Olen nyt aikuisena onnellinen siitä, että vaikka olin avioerolapsi..

Että teidänkö mielestänne äiti automaattisesti unohtaa jo syntyneen lapsensa jos etsii rinnalleen uuden miehen?

Tottakai lapsi on etusijalla, mutta kait nyt sillä äidilläkin olisi oikeus etsiä kumppani itselleen?

Sitten en ymmärrä jos uuden kumppanin myötä unohtaisi kokonaan lapsensa ja laiminlöisi, mutta jos tällaista ei tapahtuisi. Kuten ei välttämättä tapahdukaan.

Itse olen myös avioerolapsi. Äitini löysi uuden kumppanin, mutta ei koskaan unohtanut meitä lapsia. Lapset tulivat etusijalla vaikka hän uuden miehen löysikin. Ja se uusi mies oli mahtava meitä kohtaan :)



Vaikka naisella on lapsia ja hän on eronnut, on mielestäni hänellä oikeus myös etsiä rinnalleen uusi kumppani. Lapsia kuitenkaan unohtamatta.

Että teidänkö mielestänne äiti automaattisesti unohtaa jo syntyneen lapsensa jos etsii rinnalleen uuden miehen? Tottakai lapsi on etusijalla, mutta kait nyt sillä äidilläkin olisi oikeus etsiä kumppani itselleen? Sitten en ymmärrä jos uuden kumppanin myötä unohtaisi kokonaan lapsensa ja laiminlöisi, mutta jos tällaista ei tapahtuisi. Kuten ei välttämättä tapahdukaan. Itse olen myös avioerolapsi. Äitini löysi uuden kumppanin, mutta ei koskaan unohtanut meitä lapsia. Lapset tulivat etusijalla vaikka hän uuden miehen löysikin. Ja se uusi mies oli mahtava meitä kohtaan :) Vaikka naisella on lapsia ja hän on eronnut, on mielestäni hänellä oikeus myös etsiä rinnalleen uusi kumppani. Lapsia kuitenkaan unohtamatta.

Mutta se todellisuus taitaa liian usein olla kuitenkin toisenlaista. Aiemmista suhteista olevat lapset jossain määrin unohtuvat, tai heidän elämäänsä viedään eteenpäin ikäänkuin siinä sivussa uudesta rakkaudesta hullaantuen.

Jokainen vanhempi varmasti haluaa ajatella olevansa juuri sellainen, joka ei unohda omia lapsiansa uusperhekuvioissa, kunnes huomaa jokin päivä (jos on kykenevä itsekriittiseen ajatteluun - moni meistä aikuista ei sitä ole), että asia on vain ajatunut toisenlaiseen malliin. Ei kai kukaan tietoisesti ajattele jättävänsä jonkun lapsista taka-alalle, siihen vain huomaamatta ajaudutaan. Elämässä olosuhteet muuttuvat, tulee muita asioita, jotka pitävät arjessa kiireisinä ja suuntaavat huomiota toisaalle.

Ylipäätään jo monilapsisessa perheessä on haasteellista löytää aikaa itselleen, parisuhteelle ja jokaiselle lapselle yksilöllisesti. Tiedän tämän, sillä meilläkin on yhdessä mieheni kanssa 3 lasta.

Jos nyt erottaisiin, ja jompi kumpi (tai molemmat) hankkisivat uuteen suhteeseen yhdenkin lapsen lisää, olisi pakostikin aika kortilla jo olemassa oleville, isommille lapsille. Nämä ovat arjen realiteetteja, joita niin harva todella ymmärtää.

Ap.

Että teidänkö mielestänne äiti automaattisesti unohtaa jo syntyneen lapsensa jos etsii rinnalleen uuden miehen? Tottakai lapsi on etusijalla, mutta kait nyt sillä äidilläkin olisi oikeus etsiä kumppani itselleen? Sitten en ymmärrä jos uuden kumppanin myötä unohtaisi kokonaan lapsensa ja laiminlöisi, mutta jos tällaista ei tapahtuisi. Kuten ei välttämättä tapahdukaan. Itse olen myös avioerolapsi. Äitini löysi uuden kumppanin, mutta ei koskaan unohtanut meitä lapsia. Lapset tulivat etusijalla vaikka hän uuden miehen löysikin. Ja se uusi mies oli mahtava meitä kohtaan :) Vaikka naisella on lapsia ja hän on eronnut, on mielestäni hänellä oikeus myös etsiä rinnalleen uusi kumppani. Lapsia kuitenkaan unohtamatta.

Mutta se todellisuus taitaa liian usein olla kuitenkin toisenlaista. Aiemmista suhteista olevat lapset jossain määrin unohtuvat, tai heidän elämäänsä viedään eteenpäin ikäänkuin siinä sivussa uudesta rakkaudesta hullaantuen.

Jokainen vanhempi varmasti haluaa ajatella olevansa juuri sellainen, joka ei unohda omia lapsiansa uusperhekuvioissa, kunnes huomaa jokin päivä (jos on kykenevä itsekriittiseen ajatteluun - moni meistä aikuista ei sitä ole), että asia on vain ajatunut toisenlaiseen malliin. Ei kai kukaan tietoisesti ajattele jättävänsä jonkun lapsista taka-alalle, siihen vain huomaamatta ajaudutaan. Elämässä olosuhteet muuttuvat, tulee muita asioita, jotka pitävät arjessa kiireisinä ja suuntaavat huomiota toisaalle.

Ylipäätään jo monilapsisessa perheessä on haasteellista löytää aikaa itselleen, parisuhteelle ja jokaiselle lapselle yksilöllisesti. Tiedän tämän, sillä meilläkin on yhdessä mieheni kanssa 3 lasta.

Jos nyt erottaisiin, ja jompi kumpi (tai molemmat) hankkisivat uuteen suhteeseen yhdenkin lapsen lisää, olisi pakostikin aika kortilla jo olemassa oleville, isommille lapsille. Nämä ovat arjen realiteetteja, joita niin harva todella ymmärtää.

Ap.

yltiökylläisen mustasukkaisia siitä että joutuvat jakamaan vanhempansa uuden kumppanin ja mahdollisen lapsen kanssa.

Vaikka äiti huomioisi ja olisi aivan samanlainen heitä kohtaan. Eikä unohtaisi.

Älä pliis yleistä. Koska on niitä onnellisiakin uusperheitä missä ei ole tuollaisia ongelmia kuten sinulla ilmeisesti on ollut.

Ydinperheessäkin useamman lapsen kanssa aika väkisinkin on kortilla. Ei siihen tarvita uutta parisuhdetta ja uutta miestä jos ydinperheessä on useampi lapsi.

Minä en vain pysty olemaan kanssasi samaa mieltä, tai ainakaan en pysty yleistämään samallatavalla kuin sinä.

Että teidänkö mielestänne äiti automaattisesti unohtaa jo syntyneen lapsensa jos etsii rinnalleen uuden miehen? Tottakai lapsi on etusijalla, mutta kait nyt sillä äidilläkin olisi oikeus etsiä kumppani itselleen? Sitten en ymmärrä jos uuden kumppanin myötä unohtaisi kokonaan lapsensa ja laiminlöisi, mutta jos tällaista ei tapahtuisi. Kuten ei välttämättä tapahdukaan. Itse olen myös avioerolapsi. Äitini löysi uuden kumppanin, mutta ei koskaan unohtanut meitä lapsia. Lapset tulivat etusijalla vaikka hän uuden miehen löysikin. Ja se uusi mies oli mahtava meitä kohtaan :) Vaikka naisella on lapsia ja hän on eronnut, on mielestäni hänellä oikeus myös etsiä rinnalleen uusi kumppani. Lapsia kuitenkaan unohtamatta.

Mutta se todellisuus taitaa liian usein olla kuitenkin toisenlaista. Aiemmista suhteista olevat lapset jossain määrin unohtuvat, tai heidän elämäänsä viedään eteenpäin ikäänkuin siinä sivussa uudesta rakkaudesta hullaantuen. Jokainen vanhempi varmasti haluaa ajatella olevansa juuri sellainen, joka ei unohda omia lapsiansa uusperhekuvioissa, kunnes huomaa jokin päivä (jos on kykenevä itsekriittiseen ajatteluun - moni meistä aikuista ei sitä ole), että asia on vain ajatunut toisenlaiseen malliin. Ei kai kukaan tietoisesti ajattele jättävänsä jonkun lapsista taka-alalle, siihen vain huomaamatta ajaudutaan. Elämässä olosuhteet muuttuvat, tulee muita asioita, jotka pitävät arjessa kiireisinä ja suuntaavat huomiota toisaalle. Ylipäätään jo monilapsisessa perheessä on haasteellista löytää aikaa itselleen, parisuhteelle ja jokaiselle lapselle yksilöllisesti. Tiedän tämän, sillä meilläkin on yhdessä mieheni kanssa 3 lasta. Jos nyt erottaisiin, ja jompi kumpi (tai molemmat) hankkisivat uuteen suhteeseen yhdenkin lapsen lisää, olisi pakostikin aika kortilla jo olemassa oleville, isommille lapsille. Nämä ovat arjen realiteetteja, joita niin harva todella ymmärtää. Ap.

yltiökylläisen mustasukkaisia siitä että joutuvat jakamaan vanhempansa uuden kumppanin ja mahdollisen lapsen kanssa. Vaikka äiti huomioisi ja olisi aivan samanlainen heitä kohtaan. Eikä unohtaisi. Älä pliis yleistä. Koska on niitä onnellisiakin uusperheitä missä ei ole tuollaisia ongelmia kuten sinulla ilmeisesti on ollut. Ydinperheessäkin useamman lapsen kanssa aika väkisinkin on kortilla. Ei siihen tarvita uutta parisuhdetta ja uutta miestä jos ydinperheessä on useampi lapsi. Minä en vain pysty olemaan kanssasi samaa mieltä, tai ainakaan en pysty yleistämään samallatavalla kuin sinä.

Ei siinä tarvitse "yleistää" sen kummemmin yhtään mitään, ihan vain todeta, että nämä ovat tosiasioita.

Miksi hankaloittaa lastensa elämää kohtuuttomasti? Tai laittaa itsensä liian ahtaalle, hankalaan tilanteeseen?

Ap.

Että teidänkö mielestänne äiti automaattisesti unohtaa jo syntyneen lapsensa jos etsii rinnalleen uuden miehen? Tottakai lapsi on etusijalla, mutta kait nyt sillä äidilläkin olisi oikeus etsiä kumppani itselleen? Sitten en ymmärrä jos uuden kumppanin myötä unohtaisi kokonaan lapsensa ja laiminlöisi, mutta jos tällaista ei tapahtuisi. Kuten ei välttämättä tapahdukaan. Itse olen myös avioerolapsi. Äitini löysi uuden kumppanin, mutta ei koskaan unohtanut meitä lapsia. Lapset tulivat etusijalla vaikka hän uuden miehen löysikin. Ja se uusi mies oli mahtava meitä kohtaan :) Vaikka naisella on lapsia ja hän on eronnut, on mielestäni hänellä oikeus myös etsiä rinnalleen uusi kumppani. Lapsia kuitenkaan unohtamatta.

Mutta se todellisuus taitaa liian usein olla kuitenkin toisenlaista. Aiemmista suhteista olevat lapset jossain määrin unohtuvat, tai heidän elämäänsä viedään eteenpäin ikäänkuin siinä sivussa uudesta rakkaudesta hullaantuen. Jokainen vanhempi varmasti haluaa ajatella olevansa juuri sellainen, joka ei unohda omia lapsiansa uusperhekuvioissa, kunnes huomaa jokin päivä (jos on kykenevä itsekriittiseen ajatteluun - moni meistä aikuista ei sitä ole), että asia on vain ajatunut toisenlaiseen malliin. Ei kai kukaan tietoisesti ajattele jättävänsä jonkun lapsista taka-alalle, siihen vain huomaamatta ajaudutaan. Elämässä olosuhteet muuttuvat, tulee muita asioita, jotka pitävät arjessa kiireisinä ja suuntaavat huomiota toisaalle. Ylipäätään jo monilapsisessa perheessä on haasteellista löytää aikaa itselleen, parisuhteelle ja jokaiselle lapselle yksilöllisesti. Tiedän tämän, sillä meilläkin on yhdessä mieheni kanssa 3 lasta. Jos nyt erottaisiin, ja jompi kumpi (tai molemmat) hankkisivat uuteen suhteeseen yhdenkin lapsen lisää, olisi pakostikin aika kortilla jo olemassa oleville, isommille lapsille. Nämä ovat arjen realiteetteja, joita niin harva todella ymmärtää. Ap.

yltiökylläisen mustasukkaisia siitä että joutuvat jakamaan vanhempansa uuden kumppanin ja mahdollisen lapsen kanssa. Vaikka äiti huomioisi ja olisi aivan samanlainen heitä kohtaan. Eikä unohtaisi. Älä pliis yleistä. Koska on niitä onnellisiakin uusperheitä missä ei ole tuollaisia ongelmia kuten sinulla ilmeisesti on ollut. Ydinperheessäkin useamman lapsen kanssa aika väkisinkin on kortilla. Ei siihen tarvita uutta parisuhdetta ja uutta miestä jos ydinperheessä on useampi lapsi. Minä en vain pysty olemaan kanssasi samaa mieltä, tai ainakaan en pysty yleistämään samallatavalla kuin sinä.

Ei siinä tarvitse "yleistää" sen kummemmin yhtään mitään, ihan vain todeta, että nämä ovat tosiasioita.

Miksi hankaloittaa lastensa elämää kohtuuttomasti? Tai laittaa itsensä liian ahtaalle, hankalaan tilanteeseen?

Ap.

Eivätkä pidä uusperhettä pahana :) Minä asuin hyvässä uusperheessä ja kaikki oli hyvin.

Joten en ymmärrä tätä sinun yleistämistäsi.

Kaikki eivät hankaloita lastensa elämää vaikka löytävät uuden puolison rinnalleen. Eikä ole hankalassa tilanteessa. Jotkut vanhemmat osaavat hoitaa asiat oikein. Ja nykyinen sisarpuoleni kanssa olen edelleen todella hyvissä väleissä, meidän välille ei lapsina tehty minkäänlaista eroa, me ei oltu yhtään sen huonompia lapsia kuin uusi lapsi, eikä meidän huomioimista jätetty.

Olimme samalla viivalla kaikki.

Äitisi oli 26. Isälläsi ja äidilläsi oli joku syy eroon? Näkemyksesi mukaan äitisi uhrautui sinun vuoksesi ja isäsi ei. Eli isä hankki uuden parisuhteen ja lapsenkin, äitisi eli sinun kanssasi kahden? Onkohan hän koskaan kaivannut parisuhdetta? Onko oikein, että lapsen takia hän ei etsinyt uutta aikuista kumppania ja mahdollisesti jopa toista lasta (suurin osa jostain syystä hankkii enemmän kuin yhden lapsen).



Kuinka voit syyttää isääsi noin, ylistää äitiäsi, yleistää tämän koskemaan kaikkia uudisperheitä?



Kenen onni on oikeutettu? Ei kuitenkaan kaikessa voida mennä lapsen oikkujen mukaan, lapsen onnellisuus on kiinni monesta seikasta. Jos ero on tapahtunut, ei se, että toinen saa lisää lapsia, muuta sitä, että on erottu ja asutaan eri osoitteissa. Se miten vanhemmat sen hoitavat on sitten eri asia.



Onko sinulla nyt vaikeaa? Ja olet päättänyt köytää juurisyyn tästä? Meilläkin on vaikeaa, vaikka ollaan ydinperheistä...

Äitisi oli 26. Isälläsi ja äidilläsi oli joku syy eroon? Näkemyksesi mukaan äitisi uhrautui sinun vuoksesi ja isäsi ei. Eli isä hankki uuden parisuhteen ja lapsenkin, äitisi eli sinun kanssasi kahden? Onkohan hän koskaan kaivannut parisuhdetta? Onko oikein, että lapsen takia hän ei etsinyt uutta aikuista kumppania ja mahdollisesti jopa toista lasta (suurin osa jostain syystä hankkii enemmän kuin yhden lapsen). Kuinka voit syyttää isääsi noin, ylistää äitiäsi, yleistää tämän koskemaan kaikkia uudisperheitä? Kenen onni on oikeutettu? Ei kuitenkaan kaikessa voida mennä lapsen oikkujen mukaan, lapsen onnellisuus on kiinni monesta seikasta. Jos ero on tapahtunut, ei se, että toinen saa lisää lapsia, muuta sitä, että on erottu ja asutaan eri osoitteissa. Se miten vanhemmat sen hoitavat on sitten eri asia. Onko sinulla nyt vaikeaa? Ja olet päättänyt köytää juurisyyn tästä? Meilläkin on vaikeaa, vaikka ollaan ydinperheistä...

Niinkuin jo aikaisemminkin kirjoitin; äitini ei elänyt kanssani eron jälkeen kahden - vaan oli kahdessakin pitkäaikaisessa ihmissuhteessa isäni jälkeen (minulla oli samassa taloudessa isäpuoli, jolla ei ollut omia lapsia aiemmista suhteistaan). Molemmat nämä miehet tahtoivat lapsen äitini kanssa, mutta hän ei siihen suostunut. Hän oli kaukaa viisas. =)

Mielestäni en kyllä "syytä" isääni ja "ylistä" äitiäni - ihan vaan totean nämä erilaiset tavat jatkaa elämää avioeron jälkeen tilanteessa, jossa suhteesta jäi yhteinen lapsi. Kerroin yhden avioerolapsen kokemuksen - kuvailin tilannetta, joka ei käsittääkseni ole lainkaan niin harvinainen, vaikka jostakin kummallisesta syystä näissä ketjuissa (missä aiheesta yritetään keskustella ja tätä lasten puolta nostaa esille) äänekkäimpinä ovat usein ne, joiden mielestä vanhempia ei saa uusperhekuvioista eron jälkeen missään tapauksessa syyllistää, ja kaikilla on kamala tarve vaan puolustella sitä miten hyvin lapsilla eron jälkeen menee - ja, ettei "tunnu missään".

News flash teille; kyllä nämä asiat tuntuvat, sattuvat ja jättävät jälkensä lapsiin. Aivan varmasti. Kuka sinun sohvallasi istuu nurkkapaikalla? Oletko sinä kohdannut kaikkia lapsiasi (perheesi jäseniä) tänään tasapuoleisesti ja yksilöllisesti heitä huomioiden?

Ei minulla nyt ole yhtään sen vaikeampaa kuin muutenkaan - koen, että minulla on asiat nyt hyvin. Olen onnellisessa avioliitossa ja (tosiaan) 3 rakastetun lapsen äiti - oma tilanteeni nyt ei ole syy siihen, miksi lapsuuteni tätä puolta nyt muistelen; syyni on se, minkä jo mainitsinkin, minua hirvittää se miten ajattelemattomia aikuiset ovat ja miten huonosti vastuuta lapsista ja heidän onnellisuudestaan kannetaan. Enkä mielestäni mitenkään yleistä - tämä kuvailemani tilanne on varsin yleinen kuvio uusperhetilanteissa, sitä ei vaan ehkä haluta nähdä tai tunnustaa; mutta yhtä kaikki siinä se on - arjessa mukana, kuin virtahepo olohuoneessa. (Toisenlaisen ilmiön termi, mutta toimii mielestäni hyvin tässäkin tilanteessa).

Ap.

Vaikka minä ainakin olen jo kertonut hyvästä lapsuudestani siitäkin huolimatta että olen avioeroperheestä ja minulla on sisarpuoli. Siltikin väität että lapsiin jää jälki kaikesta siitä. Siis kaikkiin lapsiin. No news flash vaan sulle, ei ole jättänyt traumoja eikä mitään muitakaan jälkiä :)



Sinä yleistät oman tilanteesi kaikkiin. Jos et yleistäisi, kirjoittaisit esim. joissakin uusperheissä tai minun tapauksessani tai muuta vastaavaa.



Minä sentään ymmärrän että on uusperheitä missä ei ole kaikki hyvin, lapset voi huonosti yms. Mutta en yleistä sitä niin että kaikissa uusperheissä olisi niin. On myös uusperheitä missä asiat on hyvin, lapset eivät kipuile, vanhemmat voivat hyvin uusissa suhteissaan.



Miksi ihmeessä et voi hyväksyä sitä että on uusperheitä missä on kaikki hyvin.



Ja ps. jos tässä aletaan omastakin perheestä puhumaan. Itsekin asun avioliitossa, 2 lasta, kolmas tulossa, kaikki samalle miehelle ja elämäni on mallillaan. Ja ajatella, kolmas lapsi tulossa, sinun logiikalla ei pitäisi pystyä jakamaan huomiota näin usealle lapselle :)

Vaikka minä ainakin olen jo kertonut hyvästä lapsuudestani siitäkin huolimatta että olen avioeroperheestä ja minulla on sisarpuoli. Siltikin väität että lapsiin jää jälki kaikesta siitä. Siis kaikkiin lapsiin. No news flash vaan sulle, ei ole jättänyt traumoja eikä mitään muitakaan jälkiä :) Sinä yleistät oman tilanteesi kaikkiin. Jos et yleistäisi, kirjoittaisit esim. joissakin uusperheissä tai minun tapauksessani tai muuta vastaavaa. Minä sentään ymmärrän että on uusperheitä missä ei ole kaikki hyvin, lapset voi huonosti yms. Mutta en yleistä sitä niin että kaikissa uusperheissä olisi niin. On myös uusperheitä missä asiat on hyvin, lapset eivät kipuile, vanhemmat voivat hyvin uusissa suhteissaan. Miksi ihmeessä et voi hyväksyä sitä että on uusperheitä missä on kaikki hyvin. Ja ps. jos tässä aletaan omastakin perheestä puhumaan. Itsekin asun avioliitossa, 2 lasta, kolmas tulossa, kaikki samalle miehelle ja elämäni on mallillaan. Ja ajatella, kolmas lapsi tulossa, sinun logiikalla ei pitäisi pystyä jakamaan huomiota näin usealle lapselle :)

Omasta kokemuksestani tässä olenkin koko ajan puhunut (mutta myös sanonut, että ei tämän kaltainen tilanne (uusperhekuvio) ole lainkaan niin harvinainen, kun halutaan yleisesti ajatella).

Miten niin minun logiikallani ei huomiota pysty jakamaan kolmelle lapselle? Minulla on itsellänikin 3 lasta; monilapsisen perheen huomionjakamisongelman mainitsin tässä yhteydessä siksi, että tilanteessa, jossa on ne sinun, minun ja meidän lapset, lapsilukumäärä kipuaa helpostikin korkeaksi - ja ajatellaanko sellaisissa tilanteissa todella realistisesti sitä, kuinka monelle lapselle pystyy riittävästi antamaan itsestään? Jääkö siinä väkisinkin joku vähemmälle huomiolle? Nimenomaan olen sitä koittanut painottaa, että vallitsevien realiteettien huomioon ottaminen on yksi vastuullisen aikuisen tehtävä.

Minusta sinä ymmärsit nyt aika väärin kirjoitukseni tarkoituksen.

Ap.

sinun puhua isäsi kanssa näistä asioista avoimesti. Kerrot sen mitä täällä olet kirjoittanut ja vähän enemmän.



Tulee sellainen tunne että haluat kostaa hänelle ja kaikille muillekkin jotka ovat saaneet lapsia joista on tullut sisarpuolia.



Toki se kirjoittaminen vieraille ihmisille täälläkin auttaa purkamaan lukkoja.



Tärkeintä sinun on oppia rakastamaan sisartasi tasavertaisena ihmisenä ja siihen sinä et vielä pysty.



Oleko auttanut omia lapsiasi tutustuman isäsi perheeseen ja sisareesi. Mikä sinun vastuusi on?

Hänellä on absoluuttinen totuus, korkeampi moraali ja enemmän tietoa. Toistan aiemmin toteamani: tyypillinen jalustalla kasvatettu lapsi.

Oikeassa olet siinä, että iso osa varmasti pyrkii tekemään sen oikean ratkaisun - mutta siitä tässä nyt on ollutkin nimenomaan kyse, että kenen kannalta oikean ratkaisun. Itsekin tietyllä tavalla ajattelevana, ja uskovana, ihmisenä uskot, että ihminen toimii puhtaasti itsekkäin motiivein - rakkaus ja seksuaalisuus vie ihmistä, ei siinä useinkaan ajatella jo olemassa olevia lapsia, kun lähdetään järjestelemään elämän palikoita uusiksi tämän vietin / halun / tunteen mukana.

Sitä on aika vaikea tietää, mikä se pohjimmainen motiivi on.

Mulla on vessassa seinällä kortteja (joo, on junttia xD). Yhdessä Muumi-kortissa lukee "Se, mitä näemme, riippuu siitä mitä etsimme!". Älyttömän viisaasti sanottu, mielestäni.

Se näkyy vähän tässä ketjussakin. Sinä, ap, näet vain niitä onnettomia avioerolapsia, koska koet itsesi hiukan sellaiseksi. Et tunnu haluavan hyväksyä etkä ymmärtää, että on niitä onnellisiakin erolapsia, jotka ovat onnellisia niitä puolikkaista sisaruksistaan.

Ja tämä on se onni, mihin varmasti moni uusperheellinen vilpittömästi pyrkii. Että kaikilla olisi hyvä olla. Että ketään ei nosteta jalustalle, vaan pyritään saamaan kaikille mahdollisimman hyvä tilanne.

"Mitä näemme, riippuu siitä mitä etsimme!"

Tässäkin asiassa kuitenkin tulee mokia uusperheissäkin - ja myös muissa perhemuodoissa. Toimitaan puhtaasti oman halun mukaan ja halutaan nähdä ne asiat edullisesti myös lapsen kannalta. Minusta tämä on inhimillistä. Vain kone kykenee puhtaan puolueettomaan ajatteluun.

Omalla kohdallani en siis ole varma, toiminko vilpittömästi oikein vai näenkö oman ratkaisuni itsekkyyteni vaaleanpunaisten lasien läpi selittäen että "on se joo lapsellekin hyvä olla ilman sisaruksia".

Riskiratkaisuja nämä kaikki ovat.

Jos nyt tekisin lapseni vuoksi lisää lapsia, niin minusta saattaa tulla:

a) onnellinen huomatessani, että onkin ihanaa kun lapsella on sisaruksia

b) katkera, koska en todellakaan halunnut lisää lapsia ja tunnen olevani taas kotiin kahlittu ja vaipparallia pyörittävä kärttyisä eukko

Nyt kun jätän hankkimatta lisää lapsia, saatan 10 vuoden päästä:

a) olla onnellinen touhutessani vapaasti teini-ikäisen poikani kanssa ja saadessani aikaa myös itselleni

b) olla katkera tajutessani, että olisinkin halunnut lisää lapsia ja on liian myöhäistä, ja että lapsellenikin olisi ollut hyvä saada sisaruksia.

Summa summarum. Riskipeliä, jossa ei voi oikein tehdä kompromissejakaan.

tähän keskusteluun aikuismaisempia ja vähemmän fanaattisia tapoja tarkastella asioita. Olet fiksu.

Ei kannata olla niin ylimielinen, että kuvittelee tietävänsä oman ratkaisunsa olevan oikea. Olisit ehkä ap ollut tosi onnellinen sisaruksesta ja jos äitisi olisi sen hankkinut, ehkä sen myötä hänen seuraava parisuhteensa olisikin ollut se viimeinewn, mene ja tiedä.



Ja taas itse kasvatat nyt perhettäsi noin, ja ehkä 10v kuluttua joku lapsistasi avautuu joulupöydässä miten jkatkera on jostain valinnastasi.



Elämä on sellainen, että takkiin tulee kaikille jossain kohtaa, ja voidaan vain toivoa parasta ja valita se mikä parhaalta kulloinkin vaikuttaa.



156

Mikä siis tarkalleen ottaen on helmasyntini tässä keskustelussa? Ehdottomuus omissa mielipiteissänikö? Se, kun en anna periksi vääryydelle ja silitä päästä, että "noin sitä pitää".

Se, että sinulle "vääryys" on objektiivinen totuus, joka sattuu olemaan yhteneväinen oman mielipiteensä kanssa. Ei ole objektiivista totuutta, ei näin vaikeassa asiassa. Et anna periksi vääryydelle? Ei se ole helmasynti. Vaan se, että et ymmärrä, että se, mikä on väärin riippuu aina kunkin perheen kokonaistilanteesta. Kuvittelet, että on olemassa "ABSOLUUTTINEN VÄÄRYYS" jota vastaan tulee taistella, aina ja kaikissa tilanteissa. Ja tässä olet väärässä. Tuliko riittävän selvästi rautalangasta?

Eli toisin sanoen; tässä sinulla vuorostaan rautalangasta vääntäen.

Luulisi jo ihan lähtökohtaisesti olevan kaikille osapuolille selvää, että kun tälläiseen keskusteluun lähtee mukaan, on aina kyse ihmisten omista subjektiivisista totuuksista - mutta myös joistakin lainalaisuuksista, jotka ovat sovellettavissa niin moneen perhetilanteeseen (yksilöiden erilaisuudesta huolimatta) ja ihmisen peruskäyttäytymiseen, että niiden pohjalta voidaan jo vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä.

Tätä asiaa on tutkittu paljon. Täysin objektiivista totuutta tästä asiasta ei ole olemassa lainkaan sillä kyse on aina ihmisten omakohtaisista, subjektiivisista kokemuksista -> subjektiivisesta totuudesta.

Se ei ole minun subjektiivinen totuuteni, että uusperhekuvioista erotaan useammin kuin ydinperheistä. Sekään ei ole minun subjektiivinen totuuteni, että näihin uusperhekuvioihin (huom. joista suurin osa päättyy eroon) syntyy lähes puolelle lapsia. Suuressa osassa näistä uusperheistä asuu myös ainakin osa-aikaisesti ent. suhteiden lapsia.

Tämä asetelma sinun, minun ja meidän lapsista asettaa jo lähtökohtaisesti omanlaisensa haasteet suhteelle ja sitä kautta luonnollisesti myös sen kestävyydelle - ei ole tämäkään minun subjektiivinen totuuteni, voit käydä lukemassa asiasta mm. täältä:

http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/perheiden_moni…

Tällä hetkellä tämän asian ympärillä vallitsee siinä mielessä eräänlainen absoluuttinen vääryys, että näitä lapsia on maassamme aivan liikaa. Ihmiskohtaloita, jotka ovat jääneet vanhempiensa taholta näkemättä - he ovat perheen "unohdettuja" lapsia, joiden elämää viedään eteenpäin ikäänkuin siinä sivussa siksi, koska se on eräänlainen sosiaalinen "pakko". Näihin lapsiin (huonossa tapauksessa - joita liian moni näistä uusperhekuvioista on) henkilöityy omassa kotiympäristössään vieraiden aikuisten negatiivisia, kuluttavia, satuttavia tunteita; ja tämän ilmiön vaikutuspiirissä he joutuvat kasvamaan. Se on niin helppoa alistaa lasta. Mutta vääryyden näkeminen omassa toiminnassa ei olekaan enää lainkaan niin helppoa - ajatellaan, että tämän kaltainen toiminta on jollakin muotoa oikeutettua (silloinkin, kun se ei sitä toisen tekojen perusteella ole), ja ihmetellään miksi lapset kärsivät. Minä en ihmettele ollenkaan.

Tuliko nyt tarpeeksi selvästi sinulle?

Ap.

Tuliko nyt tarpeeksi selvästi sinulle?

Ap.

ajatusmaailmasi voisi olla, jos äitisi olisi tehnyt sen omissa silmissään kanssasi täysin samanveroisen sisaruksen? Lapsen, joka olisi jakanut kanssasi jokaisen päivän, elänyt mukanasi arjessa ja nähnyt minkä sinäkin näet. Se ei olisi ollut tilanteena sama kuin isäsi suhteen tilanne oli, koska isääsi ja isäsi lasta et nähnyt usein. Tuohon äitisi lapseen suhteesi olisi normaalimpi, lämpimämpi ja välittömämpi. Etkö näe mistä jäät paitsi kun niin ei ole? Ongelmiakin se olisi voinut tuoda, mutta olisi se tuonut paljon hyvääkin. 156

Tottakai sisarus äitini puolelta olisi voinut tuoda elämääni myös positiivisia piirteitä, olen siitä aivan varma. Elämässä jokainen asia sisältää kahtalaisia mahdollisuuksia, eikä mikään juttu ole niin suoraviivaista, etteikö siinä olisi muunkinlaisia vivahteita.

Sain lapsena positiivisia asioita, kasvattavia kokemuksia myös näistä vierailuista isäni uuteen perheeseen - ne olivat monella tavalla opettavaisia käyntejä.

Mutta (ja tässä on se mutta) kun seurasin esimerkiksi hyvien ystävien ydinperheitä lapsena läheltä, en voinut olla huomaamatta sitä, miten turvallista elämää nämä lapset elivät siinä mielessä, että heitä ei altistettu lapsina sellaisille asioille ja ilmiöille, joille itse uusperhekuvioiden kautta altistuin (ja, joille moni lapsi yhteiskunnassamme altistuu).

Heidän perheessään (kodissaan) oli aina ne kaksi turvallista, absoluuttista hyvää heille tahtovaa aikuista - se suojelee ja kantaa lasta ihan eri tavalla, kuin se, että joutuu opettelemaan 7-vuotiaana selviytymisstrategioita, joiden avulla pärjätä vierailuilla oman vanhemman luona. Eräänlainen ääneen sanomaton myytti lienee se, ettei tätä ole lupa ääneen (tai ainakaan julkisesti) sanoa - nyt on aika rikkoa tämä hiljaisuus.

Ap.

Jumankauta miten ylimielinen tyyli tällä aloittajalla!

Vinkki sulle: katso toki minkä sävyiseen viestiin se oli vastineeni - niin metsä vastaa, kun sinne huudetaan.

Puretaanpas tässä vaiheessa nyt tämä minuun liitettyjen asioiden lasti, jotta päästään siitä sitten siirtymään mielenkiintoisempiin / tähdellisempiin asioihin ;). Voidaan tässä nyt yhteisesti sopia, että minä olen nolo, itsekäs, naiivi, pilalle lellitty, traumatisoitunut, terapian tarpeessa, jalustalla pidetty ja sitten vielä sokerina pohjalla tattadadaaadadaa: ylimielinenkin!

Noin nyt se on purettu pois päiväjärjestyksestä. Helpottiko? No niin, hyvä - nyt voidaan palata keskustelemaan itse asiasta, jookos? =)

Ap.

Oikeassa olet siinä, että iso osa varmasti pyrkii tekemään sen oikean ratkaisun - mutta siitä tässä nyt on ollutkin nimenomaan kyse, että kenen kannalta oikean ratkaisun. Itsekin tietyllä tavalla ajattelevana, ja uskovana, ihmisenä uskot, että ihminen toimii puhtaasti itsekkäin motiivein - rakkaus ja seksuaalisuus vie ihmistä, ei siinä useinkaan ajatella jo olemassa olevia lapsia, kun lähdetään järjestelemään elämän palikoita uusiksi tämän vietin / halun / tunteen mukana.

Sitä on aika vaikea tietää, mikä se pohjimmainen motiivi on. Mulla on vessassa seinällä kortteja (joo, on junttia xD). Yhdessä Muumi-kortissa lukee "Se, mitä näemme, riippuu siitä mitä etsimme!". Älyttömän viisaasti sanottu, mielestäni. Se näkyy vähän tässä ketjussakin. Sinä, ap, näet vain niitä onnettomia avioerolapsia, koska koet itsesi hiukan sellaiseksi. Et tunnu haluavan hyväksyä etkä ymmärtää, että on niitä onnellisiakin erolapsia, jotka ovat onnellisia niitä puolikkaista sisaruksistaan. Ja tämä on se onni, mihin varmasti moni uusperheellinen vilpittömästi pyrkii. Että kaikilla olisi hyvä olla. Että ketään ei nosteta jalustalle, vaan pyritään saamaan kaikille mahdollisimman hyvä tilanne. "Mitä näemme, riippuu siitä mitä etsimme!" Tässäkin asiassa kuitenkin tulee mokia uusperheissäkin - ja myös muissa perhemuodoissa. Toimitaan puhtaasti oman halun mukaan ja halutaan nähdä ne asiat edullisesti myös lapsen kannalta. Minusta tämä on inhimillistä. Vain kone kykenee puhtaan puolueettomaan ajatteluun. Omalla kohdallani en siis ole varma, toiminko vilpittömästi oikein vai näenkö oman ratkaisuni itsekkyyteni vaaleanpunaisten lasien läpi selittäen että "on se joo lapsellekin hyvä olla ilman sisaruksia". Riskiratkaisuja nämä kaikki ovat. Jos nyt tekisin lapseni vuoksi lisää lapsia, niin minusta saattaa tulla: a) onnellinen huomatessani, että onkin ihanaa kun lapsella on sisaruksia b) katkera, koska en todellakaan halunnut lisää lapsia ja tunnen olevani taas kotiin kahlittu ja vaipparallia pyörittävä kärttyisä eukko Nyt kun jätän hankkimatta lisää lapsia, saatan 10 vuoden päästä: a) olla onnellinen touhutessani vapaasti teini-ikäisen poikani kanssa ja saadessani aikaa myös itselleni b) olla katkera tajutessani, että olisinkin halunnut lisää lapsia ja on liian myöhäistä, ja että lapsellenikin olisi ollut hyvä saada sisaruksia. Summa summarum. Riskipeliä, jossa ei voi oikein tehdä kompromissejakaan.

Muumeilla on usein suurta viisautta. ;) Tuo pitää kyllä ihan paikkaansa - jokainen suodattaa tietoisuuteensa elämästä niitä palasia, jotka sopivat yhteen oman elämänkatsomuksen kanssa. Elämänkatsomuksen muodostumiseen sen sijaan vaikuttavat hyvin monenlaiset kokemukset ja oma pohdintamme.

Morre, ei tässä olekaan kyse siitä, etteikö missään, koskaan, ikinä voisi olla uusperhekuviota, joka toimii moitteettomasti - sillä varmasti niin on, en sitä kiellä ollenkaan. Voit olla ihan rauhallisin mielin sen asian suhteen.

Tässä kirjoituksessani, ja viestiketjussa, on kyse niistä lukemattomista lapsikohtaloista, joissa aikuiset eivät ole kyenneet (syystä tai toisesta) tekemään niitä kaikista lapsiystävällisempiä ratkaisuja ja joissa koetaan paljon pahaa oloa, juurettomuutta ja rakkaudettomuutta. Joissa pienet lapset joutuvat päivästä toiseen selviytymään olosuhteissa, joissa harva aikuinenkaan selviäisi täyspäisenä. Lapsi ei vielä ymmärrä syitä siihen miksi tämä omassa kodissa asuva aikuinen käyttäytyy häntä kohtaan huonosti, syrjii häntä suhteessa muihin lapsiin tai pyrkii tahallisesti aiheuttamaan tälle huonommuuden tunteita / pahaa oloa.

Avioerotilanteet altistavat lapset tämän kaltaisten perhetilanteiden kehittymiselle, sillä silloin usein käy niin, ettei aikuisilla välttämättä ole voimavaroja tai resursseja hoitaa lapsen tilannetta paremmaksi, tai edes viisautta ja kykyä nähdä toisen ahdinkoa. Kuten tässä on moneen kertaan jo sanottukin, monesti jopa vanhempien eron kokenut lapsi saattaa suojella omia vanhempiaan yrittämällä itse vielä enemmän ja olemalla hiljaa omista ongelmistaan. Kuviota vaikeuttaa vielä lapsen kannalta huomattavasti se, että rakastunut aikuinen harvoin on valmis näkemään lapsen esille nostamia epäkohtia uudessa rakkauden kohteessa ja lapsi asioineen hiljenneteään.

Huomaatko sinä, Morre, että tässä on potentiaalisesti myös monta epäkohtaa? Ja, että asiasta on tarvetta keskustella? Minun mielestäni sinä olet nyt myös keskittynyt vain niin puolustamaan omaa kantaasi (joka pohjautuu omiin hyviin kokemuksiisi), ettet huomaa, mitä tässä yritän saada aikaiseksi. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi olemassa myös niitä uusperhetilanteita, jotka toimii - vaan kyse on siitä, että ko. perhemallin toimivaksi saaminen vaatii perheen aikuisilta huomattavaa kykyä itsekriittisyyteen, objektiiviseen keskusteluun, ihmistuntemukseen ja loputonta halua ratkaista perheen sisäisiä ristiriitoja yhdessä muiden kanssa toimien. Se vaatii ihmisiltä uskomattoman paljon. Kuinka monesta loppujen lopuksi on siihen? Kuinka moni siinä onnistuu, missä niin moni on epäonnistunut aikaisemmin (hyvistä aikomuksista huolimatta)?

Elämä on aina riskipeliä - niin totta. Juuri sen vuoksi olisi itse kunkin hyvä tiedostaa ne oman jaksamisensa rajat, ja myös tämä riskin elementti, joka elämään ihan väistämättä liittyy. Jos laitan itseni liian "tiukille" perhetilanteeseen, joka vie paljon energiaani ja voimavarojani - jaksanko sen ylimääräisen rasitteen, joka siihen voi vielä kaiken päälle tulla? Selviänkö senkin jälkeen? Pystynkö kaikissa näissä valitsemissani olosuhteissa säilyttämään jo olemassa olevien lasteni olot mahdollisimman stabiilina? Miten voisin parhaiten varmistaa sen?

Näitä seikkoja jokaisen vastuullisen aikuisen tulisi omalla kohdallaan miettiä, ennen kuin tekee elämää järisyttäviä valintoja ja päätöksiä.

Ap.

Ap on täysin oikeassa, johan se on tutkittu tosiasia, että vanhempien avioero on lapselle aina traumaattinen kokemus, jolla on pitkälliset vaikutukset lapsen elämään, itsetuntoon, aikanaan parinmuodostukseen jne. Siitä nyt puhumattakaan, että toinen vanhempi perustaa uuden perheen. Mutta tätähän täällä nämä oman onnensa vuoksi eronneet eivät voi hyväksyä, vaan kaikki kielletään, ja ap:ta haukutaan syyllistämisestä. Jatkuvasti on kuitenkin palstallakin ketjuja siitä, että joku uusäiti ei voi sietää miehensä "ex-lapsia" ja että toivoo vaan, että eivät koskaan tulisi käymään, on ketjuja siitä, minkä arvoisia joululahjoja ostellaan etälapsille vs. lähilapsille jne. Katsokaa peiliin. Jättäkää ne lapset tekemättä, jos ette voi heistä loppuelämän vastuuta ottaa.