisesti et pidä isän ja "mirkun" lasta siskonasi, vaan - isän uuden liiton lapsena? Et edes siskopuolena? Ilmeisesti koit pienen sisaren ja isän "uuden" vaimon kilpailijana? Et saanut 100% huomiota, et ollutkaan isin elämän ykkösnainen, kun isäsi alkoi elää omaa elämäänsä, eikä jäänyt roikkumaan viikonloppu-elatusvelvollisuus-isäksi loppuikää, nuorena miehenä halusi jatkaa elämää, perheen, löysi naisen, mutta kävi kuten monille käy; lasta ei kuulukaan, sitä tehdään kauan.

Olet osittain oikeassa. Olin aina isin tyttö, ja uudessa perhetilanteessa jäin kyllä aika paitsioon. Uusi naisystävä oli mustasukkainen minusta, ja isäni ja tämä nainen kävivät kamalia, monituntisia tappeluita olemassa olostani aina vieraillessani heillä (en vieraillut onneksi usein - isäni naisystävineen ja uusine tyttärineen asui eri maassa kuin minä ja äitini).

Pikkusiskoni on aina ollut isän silmäterä - osittain varmaankin siksi, että häntä "tehtiin" ja toivottiin niin kauan.

Nyt aikuisena (olen jo 30+ vuotta) huomaan miten tärkeää itselleni on ollut se, että äidilleni edes olen se speciaali, yksi ja ainoa. Ja, kun katson ystäviäni ympärilläni, jotka tulevat ehjästä ydinperheestä, on se suuri voimavara, jos näin on. Onnellinen lapsuus ydinperheessä oman isän ja oman äidin kanssa alkaa jo olla jonkin asteinen "keräilyharvinaisuus" - ja meidän lastemme sukupolvilla yhä enenevissä määrin se on sitä.

Näin juhla-aikojen alla tämä entisestään korostuu, kun juhlapyhiä vietetään jos jonkinlaisella kokoonpanolla ja jos jonkinlaisissa perhetilanteissa ja -malleissa.

Omistan tämän kirjoitukseni kaikille niille perheensä taholta hyljeksityille ja unohdetuille pienille, ja isommillekin, lapsille, jotka yksin istuvat sohvan laitimmaisessa nurkassa ja sivusta seuraavat muun perheen keskinäistä sidettä / rakkauden osoituksia, joista ei itse pääse osalliseksi / vieraita ihmisiä, jotka eivät tunnu perheeltäsi - mutta joiden kanssa pakosta vietät tärkeimmät juhlapyhäsi, sillä teoriassa he ovat "perhettäsi". Tämä on teidän kunniaksenne - voimia jokaiseen hetkeen. ?

Ap.

joka meillä asuu on vallan onnellinen ja saa ainakin "oikeilta" äidiltä ja isältään paljon huomiota ja rakkautta. Näin myös pikkusisaruksiltaan. Myös äitipuoli ja isäpuoli toimivat aikuisena lapsen elämässä.



Itse en olisi lapsena halunnut elää pienessä perheessä (ainoana lapsena) ja sisarussuhteet ovat olleet minulle jopa tärkeämpia kuin suhteeni vanhempiin.



Ero on suuri päätös. Joskus se on parempi ratkaisu kuin onneton elämä yhdessä. Kaikkea ei elämässäkään voi ennakoida.

Silti vanhemmat eivät elä lapsilleen eikä lapset vanhemmilleen. Molemmat elävät omaa elämäänsä- yhdessä, samassa yhteisössä.



En tajua miksi pitäisi lapsen "onnen" takia luopua omista perhehaaveistaan? Kyllä uusioperheessäkin voi jokainen olla rakastettu jäsen joka kuuluu perheeseen, ei sen ulkopuolelle.

Itse olen onnellinen omassa perheessäni ja rakastan jokaista sen jäsentä. Vaikka on mun lapsi ja sun lapsi ja meidän lapset. En silti vaihtaisi tätä perhettä mihinkään ikinä. Ja luulenpa, että vanhempien onni ja tasapaino heijastuu myös lapsiin. Toimimme vanhemmuudessa yhdessä toisiamme tukien. Lapset ovat meille yhteisiä.