Olen nyt aikuisena onnellinen siitä, että vaikka olin avioerolapsi..

joka meillä asuu on vallan onnellinen ja saa ainakin "oikeilta" äidiltä ja isältään paljon huomiota ja rakkautta. Näin myös pikkusisaruksiltaan. Myös äitipuoli ja isäpuoli toimivat aikuisena lapsen elämässä. Itse en olisi lapsena halunnut elää pienessä perheessä (ainoana lapsena) ja sisarussuhteet ovat olleet minulle jopa tärkeämpia kuin suhteeni vanhempiin. Ero on suuri päätös. Joskus se on parempi ratkaisu kuin onneton elämä yhdessä. Kaikkea ei elämässäkään voi ennakoida. Silti vanhemmat eivät elä lapsilleen eikä lapset vanhemmilleen. Molemmat elävät omaa elämäänsä- yhdessä, samassa yhteisössä. En tajua miksi pitäisi lapsen "onnen" takia luopua omista perhehaaveistaan? Kyllä uusioperheessäkin voi jokainen olla rakastettu jäsen joka kuuluu perheeseen, ei sen ulkopuolelle. Itse olen onnellinen omassa perheessäni ja rakastan jokaista sen jäsentä. Vaikka on mun lapsi ja sun lapsi ja meidän lapset. En silti vaihtaisi tätä perhettä mihinkään ikinä. Ja luulenpa, että vanhempien onni ja tasapaino heijastuu myös lapsiin. Toimimme vanhemmuudessa yhdessä toisiamme tukien. Lapset ovat meille yhteisiä.

Luulen, että todellisuus usein näyttäytyy toisenlaisena - liian monelle lapselle.

Ap.

olisi löytänyt uuden miehen jonka kanssa olisivat tehneet yhteisen lapsen.

Ja kenen onni on enemmän oikeutettua?



Isäsi asui toisessa maassa ilman sinua ja hän ei olisi saanut hankkia perhettä?



Mietipä isääsi, olisiko hänen pitänyt elää onnettomana kymmeniä vuosia?



p.s. Ei kaikki niissä ydinperheissäkään niin auvoista aina ole eli kyllä jossaiin määrin jokainen on oman onnensa seppä ja pitää pyrkiä tekemään siitä omasta lähtökohdastaan praras mahdollinen elämä;)

Hän halusi kovasti lapsia uuden miehensä - ap:n isän - kanssa. Ties vaikka olisi halunnut yksinäänkin, on varmasti ollut kova vauvakuume.

Sitten ap on tupsahtanut vierailulle. Äitipuoli on voinut ollut kateellinen miehelleen, jolla on jo lapsi, vieläpä niin rakas. On voinut miettiä, riittäisikö rakkautta heidän yhteiselle lapselleen?

Lisäksi äitipuoli on voinut olla vihainen siitäkin, kun olette asuneet eri maissa. Lapsi, jota näkee niin harvoin ettei siihen voi kiintyä, mutta toisaalta jota kuitenkin pitää lapsipuolenaan sietää ja olla tekemisissä...



Lopulta sai kuin saikin oman lapsen. Ap:n isä tottakai tuli myös onnesta soikeaksi, ei varmaan mukavaa hänellekään asua ainokaisestaan niin kaukana. Helppoa se on tuollaisessa tilanteessa alkaa lellimään nuorempaa, ja pikkuhiljaa unohtamaan sen vanhemman, joka vierailee harvoin, on hankala sekä saa äitipuolensakin kovin hankalaksi.

Ei mukavaa ap:lle mutta helppoa heille.

Täytyy kyllä sanoa, että pääasiassa aikuiset ajattelevat aivan liikaa omaa onneaan, ja lapset joustavat siinä sivussa. Ja siitähän se kaikki lähtee: kun itsellä on tylsää, eikä rakkauden huuma kestä väljähtymättä arkea, halutaan vaihtelua, ja petetään tai erotaan ja vaihdetaan uuteen. Lapsi viettää vuoroviikot vanhemmillaan, kumpaankin perheeseen tulee uusia lapsia, jotka asuvat kotonaan aina jne. Ap on ihan oikeilla jäljillä.



Pitää muistaa, että kun lapsi saadaan, hän on siinä, eikä häntä voi sälyttää pois jaloista, kun uusioperhe alkaa houkuttaa. Olisi ihanaa, jos vanhemmat voisivat edes hieman enemmän _elää lapselle_. Lapsi valitettavasti elää vanhempien tarjoamissa puitteissa, ja jos hänen onnensa on tärkeysjärjestyksessä kakkossijalla, varmaan myös hänen onnensa taso on siellä.

Ap, jos todella haluat keskustella tästä aiheesta ja punnita asioita monesta eri näkökulmsta (kuten hyvään, antoisaan keskusteluun kuuluu), niin miksi kiität vain niitä, jotka ovat samaa mieltä kanssasi? Eikö vastakkaistenkin mielipiteiden tuominen keskusteluun ole elintärkeää, jos haluaa oikeasti pohtia asiaa?

aiheutat lapsillesi traumoja? Kerroppa se meille kun kuulostat niin täydelliseltä. Elämään kuuluu paljon traumatisoivia asioita. Niistä sinä et varmasti halua keskustella joita itse aiheuta päivittäin lapsillesi. Miten ne asiat olisivat estettävissä. Tietoiset valintasi eivät olekkaan lastesi parhaaksi vaikka niin kuvittelet. Olisiko esim. kokemustesi perusteella ollut parempi, että et olisi hankkinut lapsia lainkaan. Se olisi voinut olla lapsille se kaikkein paras ratkaisu. Riskit olisivat poistuneet. Ei avioeroa tai puolison kuolemaa tai jopa omaa kuolemaa jossa miehesi olisi ehkä sittenkin halunnut vielä lisää lapsia ja lapsesi olisi saanut niitä sisarpuolia.... Taidat elää kuplassa :)

Sitten lähdetään tälle linjalle.

Mikä hätänä? Loppuiko sanottava kesken?

Ap.

sinua vakavan ongelmasi kanssa. Ajattelen tietekin vain lastesi parasta. Sinullahan se hätä on en minä tätä aloitusta tehnyt vaan sinä:)Lastesi traumattiset kokemukset huolestuttavat minua. Miksi niistä ei saisi puhua/keskustella?

Tiedostat varmaan ettei ole olemassa lapsuutta jossa ei trauma olisi. Miksi siis teet tietoisia valintoja jotka aiheuttavat traumoja. Miten niitä voitaisiin ehkäistä tai vahvistaa lasta kestämään elämän realiteettejä. Miksi sinulla on oikeus tehdä lapsia mutta esim. leskellä ei jos hänellä on jo yksi lapsi.



Elämässä on opittava näkemään kokonaisuus ja sinä et näe sitä. Lakataan lisääntymästä niin ongelmat ja riskit poistuvat elämästä.



Alan todellakin huolestua perheesi hyvinvoinnista.



Myönnä nyt että et olekkaan täydellinen :)

Ilmeisesti et pidä isän ja "mirkun" lasta siskonasi, vaan - isän uuden liiton lapsena? Et edes siskopuolena? Ilmeisesti koit pienen sisaren ja isän "uuden" vaimon kilpailijana? Et saanut 100% huomiota, et ollutkaan isin elämän ykkösnainen, kun isäsi alkoi elää omaa elämäänsä, eikä jäänyt roikkumaan viikonloppu-elatusvelvollisuus-isäksi loppuikää, nuorena miehenä halusi jatkaa elämää, perheen, löysi naisen, mutta kävi kuten monille käy; lasta ei kuulukaan, sitä tehdään kauan.

Olet osittain oikeassa. Olin aina isin tyttö, ja uudessa perhetilanteessa jäin kyllä aika paitsioon. Uusi naisystävä oli mustasukkainen minusta, ja isäni ja tämä nainen kävivät kamalia, monituntisia tappeluita olemassa olostani aina vieraillessani heillä (en vieraillut onneksi usein - isäni naisystävineen ja uusine tyttärineen asui eri maassa kuin minä ja äitini).

Pikkusiskoni on aina ollut isän silmäterä - osittain varmaankin siksi, että häntä "tehtiin" ja toivottiin niin kauan.

Nyt aikuisena (olen jo 30+ vuotta) huomaan miten tärkeää itselleni on ollut se, että äidilleni edes olen se speciaali, yksi ja ainoa. Ja, kun katson ystäviäni ympärilläni, jotka tulevat ehjästä ydinperheestä, on se suuri voimavara, jos näin on. Onnellinen lapsuus ydinperheessä oman isän ja oman äidin kanssa alkaa jo olla jonkin asteinen "keräilyharvinaisuus" - ja meidän lastemme sukupolvilla yhä enenevissä määrin se on sitä.

Näin juhla-aikojen alla tämä entisestään korostuu, kun juhlapyhiä vietetään jos jonkinlaisella kokoonpanolla ja jos jonkinlaisissa perhetilanteissa ja -malleissa.

Omistan tämän kirjoitukseni kaikille niille perheensä taholta hyljeksityille ja unohdetuille pienille, ja isommillekin, lapsille, jotka yksin istuvat sohvan laitimmaisessa nurkassa ja sivusta seuraavat muun perheen keskinäistä sidettä / rakkauden osoituksia, joista ei itse pääse osalliseksi / vieraita ihmisiä, jotka eivät tunnu perheeltäsi - mutta joiden kanssa pakosta vietät tärkeimmät juhlapyhäsi, sillä teoriassa he ovat "perhettäsi". Tämä on teidän kunniaksenne - voimia jokaiseen hetkeen. ?

Ap.

Suorastaan raivostuttavaa, miten aina rinnastetaan avioerolapsuus/onnelisen ydinperheen lapsuus. Jos vaihtoehtona olisi onnellinen ydinperhe, mitään eroa tuskin olisikaan haluttu?

Itse kasvoin idyllissä, hyvätuloisessa ydinperheessä joka osasi tarkasti sanoa, ketkä ovat heidän tasoisiaan ja ketkä "keittäjiä", "eronneita" tai "mikä lie sekatyömies, onkohan sillä edes koulutusta" -väkeä. En kutsuisi onnellisuudeksi sitä jatkuvaa riitelyä ja nimittelemistä, meille rakkaiden ihmisten haukkumista. En koskaan ole kuvitellutkaan että vanhempani kunnioittaisivat tai arvostaisivat toisiaan vähääkään. Joskus luulin että omalla tavallaan ehkä vähän rakastaisivat, mutta nykyään en usko että ovat rakastaneet edes naimisiin mennessään. Paransivat toistensa yhteiskunnallista statusta (isällä arvostettu ammatti ja äidillä nätti naama) ja toivat mahdollisuuden parheen perustamiselle. Koko lapsuuden annettu valtavat suorituspaineet suoraan ja lisäksi epäsuoraan opetettu tietämään minkälainen ihminen kelpaa tasa-arvoiseksi (toki niitä muitakin kuuluu sääliä, ei ketään jätetä itsestä paistavan armon ulkopuolelle). Kaikki lapsista kärsineet/kärsivät mt-ongelmista ja syöneet masennuslääkkeitä. Äitini osaa vieläkin soitella minulle ja ilmoittaa miten tuhoan lasteni elämän kun hajotin heidän perheensä.

T:eronnut äiti Rakastettujen lapsiraukkojensa kanssa (loppui jatkuva riitely näiden pienten lasten elämästä)

sinua vakavan ongelmasi kanssa. Ajattelen tietekin vain lastesi parasta. Sinullahan se hätä on en minä tätä aloitusta tehnyt vaan sinä:)Lastesi traumattiset kokemukset huolestuttavat minua. Miksi niistä ei saisi puhua/keskustella? Tiedostat varmaan ettei ole olemassa lapsuutta jossa ei trauma olisi. Miksi siis teet tietoisia valintoja jotka aiheuttavat traumoja. Miten niitä voitaisiin ehkäistä tai vahvistaa lasta kestämään elämän realiteettejä. Miksi sinulla on oikeus tehdä lapsia mutta esim. leskellä ei jos hänellä on jo yksi lapsi. Elämässä on opittava näkemään kokonaisuus ja sinä et näe sitä. Lakataan lisääntymästä niin ongelmat ja riskit poistuvat elämästä. Alan todellakin huolestua perheesi hyvinvoinnista. Myönnä nyt että et olekkaan täydellinen :)

Ja yrität (jälleen) laittaa tämän kaiken vain minun oletettujen ongelmieni piikkiin? No, taktiikkahan se on tietysti tuokin. =)

Paha vaan, kun näin toimimalla pelaat suoraan niiden äiti- ja isäpuolien pussiin, jotka omassa perhetilanteessaankin kovasti yrittävät laittaa oireilevan lapsen ongelmia hänen "oman ongelmallisuutensa" piikkiin; kuten sanoin jo aloitusviestissäni: vähän intensiivistä terapiaa ja kunnon lääkitys päälle, kyllä se siitä. Ongelma on fiksattu pois päiväjärjestyksestä.

Tismalleen sama ilmiö on nähtävissäkin tässäkin ketjussa; ap:lle moniongelmaisen leima otsaan ja koko ketjun aiheuttama ajattelun päänvaiva on hoidettu pois ohjelmasta. Koko ongelma olikin itseasiassa vain hänen omassa päässään, eikä meillä yhteiskuntana olekaan enää mitään ongelmaa.. jee, olemme vapaita! Voimme jatkaa eteenpäin, kuten aina ennenkin!

Not.

Ap.

Avioero ja mahdollinen sisarpuoli ei ole lapselle uhka vaan mahdollisuus turvalliseen kasvuun ja kehitykseen.



Avioeroa jopa suositellaan lapsen edun parhaaksi ja uuden elämän aloittamiseen kannustetaan. Sinä mustamaalat ja yleistät etkä pysty vastamaan kysymyksiin joita sinulle asetetaan. Sinulla on vain yksi malli jonka mukaan pitäisi toimia.



Lapset oireilevat kun ihmiset eivät osaa erota ajoissa. Onneksi sinun vanhempasi osasi erota vaikka isääsi syylistetään tapahtuneesta.



Sinä et saanut apua mutta se ei tarkoita että toiset ei saa tukea ja ymmärrystä.



Avioero ei ole maailmanloppu lapselle.

Avioero ja mahdollinen sisarpuoli ei ole lapselle uhka vaan mahdollisuus turvalliseen kasvuun ja kehitykseen. Avioeroa jopa suositellaan lapsen edun parhaaksi ja uuden elämän aloittamiseen kannustetaan. Sinä mustamaalat ja yleistät etkä pysty vastamaan kysymyksiin joita sinulle asetetaan. Sinulla on vain yksi malli jonka mukaan pitäisi toimia. Lapset oireilevat kun ihmiset eivät osaa erota ajoissa. Onneksi sinun vanhempasi osasi erota vaikka isääsi syylistetään tapahtuneesta. Sinä et saanut apua mutta se ei tarkoita että toiset ei saa tukea ja ymmärrystä. Avioero ei ole maailmanloppu lapselle.

Katsoisitko ennen mistä itseasiassa keskustellaan ennen, kun vastaat.

Tässä oli nyt niin monta asiavirhettä, etten lähde edes kunnioittamaan tätä tekstiä vastauksellani. Ei ole sen arvoista.

Ap.

Kyllähän jokainen tietää tämän. Mutta jos nyt puhutaan pelkästään uusioperheestä, niin jokainen vastuullinen aikuinen myös tietää miten paljon se voi aiheuttaa ongelmia väärin hoidettuna (aivan kuten ydinperhekin). Uusioperheen onnistumiseen vaikuttaa niin paljon mm. millaisia ja minkäikäisiä lapset ovat, avioeron syyt, miten avioero on hoidettu, miten pian ja ylipäätään miten uusi puoliso esitellään lapsille jne.



Uusioperhe voi onnistua hyvin, mutta se vaatii huomioonottavat aikuiset, jotka kaikessa miettivät aina ensin lasten parasta. Vanhemmilla on oikeus uuteen onneen, mutta niin ettei kukan kärsi.



Uusioperhe on mielestäni onnistunut jos jokainen sen jäsen, myös vierailevat vkl-lapset, kokevat itsensä tervetulleiksi ja rakastetuiksi sellaisina kuin ovat. Kapinointi ja jopa viha uutta puolisoa kohtaan voi kestää pitkään, mutta uusioperheessä (kuin myös ydinperheessä) lasten tunteet tulee sallia.

Avioero ja mahdollinen sisarpuoli ei ole lapselle uhka vaan mahdollisuus turvalliseen kasvuun ja kehitykseen. Avioeroa jopa suositellaan lapsen edun parhaaksi ja uuden elämän aloittamiseen kannustetaan. Sinä mustamaalat ja yleistät etkä pysty vastamaan kysymyksiin joita sinulle asetetaan. Sinulla on vain yksi malli jonka mukaan pitäisi toimia. Lapset oireilevat kun ihmiset eivät osaa erota ajoissa. Onneksi sinun vanhempasi osasi erota vaikka isääsi syylistetään tapahtuneesta. Sinä et saanut apua mutta se ei tarkoita että toiset ei saa tukea ja ymmärrystä. Avioero ei ole maailmanloppu lapselle.

Katsoisitko ennen mistä itseasiassa keskustellaan ennen, kun vastaat.

Tässä oli nyt niin monta asiavirhettä, etten lähde edes kunnioittamaan tätä tekstiä vastauksellani. Ei ole sen arvoista.

Ap.

ja maailman omistajan elkein, etten tiedä puistattaako vai naurattaako yksisilmäisyytesi. En voi muuta tehdä kuin todeta, että hyvin usein elämällä on tapana opettaa nöyryyttä laittamalla ihmisen juuri sen asian eteen josta on niin varma.

Hän halusi kovasti lapsia uuden miehensä - ap:n isän - kanssa. Ties vaikka olisi halunnut yksinäänkin, on varmasti ollut kova vauvakuume.

Sitten ap on tupsahtanut vierailulle. Äitipuoli on voinut ollut kateellinen miehelleen, jolla on jo lapsi, vieläpä niin rakas. On voinut miettiä, riittäisikö rakkautta heidän yhteiselle lapselleen?

Lisäksi äitipuoli on voinut olla vihainen siitäkin, kun olette asuneet eri maissa. Lapsi, jota näkee niin harvoin ettei siihen voi kiintyä, mutta toisaalta jota kuitenkin pitää lapsipuolenaan sietää ja olla tekemisissä...

Lopulta sai kuin saikin oman lapsen. Ap:n isä tottakai tuli myös onnesta soikeaksi, ei varmaan mukavaa hänellekään asua ainokaisestaan niin kaukana. Helppoa se on tuollaisessa tilanteessa alkaa lellimään nuorempaa, ja pikkuhiljaa unohtamaan sen vanhemman, joka vierailee harvoin, on hankala sekä saa äitipuolensakin kovin hankalaksi.

Ei mukavaa ap:lle mutta helppoa heille.

mitä seuraa, kun ryhtyy suhteeseen lapsellisen miehen kanssa. Turhan usein taitaa käydä niin, että lapsi on vain siellä jossain takavasemmalla, kun aletaan seukkaamaan, (Tuskin tulee häiritsemään meidän suhdetta ja asuu sitäpaitsi äidillään.) Kun alkaa suhteeseen äidin tai isän kanssa, saa mukana lapsen perheenjäseneksi. Ainakin se mahdollisuus on aina olemassa, vaikka sillä hetkellä asuisikin siellä äidillään.

Hän halusi kovasti lapsia uuden miehensä - ap:n isän - kanssa. Ties vaikka olisi halunnut yksinäänkin, on varmasti ollut kova vauvakuume. Sitten ap on tupsahtanut vierailulle. Äitipuoli on voinut ollut kateellinen miehelleen, jolla on jo lapsi, vieläpä niin rakas. On voinut miettiä, riittäisikö rakkautta heidän yhteiselle lapselleen? Lisäksi äitipuoli on voinut olla vihainen siitäkin, kun olette asuneet eri maissa. Lapsi, jota näkee niin harvoin ettei siihen voi kiintyä, mutta toisaalta jota kuitenkin pitää lapsipuolenaan sietää ja olla tekemisissä... Lopulta sai kuin saikin oman lapsen. Ap:n isä tottakai tuli myös onnesta soikeaksi, ei varmaan mukavaa hänellekään asua ainokaisestaan niin kaukana. Helppoa se on tuollaisessa tilanteessa alkaa lellimään nuorempaa, ja pikkuhiljaa unohtamaan sen vanhemman, joka vierailee harvoin, on hankala sekä saa äitipuolensakin kovin hankalaksi. Ei mukavaa ap:lle mutta helppoa heille.

Ap.

Täytyy kyllä sanoa, että pääasiassa aikuiset ajattelevat aivan liikaa omaa onneaan, ja lapset joustavat siinä sivussa. Ja siitähän se kaikki lähtee: kun itsellä on tylsää, eikä rakkauden huuma kestä väljähtymättä arkea, halutaan vaihtelua, ja petetään tai erotaan ja vaihdetaan uuteen. Lapsi viettää vuoroviikot vanhemmillaan, kumpaankin perheeseen tulee uusia lapsia, jotka asuvat kotonaan aina jne. Ap on ihan oikeilla jäljillä. Pitää muistaa, että kun lapsi saadaan, hän on siinä, eikä häntä voi sälyttää pois jaloista, kun uusioperhe alkaa houkuttaa. Olisi ihanaa, jos vanhemmat voisivat edes hieman enemmän _elää lapselle_. Lapsi valitettavasti elää vanhempien tarjoamissa puitteissa, ja jos hänen onnensa on tärkeysjärjestyksessä kakkossijalla, varmaan myös hänen onnensa taso on siellä.

Minusta tuntuu siltä, kuin nykyajan aikuiset eläisivät hyvin lyhytjännitteistä elämää - lainkaan ymmärtämättä sitä, että lapset ovat elämässä ikuisesti ts. loppuelämän ajan.

Rakkaussuhteista on helppo erota, mutta lapsistaan ei - ja myös sillä syntyvällä lapsella tulee olla oikeus onnelliseen, turvalliseen ja pysyvyyttä tarjoavaan lapsuuteen. Pystyvätkö nykyajan ihmissuhteista toiseen tempoilevat aikuiset tarjoamaan enää lapselle sitä mitä nämä tarvitsisivat? Kasvavana trendinä tuntuu olevan se aikuisen oikeus lapseen (tilanteessa kuin tilanteessa), eikä lainkaan ajatella sitä tulevan lapsen elinkaarta ja elinolosuhteita.

Pelottavaa kehitystä.

Ap.

Ja kenen onni on enemmän oikeutettua?

Aikuinen kantaa vastuuta myös lastensa elinolosuhteista, lapsuuden asenneilmapiiristä ja niistä ilmiöistä, joille lapsi lapsuudenkodissaan ja kasvuvaiheessaan altistuu.

Ap.

pettämisen takia enkä ole vieläkään harkinnut että koskaan enää seurustelisin, puhumattakaan jostain satunnaisesta sekstailusta. Lapseni menevät kaiken edelle nyt ja aina. Yllättävän moni eronnut äiti ei raaski luopua parisuhdehaaveistaan, ei edes vaikka olisi tullut petetyksi. Näitä en voi ymmärtää. Kuinka naiivi täytyy olla että yrittää vielä uutta suhdetta eron jälkeen eikä tajua keskittyä lapsiinsa? Miehiltä ymmärrän vastuuttomuuden ja välinpitämättömyyden, mutta naisilta en. Naisilla yleensä on sisäänrakennettu hoivavietti. Uusperheet ovat mielestäni niitä pahimpia, tuhoontuomittuja suhteita.

pettämisen takia enkä ole vieläkään harkinnut että koskaan enää seurustelisin, puhumattakaan jostain satunnaisesta sekstailusta. Lapseni menevät kaiken edelle nyt ja aina. Yllättävän moni eronnut äiti ei raaski luopua parisuhdehaaveistaan, ei edes vaikka olisi tullut petetyksi. Näitä en voi ymmärtää. Kuinka naiivi täytyy olla että yrittää vielä uutta suhdetta eron jälkeen eikä tajua keskittyä lapsiinsa? Miehiltä ymmärrän vastuuttomuuden ja välinpitämättömyyden, mutta naisilta en. Naisilla yleensä on sisäänrakennettu hoivavietti. Uusperheet ovat mielestäni niitä pahimpia, tuhoontuomittuja suhteita.

Kunpa sinunlaisiasi olisi enemmän! Ajattelen tismalleen samalla tavalla kuin sinä.

Ap.