Olen nyt aikuisena onnellinen siitä, että vaikka olin avioerolapsi..

Onko äidillä oikeus onneen? Meille on 18v yhteiselon jälkeen ero tulossa. Kaksi lasta on siunaantunut. Tilanne on ahdistava, mutta jatkuva riitely, ahdistus huonosta parisuhteesta jne. tekee meistä molemmista väsyneitä, kiukkuisia ja ahdistuneita vanhempia. Ero lienee iso helpotus... myös lapsille, jotka elävät rakkaudettomassa ja suorastaan vihamielisessä ilmapiirissä.



Mutta tarkoittaako ero mielestäsi mös sitä, että nyt, 35-vuotiaana elämäni oli tässä? En voi enää edes haaveilla uudesta parisuhteesta, sellaisesta jossa voisin elää ja vanheta onnellisena? Jospa uudella miehellä ei ole biologisia lapsia ja se on jotain mitä hän todella kaipaa?



En usko, että joku jäisi väistämättä "lapsipuolen asemaan". Aikuisten tahdosta, teoista ja järjestelyistähän se on kiinni.

Ihan samalla sohvalla istuvat, kukaan ei joudu nurkkaan yksin. On Minun lapseni edellisestä liitosta, Meidän lapsemme nykyisestä liitosta ja lisäksi Muiden lapsia, joista osa pysyvämmin, osa käy luonamme vain hetken. En kyllä millään lailla koe, että vanhempieni avioero vaikuttaisi siihen miten suhtaudun näihin lapsiin. :O Joka ikinen pampulapää on minulle rakas ja tämän katon alla on vain ja ainoastaan rakastettuja lapsia, syntyperästään riippumatta. Piste.

että siinä "ydinperheessä" on lapsi äidin edellisestä liitosta ja sitten pari yhteistä rakkauden hedelmää. Siellä sitten käy kerran kahdessa viikossa ne miehen vittumaisen exän kakarat.



Mutta asiaan siis. Kummasti vain huomaa sellaisen ilmiön, että nämä äidin ekasta liitosta olevat esikoiset on melkoisia häiriökäyttäytyjiä ja pikkukriminaaleja. Vaikka kuinka hokisitte, että meillä juuri uusperhe toimii ja lapset oikein hehkuvat onnesta, se esikoinen jää huomiotta kun tulee näitä "vihdoin ja viimein oikean rakkauden hedelmiä"



On turha syyllistää lasta, että se on mustasukkainen vanhemmastaan. Lapsella on oikeus myös sellaiseen tunteeseen, vaikka se teistä uusperheen äideistä tuntuukin harmilliselta. Teistä olisi kiva jos kaikki hihkuisivat onnesta.



Mutta kun tukahdutatte lasten epämiellyttävät tunteet ja ette halua nähdä niitä, jatkatte sitä jatkumoa, että lapsi aikuisena miettii, miksi hänellä on paha olo ja miksi hän ei saa tuntea niitä tunteita, mitä tuntee.



Alice Milleriä kannattaisi lukea ja miettiä, miksi ette anna lasten tuntea myös niitä negatiivisia tunteita eroista. Ette itse kestä katsoa itseänne peiliin ja omaa elämäänne ja siksi tukahdutatte lapsen tunteet. Lapsi lojaalina teitä kohtaan hymyilee naama irveessä ja hokee, että ihanaa, ihanaa.



No, onneksi on ne masennuslääkkeet. Ihan oikeasti. Suomen nuoriso ja lapset on yksi maailman sairaimmista lapsista mielenterveyden puolesta.

Ei muuta kuin uutta putkeen vaan ja uusi mies ja heti uusia kakaroita siihen.

Missään nimessä sinun ei tarvitse luopua jo olemassaolevien lasten takia haaveesta vääntää rakkauslapsi jokaisen jätkän kanssa, jonka kanssa asut vähän aikaa yhdessä.

Onko äidillä oikeus onneen? Meille on 18v yhteiselon jälkeen ero tulossa. Kaksi lasta on siunaantunut. Tilanne on ahdistava, mutta jatkuva riitely, ahdistus huonosta parisuhteesta jne. tekee meistä molemmista väsyneitä, kiukkuisia ja ahdistuneita vanhempia. Ero lienee iso helpotus... myös lapsille, jotka elävät rakkaudettomassa ja suorastaan vihamielisessä ilmapiirissä.

Mutta tarkoittaako ero mielestäsi mös sitä, että nyt, 35-vuotiaana elämäni oli tässä? En voi enää edes haaveilla uudesta parisuhteesta, sellaisesta jossa voisin elää ja vanheta onnellisena? Jospa uudella miehellä ei ole biologisia lapsia ja se on jotain mitä hän todella kaipaa?

En usko, että joku jäisi väistämättä "lapsipuolen asemaan". Aikuisten tahdosta, teoista ja järjestelyistähän se on kiinni.

Ette itse kestä katsoa itseänne peiliin ja omaa elämäänne ja siksi tukahdutatte lapsen tunteet. Lapsi lojaalina teitä kohtaan hymyilee naama irveessä ja hokee, että ihanaa, ihanaa.

Kai sinä käyt jo terapiassa? Ei ihan oikeasti ole tolkku sulla kohdillaan. Ei meillä edelleenkään ole "rakkauden hedelmiä" ja "exän räkänokkia", vaan ihan sulassa sovussa täällä eletään ja koti on kaikille koti. Kyllä me sinutkin tänne ottaisimme, ovi on kaikille auki. Mutta sinä kyllä tarvitsisit jotain tukea oloosi, ei tuo ole normaalia että kantaa noin paljon kaunaa ja sylkee tuollaista suustaan kohdettaan ajattelematta.

Minulla on yksi lapsi, yllätysraskaus seurauksena "kesäkollin" kanssa puuhastelusta. Emme menneet yhteen raskauden käytyä ilmi, itseasiassa isä ei ole halunnut olla "sen vitun kakaran" kanssa missään tekemisissä.



Synnytin lapseni 24-vuotiaana. Lapsen ollessa 8kk tapasin nykyisen aviomieheni. Lapsi on nyt 6,5v. Yhteisiä lapsia aviomieheni kanssa ei ole - eikä tule.



Sinustako siis 24-vuotias ei olisi saanut muodostaa uutta parisuhdetta? Tai hankkia lisää lapsia (minä en halua, mutta voisin kuvitella hyvin että joku nainen vastaavassa tilanteessa haluaa)?



Minusta uusperheessä ei ole sen enempää ongelmia kuin ydinperheessäkään. Molempiin mahtuu epätasa-arvoa lasten kesken, riitoja, rasittavia sukulaisia (uusperheessä exiä), rakkaudettomuutta, kulissiliittoa, henkisesti särkyneitä ihmiskohtaloita...



Olen itse myös elänyt uusperheessä. Minulla on kaksi sisarpuolta. Uusperheemme sinänsä toimi hyvin. Mutta alkoholisti-isäpuoli toi perheeseen ison särön. Mutta se olisi voinut tapahtua ydinperheenäkin.

Miksi lastenpsykiatrian osastoille on niin järkyttävät jonot? Miksi suomalaiset lapset syövät niin paljon mielialalääkkeitä? Miksi lapsilla on niin paljon pahaa oloa.

Kyllä se on ne lapset, jotka joutuvat ne aamulääkkeensä ottamaan kun aikuiset sössivät asiansa.

Työskentelen muuten juuri näiden lasten kanssa ja siksi nämä tarinat ovat tuttuja.

Ette itse kestä katsoa itseänne peiliin ja omaa elämäänne ja siksi tukahdutatte lapsen tunteet. Lapsi lojaalina teitä kohtaan hymyilee naama irveessä ja hokee, että ihanaa, ihanaa.

Kai sinä käyt jo terapiassa? Ei ihan oikeasti ole tolkku sulla kohdillaan. Ei meillä edelleenkään ole "rakkauden hedelmiä" ja "exän räkänokkia", vaan ihan sulassa sovussa täällä eletään ja koti on kaikille koti. Kyllä me sinutkin tänne ottaisimme, ovi on kaikille auki. Mutta sinä kyllä tarvitsisit jotain tukea oloosi, ei tuo ole normaalia että kantaa noin paljon kaunaa ja sylkee tuollaista suustaan kohdettaan ajattelematta.

Ei muuta kuin uutta putkeen vaan ja uusi mies ja heti uusia kakaroita siihen.

Missään nimessä sinun ei tarvitse luopua jo olemassaolevien lasten takia haaveesta vääntää rakkauslapsi jokaisen jätkän kanssa, jonka kanssa asut vähän aikaa yhdessä.

Onko äidillä oikeus onneen? Meille on 18v yhteiselon jälkeen ero tulossa. Kaksi lasta on siunaantunut. Tilanne on ahdistava, mutta jatkuva riitely, ahdistus huonosta parisuhteesta jne. tekee meistä molemmista väsyneitä, kiukkuisia ja ahdistuneita vanhempia. Ero lienee iso helpotus... myös lapsille, jotka elävät rakkaudettomassa ja suorastaan vihamielisessä ilmapiirissä.

Mutta tarkoittaako ero mielestäsi mös sitä, että nyt, 35-vuotiaana elämäni oli tässä? En voi enää edes haaveilla uudesta parisuhteesta, sellaisesta jossa voisin elää ja vanheta onnellisena? Jospa uudella miehellä ei ole biologisia lapsia ja se on jotain mitä hän todella kaipaa?

En usko, että joku jäisi väistämättä "lapsipuolen asemaan". Aikuisten tahdosta, teoista ja järjestelyistähän se on kiinni.

Eli siis sinusta äidillä ei ole oikeutta onneen. Kiitos selvennyksestä. Tarpeensa hylännyt äiti varmaankin on erittäin hyvä ja jaksava äiti lapsilleen ja erityisesti loistava esimerkki tyttärilleen siitä, että naisen on hylättävä KAIKKI lastensa takia.

BTW: Minulla on ollut yksi pitkä merkityksellinen parisuhde josta kaksi lasta. En ole koskaan käynyt vieraissa. En edes haaveile vielä uudesta suhteesta. En voi kuvitellakaan harrastavani yhden yön juttuja tai edes esitteleväni jotkauta uutta lapsilleni ennen kuin suhde olisi täysin varmalla pohjalla. Kenties koskaan niin ei tule käymään. Puhuin hypoteettisesta tilanteesta. Elämä on elämistä varten ja itseltään onnen kieltäminen siksi, että lapsesta voisi tuntua pahalta on suorastaan naurettavaa. Lapsella saa olla kaikkia tunteita, niitä työstetään, niistä päästään läpi. Ja aikuinen on se joka päättää.

Jos kuuntelisin vain sitä mitä lapset haluavat, eroa ei edes tulisi. Mikä tarkoittaisi sitä, että lapset eläisivät jatkuvassa pahan olon ilmapiirissä koko lapsuutensa ja sekä minä että mieheni menisivät katkerina, vihaisina ja elämäänsä syvästi pettyneinä hautoihimme. Kuinka valoisa tulevaisuudennäkymä kaikin puolin. =P

Otsikko on huonosti muotoiltu.

Mutta ajatus menee näin: myös aikuisen ja lapsen välinen suhde on vuorovaikutussuhde, kahdensuuntainen.

Se ei ole vain aikuiselta lapselle tuleva suhde, eli aikuinen antaa huomiota ja aikaa, hyväksyntää ja rakkautta ja lapsi ottaa vastaan ja antaa takaisin hyvää, tykkää ko. aikuisesta jne.



Entäs, jos aikuinen, vaikkapa se mollattu äitipuoli, antaa itsestään, ajastaan, rahapussistaan hyvää ja kaunista, mutta lapsi ei ota vastaan, koska ei pidä isin uudesta naisesta ja kokee tämän kilpailijana? Entäs, jos se mustasukkainen ei olekaan se aikuinen nainen, vaan se pieni tyttö??



Ap kirjoitti, että oli isin tyttö.

Mutta isipä ottikin "toisen naisen". Osaatko katsoa ap itseäsi, ja miettiä omaa käytöstäsi suhteessa isän vaimoon? Eivät riidat johtuneet siitä, että sinä olet olemassa vaan siitä,miten sinä käyttäydyit tapaamiskäynneillä isän vaimoa kohtaan?



Ap kirjoittaa järkytystään nykymenosta, jossa vanhemmat ohittavat lapsen ja asettavat oman elämän, onnen, lapsensa edelle ja jatkavat elämää eronkin jälkeen tehden lisää lapsia jne.



Minusta ap.n kaltaiset ihmiset ovat järkyttävän itsekkäitä. He haluavat olla perheensä, vanhempiensa, elämän ykkössijalla, kaiken huomion keskipisteenä jopa niin pitkälle asti, etteivät hyväksy eron jälkeen omille aikuisille vanhemmilleen omaa elämää, vaan heidän pitäisi erokin jälkeen keskittyä vain tähän lapseen.



Olen itse "äitipuoli".

Minulla on omia lapsia edellisen miehen kanssa ja tämän nykyisen kanssa.

Olen kääntynyt monta kertaa vaikka miten monelle mutkalle näiden monien vuosien aikana, ja vasta nyt tajuan mistä on kyse. JOs aisat olisivat olleet minusta kiinni, koko perhekuviomme olisi toisenlainen, mutta en minä yksin tätä voi luoda enkä tehdä! vastuu on paitsi lapsilla omasta käytöksestään, myös heidän isällään; mitä isä sallii ja hyväksyy, puuttuuko, lastensa käytökseen joka kenen tahansa muun lapsen kohdalta olisi todella huonoa.

Vastuu on myös lasten äidillä, joka aivopesi lapsensa minua vastaan, vaikka en ollut syyllinen heidän eroonsa.



- minä olen ollut surullinen siitä, ettei miehen lapsen ja minun välille ole tullut minkäänlaista "suhdetta". Miehen lapsi taas ei koe menettäneensä mitään, koska ei ole koskana halunnutkaan minun kanssani mitään "suhdetta". Ei voi menettää sellaista, mitä ei edes halua.

Minä kuitenkin asun tässä myös, meillä on ne yhteiset lapset! silti olemme kaksi eri yksikköä, ja minua tämä rassaa - ei miestä eikä hänen lastaan.



- olisin päässyt helpommalla, jos olisin antanut olla jo aikoja sitten ja luottanut paitsi vaistooni, myös kokemaani ja näkemääni. Kuvittelin, että he ovat osa perhettämme tapaamisilla, ja minä olen yksi aikuinen heidän elämässään, joka ottaa vastuuta ym kuten kuka tahansa aikuinen ottaa vastuuta lapsista.



- Miehen lapset olivat mustasukkaisia minusta ja miedän yhteisestä. Minä en ollut heistä - hehän ovat lapsia. En ollut mustasukkainen miehen exä-elämästä - minullain oli sellainen. Miehen lapsille olisi sopinut oikeinkin hyvin, että lähden pois ja saavat isin ihan kokonaan.



- yhä edelleen lapsi syyllistää minua teoista, joita ei ole edes tapahtunut!! Eli muistot tapahtumista jotenkin vääntyvät toisenlaiseksi, kuin todellisuus on ollut (tässä ei ole edes näkemyseroa, vaan ihan menee asiat vierestä).

Lapsi pitää minua ilkeänä, joka estää ja rajaa isäänsä tekemästä ja osallistumasta, käymästä. Esim. kun mummo parkuu tälle lapselle, miksi ei tule poika käymään. Lapsen mielestä syy on siihen se, että minä en päästä. Hän on itse kehitellyt tämän ajatelman. Mistä? Kenen kanssa hän on näin keskustellut?

Jos pitkiä työpäiviä tekevällä miehellä on kuukaudessa kaksi vapaapäivää, ajaako hän silloin 70 km suuntaansa tavatakseen äitiään, vai viettääkö hän sen perheensä kanssa??? Iso talo on täynnä tekemätöntä työtä, en selviä kaikesta yksin, lapset haluavat olla myös isänsä kanssa ja minä käydä vaikka yksin ruokakaupassa...

on haluta lisää lapsia uuteen suhteeseen?



Pelko vanhuudesta?



Ikääkin alkaa sulla olemaan jo sen verran, että ennen kuin löydät uuden miehen ja ehdit häneen tutustua, alat olla aika vanha, ennen kuin ehdit niitä uusia lapsia lisää.



Järjenkäyttö on sallittua myös elämässä.

Mitenkäs sitten jos ap:n oma mies vaikka nyt pettäisi ja tulisi ero, ap ei enää ikinä aikoisi katsoakaan muita miehiä vai? Ettei lapset vaan loukkaannu ja pelästy ja tunne oloaan syrjityksi.



Mä haluan ainakin kertoa tähän hieman omasta elämästäni. Mun vanhemmat erosivat kun olin 8-vuotias ja jäin äidin kanssa asumaan. Isääni näin aina vaan satunnaisesti ja isä on sittemmin jo kuollut.

Muistan kun äiti sitten kerran ollessani n. 10-vuotias esitteli mulle uuden miesystävänsä, ja olin jotenkin ihan järkyttynyt koko tilanteesta.

Meni vuosikaudet että totuin pikkuhiljaa uuteen isäpuoleen ja etenkin teini-ikäisenä otettiin aika pahasti yhteen.

Tätä nykyä ollaan mitä parhaimmissa väleissä (olen itse nyt 24-vuotias) ja mun mielestä on ihanaa että mun äidillä on joku ihminen joka rakastaa ja välittää ja asuu äidin kanssa.

Silloin mun ei tarvitse huolehtia koko ajan että mitä sille äidille nyt kuuluu.

Tähän "kauppaan" kuului myös isäpuoleni lapset, mukavia ovat ja olen heidän kanssaan myös hyvissä väleissä, sain siis myös sisarukset joita minulla ei muuten olisi. Yhteisiä lapsia äidilläni ja isäpuolellani ei siis ole.



No juu, olen siis sitä mieltä että ainakin meidän tapauksessa uusioperhe oli ainoastaan positiivinen asia kaikkien kannalta, joten ei kannata yleistää nii kovasti. Ikävää tietysti, että Ap:lle on jäänyt huonoja muistoja uusioperheistä.

Lapsella on oikeus myös negatiivisiin tunteisiin.

Aikuisen on niin helppo syyllistää lapsi siitä, että uusperheen elämä ei olekaan niin auvoista.

Edelleen suosittelen Alice Millerin kirjoja. Voisi avautua myös se, että lapsella on oikeus tunteisiinsa. Vaikka ne aikuisista ei aina niin miellyttäviä olisikaan. Aikuinen on vastuussa ratkaisuistaan. Vastuuta ei panna pienen lapsen niskoille.

Otsikko on huonosti muotoiltu.

Mutta ajatus menee näin: myös aikuisen ja lapsen välinen suhde on vuorovaikutussuhde, kahdensuuntainen.

Se ei ole vain aikuiselta lapselle tuleva suhde, eli aikuinen antaa huomiota ja aikaa, hyväksyntää ja rakkautta ja lapsi ottaa vastaan ja antaa takaisin hyvää, tykkää ko. aikuisesta jne.

Entäs, jos aikuinen, vaikkapa se mollattu äitipuoli, antaa itsestään, ajastaan, rahapussistaan hyvää ja kaunista, mutta lapsi ei ota vastaan, koska ei pidä isin uudesta naisesta ja kokee tämän kilpailijana? Entäs, jos se mustasukkainen ei olekaan se aikuinen nainen, vaan se pieni tyttö??

Ap kirjoitti, että oli isin tyttö.

Mutta isipä ottikin "toisen naisen". Osaatko katsoa ap itseäsi, ja miettiä omaa käytöstäsi suhteessa isän vaimoon? Eivät riidat johtuneet siitä, että sinä olet olemassa vaan siitä,miten sinä käyttäydyit tapaamiskäynneillä isän vaimoa kohtaan?

Ap kirjoittaa järkytystään nykymenosta, jossa vanhemmat ohittavat lapsen ja asettavat oman elämän, onnen, lapsensa edelle ja jatkavat elämää eronkin jälkeen tehden lisää lapsia jne.

Minusta ap.n kaltaiset ihmiset ovat järkyttävän itsekkäitä. He haluavat olla perheensä, vanhempiensa, elämän ykkössijalla, kaiken huomion keskipisteenä jopa niin pitkälle asti, etteivät hyväksy eron jälkeen omille aikuisille vanhemmilleen omaa elämää, vaan heidän pitäisi erokin jälkeen keskittyä vain tähän lapseen.

Olen itse "äitipuoli".

Minulla on omia lapsia edellisen miehen kanssa ja tämän nykyisen kanssa.

Olen kääntynyt monta kertaa vaikka miten monelle mutkalle näiden monien vuosien aikana, ja vasta nyt tajuan mistä on kyse. JOs aisat olisivat olleet minusta kiinni, koko perhekuviomme olisi toisenlainen, mutta en minä yksin tätä voi luoda enkä tehdä! vastuu on paitsi lapsilla omasta käytöksestään, myös heidän isällään; mitä isä sallii ja hyväksyy, puuttuuko, lastensa käytökseen joka kenen tahansa muun lapsen kohdalta olisi todella huonoa.

Vastuu on myös lasten äidillä, joka aivopesi lapsensa minua vastaan, vaikka en ollut syyllinen heidän eroonsa.

- minä olen ollut surullinen siitä, ettei miehen lapsen ja minun välille ole tullut minkäänlaista "suhdetta". Miehen lapsi taas ei koe menettäneensä mitään, koska ei ole koskana halunnutkaan minun kanssani mitään "suhdetta". Ei voi menettää sellaista, mitä ei edes halua.

Minä kuitenkin asun tässä myös, meillä on ne yhteiset lapset! silti olemme kaksi eri yksikköä, ja minua tämä rassaa - ei miestä eikä hänen lastaan.

- olisin päässyt helpommalla, jos olisin antanut olla jo aikoja sitten ja luottanut paitsi vaistooni, myös kokemaani ja näkemääni. Kuvittelin, että he ovat osa perhettämme tapaamisilla, ja minä olen yksi aikuinen heidän elämässään, joka ottaa vastuuta ym kuten kuka tahansa aikuinen ottaa vastuuta lapsista.

- Miehen lapset olivat mustasukkaisia minusta ja miedän yhteisestä. Minä en ollut heistä - hehän ovat lapsia. En ollut mustasukkainen miehen exä-elämästä - minullain oli sellainen. Miehen lapsille olisi sopinut oikeinkin hyvin, että lähden pois ja saavat isin ihan kokonaan.

- yhä edelleen lapsi syyllistää minua teoista, joita ei ole edes tapahtunut!! Eli muistot tapahtumista jotenkin vääntyvät toisenlaiseksi, kuin todellisuus on ollut (tässä ei ole edes näkemyseroa, vaan ihan menee asiat vierestä).

Lapsi pitää minua ilkeänä, joka estää ja rajaa isäänsä tekemästä ja osallistumasta, käymästä. Esim. kun mummo parkuu tälle lapselle, miksi ei tule poika käymään. Lapsen mielestä syy on siihen se, että minä en päästä. Hän on itse kehitellyt tämän ajatelman. Mistä? Kenen kanssa hän on näin keskustellut?

Jos pitkiä työpäiviä tekevällä miehellä on kuukaudessa kaksi vapaapäivää, ajaako hän silloin 70 km suuntaansa tavatakseen äitiään, vai viettääkö hän sen perheensä kanssa??? Iso talo on täynnä tekemätöntä työtä, en selviä kaikesta yksin, lapset haluavat olla myös isänsä kanssa ja minä käydä vaikka yksin ruokakaupassa...

on haluta lisää lapsia uuteen suhteeseen?

Pelko vanhuudesta?

Ikääkin alkaa sulla olemaan jo sen verran, että ennen kuin löydät uuden miehen ja ehdit häneen tutustua, alat olla aika vanha, ennen kuin ehdit niitä uusia lapsia lisää.

Järjenkäyttö on sallittua myös elämässä.

En lisää lapsia edes halua. Mutta elämä heittelee ja voin hyvin kuvitella, että jonkun kohdalla tilanne voisi mennä niin, että lötyy uusi rakkaus jolla ei ole biolapsia ja joka ei tahdo elämässään missata isyyttä.

Juuri tällä hetkellä en vielä osaa edes kuvitella mitään uutta suhdetta. Tajuan myös, että elämä muuttuu, enkä aio rajata sitä mahdollisuutta pois jonkin kuvitellun lasten "kipuilun" takia. Haloo: elämä on tilanteita jotka on kohdatta, kipuja jotka on tunnettava, luopumista jotka on tehtävä. Niin lapsilla kuin aikuisillakin.

Ja korostan vielä, että viimeinen asia josta nyt haaveilen on vauva. Suorastaan hirveä ajatus. Mielikuvitukseni vain kykenee venymään tilanteeseen jossa joku sen haluaa.

Minulla on velipuoli. Eikä pahaa verta.

Vaikka kuinka hokisitte, että meillä juuri uusperhe toimii ja lapset oikein hehkuvat onnesta, se esikoinen jää huomiotta kun tulee näitä "vihdoin ja viimein oikean rakkauden hedelmiä"

Aivan. Niin totta.

On turha syyllistää lasta, että se on mustasukkainen vanhemmastaan. Lapsella on oikeus myös sellaiseen tunteeseen, vaikka se teistä uusperheen äideistä tuntuukin harmilliselta.

Juuri näin.

Teistä olisi kiva jos kaikki hihkuisivat onnesta.

Niinpä. Ei osata eikä haluta ottaa vastaan lasten todellisia tunteita; pettymystä ja epätoivoa. Tai lapset herkkävaistoisina huomaavat vanhemmistaan, että kyseessä on niin suuret asiat (uusi rakkaus ja seksuaalisuus), että niiden edessä vastustelu on turhaa - ja luovuttavat tästä taistelusta jo heti kättelyssä. Monet avioerolapset saattavat jopa olla koulussa suorittajia ja menestyvät arvosanojensa puolesta hyvin - yritetään olla mahdollisimman "hyviä lapsia", jotta saataisiin edes sitä kautta rahtunen positiivista huomiota ja ikäänkuin ansaitaan oma paikka perheessä, missä koetaan (henkisellä tasolla) syvää porukkaan kuulumattomuutta.

Mutta kun tukahdutatte lasten epämiellyttävät tunteet ja ette halua nähdä niitä, jatkatte sitä jatkumoa, että lapsi aikuisena miettii, miksi hänellä on paha olo ja miksi hän ei saa tuntea niitä tunteita, mitä tuntee.

Olet ihan asian ytimessä. Kiitos sinulle näistä viisaista ajatuksistasi. Toivon, että aikuisilla olisi sen verran kykyä ja tahtoa nöyrtyä, että he huomaisisivat tämän vahingollisen kehän jatkamisen ja aiheuttamisen omille lapsillensa. Osaisisivat katsoa totuutta silmiin juuri niinkuin se on - ei niinkuin he haluaisivat sen olevan.

Alice Milleriä kannattaisi lukea ja miettiä, miksi ette anna lasten tuntea myös niitä negatiivisia tunteita eroista. Ette itse kestä katsoa itseänne peiliin ja omaa elämäänne ja siksi tukahdutatte lapsen tunteet. Lapsi lojaalina teitä kohtaan hymyilee naama irveessä ja hokee, että ihanaa, ihanaa. No, onneksi on ne masennuslääkkeet. Ihan oikeasti. Suomen nuoriso ja lapset on yksi maailman sairaimmista lapsista mielenterveyden puolesta.

Niinpä. Kiitos kirjavinkistä - aion lukea sen itse, sillä siinä on varmasti paljon hyviä ajatuksia myös tästä minua lapsuudessani koskettavasta ilmiöstä.

Ap.

eli eronnut (tai jäänyt leskeksi) niin ei enää ansaitse uutta "onnea" vaan kyllä lasten tuoman ilon pitäisi riittää! Miehelle tilanne ei ole sama siksi että eronnut mies harvoin ottaa lapset mukaan, eli hän ottaa vastuun ainosstaan itsestään. Parisuhde ei ole mikään välttämätön tarve, eikä myös seksi. Varsinkaan naiselle. Naiset eivät kuitenkaan tajua tätä. Uudella parisuhteella nainen pilaa senkin mikä vielä olisi korjattavissa -eli lastensa elämän.

On aina joku joka on kaikkein rakkain niistä kaikista- ja tämän tietää siitä kun perhe toitottaa kaikkien olevan yhtä rakkaita. Kuin totuutta peitelläkseen. Katson vaikka pihalle kuinka naapurin vanhempi tyttö kulkee rääsyissä (adoptoitu) ja biologinen oma nuorempi tytär nätisti puettuna.

Miksi parisuhde ei ole välttämätön? Varsinkaan naiselle?



Uusi parisuhde ei mitenkään välttämättä pilaa lapsen elämässä mitään.

Esim. omassa tapauksessani uskon, että pojalleni teki hyvää saada isä. Ja minulle teki hyvää saada ihminen, jonka kanssa jakaa esim. kasvatusvastuu.

Huomaisisivat = huomaisivat



Osaisisivat = osaisivat



Ap. (jolle sattui kielioppivirhe ja painovirhepaholainen - anteeksi)

a) meillä mennään viikko ja viikko periaatteella, joten molemmat "ovat ottaneet lapset mukaan"

b) rakkaus on valtaosalle naisista HYVIN tärkeä onnen lähde

c) Miksi kenenkään pitäisi luopua seksistä, oli sitten mies tai nainen? Ja seksuaaliset tarpeet ovat yksilöllisiä: on hyvin seksuaalisia yksilöitä ja liki aseksuaalisia yksilöitä. Niin miehissä kuin naisissakin.

Ai naisille ei ole mitään väliä onko parisuhde vai ei? Jos eroaa 35-vuotiaana niin koko loppuelämän voi elellä ihan yksin sitten?

Kiinnostaisi tietää ovatko nämä ihmiset itse parisuhteessa vai asuvatko katkerina yksinään.



Teidän lapset varmaan hyppii riemusta sitten aikuisena omissa kodeissaan ajatellessaan, että onneksi se äiti ei ikinä mennyt uuteen parisuhteeseen, siellä se nyt kotona istuu iltaa yksinään ja valittaa av-palstalle, hah hah.