Olen nyt aikuisena onnellinen siitä, että vaikka olin avioerolapsi..

Hyvää olisi sisarukset sulle tehneet.

Eikö sinulla ole tarpeeksi selkärankaa osallistua itse keskusteluun ihan kunnon mittaisella, pohdiskelevalla viestillä? Toki se on helppoa huudella asiattomuuksia passiivisena taustalta, mutta astupas ajatuksinesi valokeilaan arvosteltavaksi, ei taida onnistua?

Ap.

Kenen elämä nyt ylipäätään täällä on yhtä onnellista hekumaa ja auvoa? Avioliitossa on nimenomaan tarkoitus sitoutua toiseen niin hyvässä kuin pahassakin, ja sitä kautta suojella liittoon syntyviä lapsia - nykyajan aikuisille tämä tarkoittaa jatkuvaa huumaa uuden kumppanin kanssa, ja kunnon pirskeitä monta kertaa elämässä. Lasten hyvinvointi? Äääh, mitä siitä - kunhan aikuinen saa mitä aikuinen haluaa. Ap.

Se ei edistä lapsen hyvinvointia mitenkään, että roikutaan yhdessä koska avioliittoa solmiessa on luvattu pysyä yhdessä myös huonoina aikoina.

Ja joo, toki ihmiset muuttuvat, ennalta odottamattomia asioita tapahtuu jne. jne., mutta ei tuossa mittakaavassa, kun tällä hetkellä erotaan! Suuri osa noista eroista on näitä "kasvoimme erilleen" -mukavuuseroja. Mukavia kenelle? Ei ainakaan niille lapsille, ja TÄSTÄ tässä on kysymys.

Ap. (joka palauttaa keskustelua nyt takaisin alkujuurilleen)

Pelottava, suoraan sanottuna. Eipä jaksa enää vastailla näin mustavalkoisten asenteiden tyypille. Ei enää yhtään enempää.

sokeana puolustaa ratkaisujaan. Ei pienintäkään halua edes miettiä asiaa lapsen kannalta.

Olen myös ydinperheen lapsi jos olet asiasta kiinnostunut. Ja tosiaankin olen myös tuota mieltä ap mitä sinusta kirjoitin. Mielestäni olet sokea itsellesi ja kaikille niille fiksuille mielipiteille jotka eivät sovi omaan, aika suoraan sanottuna fundamentalistiseen tyyliisi.

Se ei edistä lapsen hyvinvointia mitenkään, että roikutaan yhdessä koska avioliittoa solmiessa on luvattu pysyä yhdessä myös huonoina aikoina.

"jaa suhde on huono. erotaan." sen sijaan, että ajattelisivat "miten meidän kahden suhde on huonontunut näin paljon alkuajoista? mitä voisin tehdä, että se paranisi? auttaisiko terapia? auttaisiko yhteinen aika? Täytyy yrittää piristää puolisoa, että hän olisi onnellisempi"

Ihan kuin ihmisille tipautettaisiin taivaasta niin ihastukset, rakkaus kuin huono suhdekin. Ihmiset nostavat kädet pystyyn, kun joku tunne-elämän asia vaatii vähänkään työtä (joka on useille niin äärettömän epämieluisaa!). Osa meistä kyllä elää tunne-elämän ulapalla ajopuuna näin runollisesti ilmaistuna :/

Aika itseään täynnä oleva tyyppi tämä ap. Pelottava, suoraan sanottuna. Eipä jaksa enää vastailla näin mustavalkoisten asenteiden tyypille. Ei enää yhtään enempää.

Edelleen kehottaisin kirjoittamaan enemmänkin omia näkemyksiä ITSE AIHEESTA sisältäviä postauksia.

Ihan samalla tavalla minäkin voisin keskittyä heittelemään valikoituja piikkejä henkilöille lainkaan kiinnittämättä huomiota itse asiatekstiin - mutta en viitsi, enkä halua, sitä tehdä sillä en koe sen olevan rakentavaa keskustelua tai edes tarpeellista asian esille tuomisen kannalta.

Mutta tokihan se on tietenkin kätevää harhauttaa ihmisiä pois itse asiasta tuollakin tavoin; olen aivan saletti-varma siitä, että joku teistä "ap on sitä tätä ja tota" -tyypeistä on joku uusperheen äiti, joka ei kestä perhetilanteensa nostamista päivän valoon, ja tässä on tulos. Heittäydytään totaalisen lapsellisiksi, aletaan huutelemaan random kommentteja puskista eikä itse anneta tasan mitään sisältöä itse keskustelulle - keskitytään vain haukkumaan muita mielipiteidensä vuoksi. Helppoa? Joo. Fiksua? Ei tod.

Ap.

sokeana puolustaa ratkaisujaan. Ei pienintäkään halua edes miettiä asiaa lapsen kannalta.

On mahdotonta varmaan monelle tunnustaa, että ei olekaan tehnyt lapselle mitään onnea lisäävää ratkaisua. Vaikka äidin onni olisi lisääntynyt uuden rakastajan myötä, tuskin lapsen on. Vaikka niin halutaankin usein uskoa.

Ihan kuin ihmisille tipautettaisiin taivaasta niin ihastukset, rakkaus kuin huono suhdekin. Ihmiset nostavat kädet pystyyn, kun joku tunne-elämän asia vaatii vähänkään työtä (joka on useille niin äärettömän epämieluisaa!). Osa meistä kyllä elää tunne-elämän ulapalla ajopuuna näin runollisesti ilmaistuna :/

Kiitos sinulle viisaista sanoistasi! Olet tismalleen oikeassa.

Ap.

ja ydinperheen lapsi.

Ihan samalla tavalla minäkin voisin keskittyä heittelemään valikoituja piikkejä henkilöille lainkaan kiinnittämättä huomiota itse asiatekstiin - mutta en viitsi, enkä halua, sitä tehdä sillä en koe sen olevan rakentavaa keskustelua tai edes tarpeellista asian esille tuomisen kannalta.

Mutta tokihan se on tietenkin kätevää harhauttaa ihmisiä pois itse asiasta tuollakin tavoin; olen aivan saletti-varma siitä, että joku teistä "ap on sitä tätä ja tota" -tyypeistä on joku uusperheen äiti, joka ei kestä perhetilanteensa nostamista päivän valoon, ja tässä on tulos. Heittäydytään totaalisen lapsellisiksi, aletaan huutelemaan random kommentteja puskista eikä itse anneta tasan mitään sisältöä itse keskustelulle - keskitytään vain haukkumaan muita mielipiteidensä vuoksi. Helppoa? Joo. Fiksua? Ei tod.

Ap.

Tää sisältää jo aika murheellisia ristiriitaisuuksia :D!

Ymmärrätkö suomenkieltä?

Ap.

pettämisen takia enkä ole vieläkään harkinnut että koskaan enää seurustelisin, puhumattakaan jostain satunnaisesta sekstailusta. Lapseni menevät kaiken edelle nyt ja aina. Yllättävän moni eronnut äiti ei raaski luopua parisuhdehaaveistaan, ei edes vaikka olisi tullut petetyksi. Näitä en voi ymmärtää. Kuinka naiivi täytyy olla että yrittää vielä uutta suhdetta eron jälkeen eikä tajua keskittyä lapsiinsa? Miehiltä ymmärrän vastuuttomuuden ja välinpitämättömyyden, mutta naisilta en. Naisilla yleensä on sisäänrakennettu hoivavietti. Uusperheet ovat mielestäni niitä pahimpia, tuhoontuomittuja suhteita.

Kunpa sinunlaisiasi olisi enemmän! Ajattelen tismalleen samalla tavalla kuin sinä. Ap.

elämistä. Ei pidä asettua asemaan jossa eletään täysin lasten ehdoilla. Fanaattinen asennoituminen ei ole hyväksi kummalekkaan osapuolelle.

Meidän kulttuuri ei hyväksy että lapsista otetaan yhteinen vastuu. Tapellaan ja kiistelään kenelle huoltajuus ja ketä rakastetaan ensin eniten.

Emme siis pysty rakastamaan vierasta lasta koska meidät kasvatetaan siihen.

oikeasti olet ihan fiksulla asialla tässä.

en tajua miksi jotkut ovat ensinnäkin tehneet tästä mies/nainen -kysymyksen, ei kai sukupuolella ole merkitystä?! Yhtä hyvinhän voisi olla isä, jolle lapsi on jäänyt ensimmäisen liiton jälkeen, eikä olisi yhtään parempi jos se isä alkaisi heti lisääntymään uuden kumppanin kanssa.

Muutenkin olet esittänyt todella hyviä pointteja. En ollenkaan ymmärrä tuotakaan kun joku on heittänyt että olisit tarvinnut niitä sisaruksia. Ellen ole väärin ymmärtänyt niin eikös sulla niitä puolisisaruksia ollutkin? no voi olla että olen tajunnut väärinkin mutta anyway.

Uusperheitä on paljon joten tällainen keskustelu on erittäinkin tarpeellista. Lasten puolesta ei ole puhumassa kukaan, kun vaan kyllästytään siihen arkeen ja tappeluun niistä kotitöistä.

Tämän sanon siksi, että itselläni on liitossa paha kriisi meneillään; mies on jättänyt arjen pyörityksen täysin minulle ja on muutenkin enimmäkseen poissa. Nyt MINÄ kipuilen sen asian kanssa, että mitä MINÄ haluan. Ts. haluanko jatkaa näin, olen onneton enkä rakasta enää miestäni. Niin, olen luvannut häntä rakastaa ja siksi edelleenkin TAHTOISIN rakastaa. Sehän pelastaisi tämän asia, ehkä aidon rakkauden vuoksi voisin olla kunnon marttyyri ja unohtaa oman elämäni nyt kun lapset ovat pieniä ja tarvitsevan vanhempaa. Lähdin taistoon oikeukseni puolesta ja kävikin näin että rakkaus loppui. Ei kyse ollutkaan miehen ymmärtämättömyydestä eli siitä että hän ei vaan ollut huomannut kuinka epäoikeudenmukaisesti käyttäytyi. Kyllä hän sen on huomannut, miksi luopua asemastaan?

Lapsiani en halua satuttaa ja olen läheltä nähnyt kuinka lapsi erosta kärsii. Yritän kehittää itselleni jonkin toimivan mallin, joko se on sitten yksin jatkossa tai miehen pitää muuttaa tapojaan. Saa nähdä kuinka käy..

Mutta älä yhtään epäile ap, olet OIKEASSA!

oikeasti olet ihan fiksulla asialla tässä. en tajua miksi jotkut ovat ensinnäkin tehneet tästä mies/nainen -kysymyksen, ei kai sukupuolella ole merkitystä?! Yhtä hyvinhän voisi olla isä, jolle lapsi on jäänyt ensimmäisen liiton jälkeen, eikä olisi yhtään parempi jos se isä alkaisi heti lisääntymään uuden kumppanin kanssa. Muutenkin olet esittänyt todella hyviä pointteja. En ollenkaan ymmärrä tuotakaan kun joku on heittänyt että olisit tarvinnut niitä sisaruksia. Ellen ole väärin ymmärtänyt niin eikös sulla niitä puolisisaruksia ollutkin? no voi olla että olen tajunnut väärinkin mutta anyway. Uusperheitä on paljon joten tällainen keskustelu on erittäinkin tarpeellista. Lasten puolesta ei ole puhumassa kukaan, kun vaan kyllästytään siihen arkeen ja tappeluun niistä kotitöistä. Tämän sanon siksi, että itselläni on liitossa paha kriisi meneillään; mies on jättänyt arjen pyörityksen täysin minulle ja on muutenkin enimmäkseen poissa. Nyt MINÄ kipuilen sen asian kanssa, että mitä MINÄ haluan. Ts. haluanko jatkaa näin, olen onneton enkä rakasta enää miestäni. Niin, olen luvannut häntä rakastaa ja siksi edelleenkin TAHTOISIN rakastaa. Sehän pelastaisi tämän asia, ehkä aidon rakkauden vuoksi voisin olla kunnon marttyyri ja unohtaa oman elämäni nyt kun lapset ovat pieniä ja tarvitsevan vanhempaa. Lähdin taistoon oikeukseni puolesta ja kävikin näin että rakkaus loppui. Ei kyse ollutkaan miehen ymmärtämättömyydestä eli siitä että hän ei vaan ollut huomannut kuinka epäoikeudenmukaisesti käyttäytyi. Kyllä hän sen on huomannut, miksi luopua asemastaan? Lapsiani en halua satuttaa ja olen läheltä nähnyt kuinka lapsi erosta kärsii. Yritän kehittää itselleni jonkin toimivan mallin, joko se on sitten yksin jatkossa tai miehen pitää muuttaa tapojaan. Saa nähdä kuinka käy.. Mutta älä yhtään epäile ap, olet OIKEASSA!

Oikein ymmärsit, ja luit, on minulla ½-pikkusisko isäni puolelta (minua monta vuotta nuorempi, ja hän on asunut eri maassa koko ajan - mutta sisko kuitenkin). Itsekin ihmettelin sitä sisarus-kommenttia, mutta näiden viime aikaisten heittojen tason huomioon ottaen, mikä vaan on mahdollista.. ;).

Toivotan sinulle onnea, tsemppiä ja voimia vaikeaan tilanteeseen! Sinulla / teillä ei ole mitään hätää, kun osaat nyt jo ajatella tilannettanne myös lapsesi kautta ja hänenkin parastaan ajatellen. ?

Kaltaisiasi fiksuja ihmisiä tulisi olla enemmänkin! Kiitos viestistäsi. =)

Ap.

Itse olin samankaltaisessa tilanteessa muutama vuosi sitten. Olin kurkkuani myöten täynnä tätä yksin vastuuta. Oli muutakin riitaa. Olin väsynyt ja koin, että näiden seinien sisällä minua ei näy. Rakkauskin tuntui loppuneen. Inhosin miehen kosketusta.

Mutta mietin lapsia ja mietin omaa elämääni. Ajattelin, että tähän ei ole helppoa ratkaisua.

Monien mutkien kautta sain miehen pysähtymään ja puhumaan. Puhuimme ja puhuimme. Mietimme, millaista elämämme olisi jos eroaisimme. Mietimme, millaista lastemme elämä olisi jos eroaisimme.

Emme rakastuneet siinä vaiheessa, eikä se hehkuvaa ollut. Mutta päätimme katsoa kavereina muutaman vuoden.

Elämä helpotti, mies tajusi, ettei voi jättää koko vastuuta minun niskoilleni. Minä lopetin marttyyrin leikkimisen ja tajusin, että kukaan ei anna minulle aikaa vaan se on otettava itse. Hommasin tärkeän harrastuksen itselleni, mistä pidin kiinni.

Jossain vaiheessa huomasimme, että viihdymme taas yhdessä. Tunnekin tuli takaisin kun aloimme järjestää toisillemme aikaa. Nyt meillä menee hyvin ja olemme löytäneet sen alkurakkauden, kriisin ja eronpartaalla olon jälkeen lämpimän rakastamisen.

Tämä tietenkin vaati kummaltakin työtä. Mutta se alkoi siitä, että aloimme realistisesti miettiä, mitä lastemme elämä olisi jos eroaisimme. Emme halunneet lapsille kahden kodin välillä ramppausta. Niitä tarinoita olimme nähneet niin paljon ja se ei kovin herkkua ole.

Käy teille miten käy niin pitäkää lapsistanne huolta. Onnea teidän elämään.

oikeasti olet ihan fiksulla asialla tässä.

en tajua miksi jotkut ovat ensinnäkin tehneet tästä mies/nainen -kysymyksen, ei kai sukupuolella ole merkitystä?! Yhtä hyvinhän voisi olla isä, jolle lapsi on jäänyt ensimmäisen liiton jälkeen, eikä olisi yhtään parempi jos se isä alkaisi heti lisääntymään uuden kumppanin kanssa.

Muutenkin olet esittänyt todella hyviä pointteja. En ollenkaan ymmärrä tuotakaan kun joku on heittänyt että olisit tarvinnut niitä sisaruksia. Ellen ole väärin ymmärtänyt niin eikös sulla niitä puolisisaruksia ollutkin? no voi olla että olen tajunnut väärinkin mutta anyway.

Uusperheitä on paljon joten tällainen keskustelu on erittäinkin tarpeellista. Lasten puolesta ei ole puhumassa kukaan, kun vaan kyllästytään siihen arkeen ja tappeluun niistä kotitöistä.

Tämän sanon siksi, että itselläni on liitossa paha kriisi meneillään; mies on jättänyt arjen pyörityksen täysin minulle ja on muutenkin enimmäkseen poissa. Nyt MINÄ kipuilen sen asian kanssa, että mitä MINÄ haluan. Ts. haluanko jatkaa näin, olen onneton enkä rakasta enää miestäni. Niin, olen luvannut häntä rakastaa ja siksi edelleenkin TAHTOISIN rakastaa. Sehän pelastaisi tämän asia, ehkä aidon rakkauden vuoksi voisin olla kunnon marttyyri ja unohtaa oman elämäni nyt kun lapset ovat pieniä ja tarvitsevan vanhempaa. Lähdin taistoon oikeukseni puolesta ja kävikin näin että rakkaus loppui. Ei kyse ollutkaan miehen ymmärtämättömyydestä eli siitä että hän ei vaan ollut huomannut kuinka epäoikeudenmukaisesti käyttäytyi. Kyllä hän sen on huomannut, miksi luopua asemastaan?

Lapsiani en halua satuttaa ja olen läheltä nähnyt kuinka lapsi erosta kärsii. Yritän kehittää itselleni jonkin toimivan mallin, joko se on sitten yksin jatkossa tai miehen pitää muuttaa tapojaan. Saa nähdä kuinka käy..

Mutta älä yhtään epäile ap, olet OIKEASSA!

ovat nyt takertuneet ap:n "itsekkyyteen" sen sijaan, että keskustelisivat itse aiheesta. Mutta eihän ap kieltänyt/estänyt äitiään tai isäänsä perustamasta uutta perhettä, eikä olisi voinutkaan, hänhän vain kuvaa miten koki tilanteen ja osittain kokee edelleen. Aivan varmasti meillä kaikilla on paljon itsekkäitä ajatuksia ja tunteita, vaikka emme toimikaan niiden mukaan.



Tietysti uusperhe voi olla hyvä kasvuympäristö ja ydinperhe huono. Mutta itse uskon, että lapselle kokemus siitä, että on paikka (koti), jossa iloitaan hänen olemassaolostaan ja hyväksytään hänet täysin sellaisena kuin hän on, on erittäin tärkeä kokemus emotionaalisen kehityksen kannalta. Ja kaikki varmaan myöntävät, että äitipuoli/isäpuoli ei voi suhtautua lapsipuoliin samalla tavalla kuin näiden oma äiti ja isä (poikkeuksena ehkä ne, jotka ovat tulleet kuvioihin kun lapsi alle 1v). Usein kuulee, miten uusi puoliso kokee aiemmat lapset hankalina (eikä syyttä, jos/kun lapsilla sopeutumisvaikeuksia). Olen myös kuullut lastensuojelun parissa työskenteleviltä, että lapsipuolia heitetään ulos kotoa, koska eivät tule toimeen äiti/isäpuolen kanssa. Jos lapsi kulkee kahden kodin väliä, joista kummassakin asuu vakituisesti joku, jolle lapsen läsnäolo on hankalaa tai joka jopa toivoo, että lapsi ei tulisikaan, niin lapsella ei ole tällaista hyväksyvää ja rakastavaa ympäristöä ollenkaan.



Siis totta kai nuoret ihmiset haluavat pariutua uudelleen, joten uusperheitä on ja tulee olemaan paljon enemmän tulevaisuudessa. Totta on myös, että äiti- ja isäpuolet sietävät lapsia huonommin kuin heidän vanhempansa, ja tietysti monet äiti- ja isäpuolet haluavat lapsia uusperheeseen. Nämä asiat ovat täysin ymmärrettäviä. Pointtini on, että monet alkuperäisen ydinperheen lapset kärsivät noista asioista, eikä sille voi mitään. Tätä on ehkä monien vaikea hyväksyä juuri siksi, että on vaikea kestää sitä, että täysin ymmärrettävät asiat, joita tapahtuu jatkuvasti, tuottavat kärsimystä.



Järkyttävää on mielestäni se, että jotkut äitipuolet asettavat lapsen samaan asemaan aikuisen kanssa (samalla tavalla vastuuseen tunteistaan ja käyttäytymisestään, tyyliin "6-vuotiaskin voi olla mustasukkainen, ehkäpä syy on siellä päässä"), ja perustelevat asennettaan kasvatuksellisesti, "lapsen on opittava, ettei ole kaiken keskipiste" "Hemmottelu on pahasta", kun erolapset juuri tarvitsisivat hemmottelua (en tarkoita herkkuja ja lintsiä joka päivä, vaan oman vanhemman huomiota ja rakkaudenosoituksia, ehkä myös mahdollisuuden käyttäytyä hieman ikätasoaan lapsellisemmin).

ovat nyt takertuneet ap:n "itsekkyyteen" sen sijaan, että keskustelisivat itse aiheesta. Mutta eihän ap kieltänyt/estänyt äitiään tai isäänsä perustamasta uutta perhettä, eikä olisi voinutkaan, hänhän vain kuvaa miten koki tilanteen ja osittain kokee edelleen. Aivan varmasti meillä kaikilla on paljon itsekkäitä ajatuksia ja tunteita, vaikka emme toimikaan niiden mukaan. Tietysti uusperhe voi olla hyvä kasvuympäristö ja ydinperhe huono. Mutta itse uskon, että lapselle kokemus siitä, että on paikka (koti), jossa iloitaan hänen olemassaolostaan ja hyväksytään hänet täysin sellaisena kuin hän on, on erittäin tärkeä kokemus emotionaalisen kehityksen kannalta. Ja kaikki varmaan myöntävät, että äitipuoli/isäpuoli ei voi suhtautua lapsipuoliin samalla tavalla kuin näiden oma äiti ja isä (poikkeuksena ehkä ne, jotka ovat tulleet kuvioihin kun lapsi alle 1v). Usein kuulee, miten uusi puoliso kokee aiemmat lapset hankalina (eikä syyttä, jos/kun lapsilla sopeutumisvaikeuksia). Olen myös kuullut lastensuojelun parissa työskenteleviltä, että lapsipuolia heitetään ulos kotoa, koska eivät tule toimeen äiti/isäpuolen kanssa. Jos lapsi kulkee kahden kodin väliä, joista kummassakin asuu vakituisesti joku, jolle lapsen läsnäolo on hankalaa tai joka jopa toivoo, että lapsi ei tulisikaan, niin lapsella ei ole tällaista hyväksyvää ja rakastavaa ympäristöä ollenkaan. Siis totta kai nuoret ihmiset haluavat pariutua uudelleen, joten uusperheitä on ja tulee olemaan paljon enemmän tulevaisuudessa. Totta on myös, että äiti- ja isäpuolet sietävät lapsia huonommin kuin heidän vanhempansa, ja tietysti monet äiti- ja isäpuolet haluavat lapsia uusperheeseen. Nämä asiat ovat täysin ymmärrettäviä. Pointtini on, että monet alkuperäisen ydinperheen lapset kärsivät noista asioista, eikä sille voi mitään. Tätä on ehkä monien vaikea hyväksyä juuri siksi, että on vaikea kestää sitä, että täysin ymmärrettävät asiat, joita tapahtuu jatkuvasti, tuottavat kärsimystä. Järkyttävää on mielestäni se, että jotkut äitipuolet asettavat lapsen samaan asemaan aikuisen kanssa (samalla tavalla vastuuseen tunteistaan ja käyttäytymisestään, tyyliin "6-vuotiaskin voi olla mustasukkainen, ehkäpä syy on siellä päässä"), ja perustelevat asennettaan kasvatuksellisesti, "lapsen on opittava, ettei ole kaiken keskipiste" "Hemmottelu on pahasta", kun erolapset juuri tarvitsisivat hemmottelua (en tarkoita herkkuja ja lintsiä joka päivä, vaan oman vanhemman huomiota ja rakkaudenosoituksia, ehkä myös mahdollisuuden käyttäytyä hieman ikätasoaan lapsellisemmin).

Lempikohtani tekstistäsi oli tämä (ja nostan sen tässä siksi uudestaan vielä esille):

Pointtini on, että monet alkuperäisen ydinperheen lapset kärsivät noista asioista, eikä sille voi mitään. Tätä on ehkä monien vaikea hyväksyä juuri siksi, että on vaikea kestää sitä, että täysin ymmärrettävät asiat, joita tapahtuu jatkuvasti, tuottavat kärsimystä

Tässä teit todella paikallaan olevan, ja fiksun, huomion - ja selitit osittain sen, miksi tämän ketjun viestiä ja sanomaa on niin monen vaikea ymmärtää / ottaa vastaan.

Ap.

Äitini ja 26-vuotiaana kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Ei mennyt uusiin naimisiin ja asuu nyt 58-vuotiaana yksin. Isäni meni heti (toisen naisen kanssa) naimisiin ja sai vielä neljä lasta. En tavannut isääni paljoakaan.



Olen ollut jokseenkiin katkera isälleni, siitä että hän jätti perheensä ja hankki "tilalle" uudet lapset. Nyt aikuisena tajuan kuitenkin sitäkin kuviota paljon paremmin ja olen kyennyt antamaan anteeksi.



Paljon, paljon suurempi riesa ja ahdistuksen aihe on äitini, joka "uhrautui" meidän laste vuoksi, ei mennyt naimisiin, ei hankkinut lisää lapsia. Oikeasti, eläminen lapselle on niin väärin kuin väärin voi olla. Kukaan lapsi ei pyydä sellaista vanhemmaltaan eikä kukaan lapsi oikeasti halua sellaista taakkaa kannettavakseen. Koen päivittäin ahdistusta siitä, että äitini on yksin, kaikkina juhlapyhinä minulla on ääneenlausumaton pakko olla äitini kanssa, pitää soitella riittävän usein ja kuunnella sitä avautuimista "kun ei ole ketään jonka kanssa tekisi ja menisi". Ihan hirveän ahdistavaa.



Minulla oli ihana ja turvallinen lapsuus, olimme selvästi äidille kaikki kaikessa. Nyt itse kolmen lapsen äitinä arvostan äitini apua ja rakkautta todella paljon, mutta silti tuo taakka on liian iso ja sellainen, jota en olisi halunnut.



Olisi paljon parempi, jos äitini tuolloin 26-vuotiaana olisi aloittanut vielä "toisen elämän".

Asia, jota mielestäni ei ole tässä pitkässä, kiinnostavassa ketjussa otettu kuin sivuuttaen huomioon, on se, että lapset ovat lapsia kovin lyhyen aikaa. Se noin 20 v., jonka lapsi kotonaan asuu, on kuitenkin aika lyhyt vaihe ihmiselämässä, ja tuntuu vielä lyhyemmältä jatkuvan arjen kiireen vuoksi. Jos aikuinen vanhempi sen ajan noin pääsääntöisesti pystyy asettamaan lapsen edun oman etunsa ja onnensa edelle, osoittaa hän olevansa oikeasti kasvanut aikuiseksi ja vanhemmaksi. Neli-viisikymppisenä voi ihan varmasti niin halutessaan rakastua ja löytää uuden onnen, sekä mies että nainen, jos siltä tuntuu. Mutta omalle lapselleen aiheuttama haitta on tämän kasvettua jo aikuiseksi paljon vähäisempi.



Mutta taidan näine ajatuksineni olla aika paljon vanhempaa vuosikertaa kuin keskimääräinen av-mamma, joka tuntuu usein elävän enemmänkin hetkeä varten. :)