Olen nyt aikuisena onnellinen siitä, että vaikka olin avioerolapsi..

" * Jos kummankin puolen isovanhemmat asuivat yhdessä, hajosi vuoden 2005 aikana 1,9 prosenttia avioparien perheistä.

* Jos kummatkaan isovanhemmat eivät asuneet yhdessä, hajosi 4,7 prosenttia perheistä.

* Jos vain toiset isovanhemmat asuivat yhdessä, olivat hajoamisprosentit 2,9 ja 3,3."

Ja jälleen minusta ero ei ole kovinkaan merkittävä.

Kulissiliitto sinänsä esimerkkinä, että aina ei ole hyvä ratkaisu pysyä siinäkään. Niiden sisälläkin on yhtä lailla kipuiluja ja ongelmia.

Eroaminen on aina rohkea ratkaisu. Rohkea ei toki ole synonyymi hyvälle. Mutta se on usein selkeä pyrkimys parempaan.

Jos olisi kristallipallo, jolla näkisi tulevaisuuteen, niin elämä olisi paljon helpompaa...

Ai että ERO on rohkeaa? Ongelmien pakeneminen sen sijaan että ne myöntäisi ja niille yrittäisi tehdä jotain???

Huh huh... erossa harvoin on mitään rohkeaa. Joskus se on välttämätön paha, joskus se on parasta mihin tyhmä kykenee.

ydinperhekitinöitäkin, kuinka mies vituttaa eikä jaksais tuota kiukuttelevaa lastakaan.



Harvapa meistä tekee elämänratkaisuja tilastojen perusteella.

Uskon valtaosan ihmisistä pyrkivän hyvään ratkaisuun. Ja kuten jos sanoin, se kristallipallo helpottaisi elämää. Täydellisessä maailmassa eroja ei olisi, ja elämä olisi aina auvoa.

Mutta jos luit tarkkaan, niin huomasit varmaan, että en rinnasta sitä aina HYVÄÄN ratkaisuun.



Ero ei ole aina pakoa. Eikä sitä, ettei ongelmille ole yritetty tehdä mitään.

Säälittävää lähinnä. Ja itse olen eron läpikäynyt.

Ja en todellakaan voi sanoa, että lapset olisi hihkuneet onnesta.



Eron syy oli se, että mies koki, ettei perhe-elämä olekaan häntä varten. Löysi uuden lapsettoman naisen. Sai hänen kanssaan lapsen ja nyt vinkuu takaisin kun ei se elämä ollutkaan niin ihanaa uuden naisen kanssa.



Summasummarun. Nyt meitä on 2 eronnutta naista, yksi kaksi kertaa eronnut mies ja 4 avioerolasta, jotka kaikki oireilee tästä tilanteesta.



Niin ja mies on avioeroperheestä, missä isä aikoinaan jätti hänen äitinsä nuoremman tytön takia.

Täällä tuntuu olevan vallalla käsitys, jonka mukaan eka liitto on yleensä vähän paska, josta eroaminen on vain hyvä asia, koska sen jälkeen vanhemmat löytävät sen Todellisen Onnen.



Ikävä kyllä, kuten on todettu varsin monet seuraavatkin liitot päättyvät eroon - mikäs siinä vanhemman kannalta.



Mutta hyvin usein käy niin, että jos on ollut uusperhe, jossa on ollut niitä sun ja mun ja meidän lapsia, ainoat jotka joten kuten pääsevät eteenpäin ovat ne meidän lapset.



Itse esim. olen seurannut perhettä, jossa naisella oli yksi lapsi, kun alkoivat seurustella. Perhe-elämää kesti n. 8 vuotta ja tuo naisen lapsi sai kaksi sisaruspuolta.



SItten tuli ero. Mies löysi uuden naisen, jolla oli myös yksi lapsi ennestään, ja kas kummaa saman tien syntyi se yhteinen onnen täydellistäjä.



Mites luulette, tuo ensimmäisen liiton naisen lapsi, millaiseen asemaan hän jäi? Mies, joka oli ollut perheessään isänä, lähtee eikä tuo lapsi häntä sen koommin näe. Koska tuolla isällähän on nyt ne kaksi isompaa lasta, yksi pieni ja vielä sen uuden emännän lapsi.



Ihanko oikeasti esim. Morre on sitä mieltä, että vaikka tuossakin tilanteessa ero periaatteessa kohtuullisesti hoidettiin, tuo lapsi ei joutunut aika kohtuuttomaan asemaan?

Ihanko oikeasti esim. Morre on sitä mieltä, että vaikka tuossakin tilanteessa ero periaatteessa kohtuullisesti hoidettiin, tuo lapsi ei joutunut aika kohtuuttomaan asemaan?

En ota kantaa mihinkään yksittäiseen tilanteeseen.

Eihän ero tietenkään ole mikään tavoiteltava asia. Tyyliin "Jee! Mennääks naimisiin, jotta voidaan sit erota joskus?".

uuden miehen kanssa erottuaan isästäni. Tuntui helvetin pahalta jo pelkästään sekin. Muistan sen kouraisevan pahan olon tunteen kun äiti flirttasi tuon vieraan miehen kanssa.. :(

pettämisen takia enkä ole vieläkään harkinnut että koskaan enää seurustelisin, puhumattakaan jostain satunnaisesta sekstailusta. Lapseni menevät kaiken edelle nyt ja aina. Yllättävän moni eronnut äiti ei raaski luopua parisuhdehaaveistaan, ei edes vaikka olisi tullut petetyksi. Näitä en voi ymmärtää. Kuinka naiivi täytyy olla että yrittää vielä uutta suhdetta eron jälkeen eikä tajua keskittyä lapsiinsa? Miehiltä ymmärrän vastuuttomuuden ja välinpitämättömyyden, mutta naisilta en. Naisilla yleensä on sisäänrakennettu hoivavietti. Uusperheet ovat mielestäni niitä pahimpia, tuhoontuomittuja suhteita.

Tällä taktiikalla naisesta tulee herkästi marttyyri, joka sälyttää lapsilleen vastuun siitä, että joutuu elämään vanhuutensa yksin :-/

Olen tätä lukenut pitkin päivää, ja ei etene sitten millään. Ap:n edustama puoli ei millään suostu näkemään sitä mahdollisuutta, että uusperheissäkin voi kasvaa ihan onnellisena ja onnelliseksi. Niissäkin voivat aikuiset toimia kuten aikuisten kuuluu, ottaa lapset huomioon niin paljon kuin se on mahdollista ja ajatella lapsen parasta niissä puitteissa joissa eletään. voidaan tiedostaa uusperheen mahdolliset sudenkuopat jo etukäteen ja mahdollisuuksien mukaan vältellä niitä - esimerkiksi suomalla lapsille (ja aikuisillekin) oikeus tunteisiinsa.



Myöskään ei taideta huomata toisen puolen jatkuvia huomautuksia siitä, miten erilaisissa tilanteissa myös ydinperheissä eletään. Nekin koostuvat monista yksilöistä, jotka ovat omanlaisiaan ja osin omien taustojensa ohjailemia. Ydinperheissä on omat ongelmansa. Toki niistä puuttuu jotkut uusioperheille tyypilliset ongelmat, tai siis tyyppiongelmat.



Olen itse sitä mieltä, että mieluiten pitäisin perheeni ydinperheenä. Jos näin ei jostain syystä käy (en ole niin ylimielinen että kuvittelisin sen olevan mahdotonta - eiköhän liki kaikki tahdo lapsia tehdessään olla yhtenä rintamana vanhempina aina yhdessä ja silti erotaan), pyrin parhaani mukaan toimimaan niin että kaikki perheeni jäsenet olisivat onnellisia. Mukaanlukien minä itse.



Minusta vaikuttaa, että ap:lle olisi tehnyt hyvää saada se sisarus. Hän vaikuttaa itsekeskeiseltä ja ehkä arjen ja äidin huomion jakaminen sisaruksen kanssa olisi avannut hänen silmiään muidenkin tarpeille ja kohtaloille. Vaikuttaa myös, ettei ap ole käynyt läpi kunnolla lapsuuttaan, koska ei pysty näkemään vaikuttimia vanhempiensa valintojen takana ja hyväksymään elettyä elämää. Aikuiseksi kasvamiseen kuuluu lapsuuden hyväksymisen vaihe, ja mieluiten myös ymmärrys vanhempien päätösten syistä ja "anteeksi antaminen".

Elämään muutenkin kuuluu myös vaikeudet, se "kipuilu" josta ap puhuu moneen otteeseen. Niiden kanssa on parempi oppia elämään ja niistä on parempi ottaa opiksi.

Eroaminen on aina rohkea ratkaisu. Rohkea ei toki ole synonyymi hyvälle. Mutta se on usein selkeä pyrkimys parempaan.

Lapsiperheiden eroille ei mielestäni tule antaa tuon kaltaista gloriaa; avioliitto vaatii ennen kaikkia paljon sitoutumista, pitkäjännitteisyyttä, tervettä maalaisjärkeä, kykyä rakastaa toista ehdoitta ja joka päiväistä tahtomista. Toista tulee tahtoa rakastaa (niin hyvässä kuin pahassa) joka ikinen päivä.

Kuten sanoin sinunkin edustamasi ajattelumalli on huimaa vauhtia lisääntynyt ja yhä lisääntymässä päin; rakkaudettomuus synnyttää lisää rakkaudettomuutta. Rakkaudettomuutta ei itsessään edes välttämättä tunnista, jos ei ole muunlaista todellisuutta tottunut näkemään / saanut osakseen lapsena.

Jos olisi kristallipallo, jolla näkisi tulevaisuuteen, niin elämä olisi paljon helpompaa...

Niin - kun meillä ei ole sitä kristallipalloa käytössä, voimme vain tehdä aikuisen ihmisen viisaita, aikaa kestäviä ratkaisuja niillä tiedoilla ja sillä vaistolla, jotka meillä ovat käytössämme.

Ap.

Sinä et tainnut tiedostaa tuo tutkimustuloksen sanomaa lainkaan?

Ap.

Sinä luet siinä tutkimuksessa jotain uusperheiden lasten kipuilusta. Sellaisesta siinä ei puhuta mitään. Tutkimuksessa vain todetaan, että eroperheiden lapset eroavat itsekin helpommin. Ja kuten sanoin, minusta se on vain osoitus rohkeudesta. Ei pelätä lopettaa sitä huonoa suhdetta, kun omastakin kokemuksesta tiedetään ettei se ole mikään maailmanloppu - edes lapsille.

Sinä teet aivan vääristyneitä tulkintoja asiateksteistä, sellaisia että ne tukevat sinun kantaasi.

Elämään muutenkin kuuluu myös vaikeudet, se "kipuilu" josta ap puhuu moneen otteeseen. Niiden kanssa on parempi oppia elämään ja niistä on parempi ottaa opiksi.

Että "kipuilu kuuluu elämään ja jalostaa ihmistä - jatketaan siis samaan malliin!"?

Onko se opiksi ottamista esimerkiksi aikuisen taholta, että hän aina ryhtyy uuteen suhteeseen, josta syntyy lapsi / lapsia uuden kumppanin kanssa joka kerta ajatellen, että "tällä kertaa tämä on aitoa ja tällä kertaa kyllä onnistun"?

Osaan hyvin kuvitella miten sinun näkövinkkelistäsi katsottuna keskustelu "junnaa paikallaan", koska me ei nyt vaan kuitata tätä kaikkea sanomalla, että "onhan niitä hyviäkin uusperhetilanteita, ja se oikeuttaakin sitten ihan kaiken, ei tarvetta enää tästä keskustella". Yhtälailla totuutta on myös se, että huomattavan suuri osa uusperhekuvioista kärsii monista ongelmista, ja lapset jäävät olosuhteidensa vangeiksi. Heidät hiljennetään näissä tilanteissa. Aikuisen "onni" menee kaiken edelle - lapsella ei ole oikeutta kyseenalaistaa vanhempiensa tekemisiä. Heistä tulee hiljaisia kärsijöitä, uhrilampaita vanhempiensa onnen alttarilla.

Se ei ole oikein! Ja korkea aika on, että joku sanoo sen ääneen. Keskustelu on ollut hyvin moni-ilmeistä ja monimuotoista, ja keskustelu on aina hyvästä - silloin, kun sitä käydään hyvässä hengessä, niinkuin tässä ollaan mielestäni hienosti käyty.

Ap.

Sinä et tainnut tiedostaa tuo tutkimustuloksen sanomaa lainkaan? Ap.

Sinä luet siinä tutkimuksessa jotain uusperheiden lasten kipuilusta. Sellaisesta siinä ei puhuta mitään. Tutkimuksessa vain todetaan, että eroperheiden lapset eroavat itsekin helpommin. Ja kuten sanoin, minusta se on vain osoitus rohkeudesta. Ei pelätä lopettaa sitä huonoa suhdetta, kun omastakin kokemuksesta tiedetään ettei se ole mikään maailmanloppu - edes lapsille. Sinä teet aivan vääristyneitä tulkintoja asiateksteistä, sellaisia että ne tukevat sinun kantaasi.

Eli:

"Löyhät perhesiteet näyttävät olevan jossain määrin sukupolvelta seuraavalle siirtyvä ominaisuus. Geenien mukana perimä tuskin tässä tapauksessa tulee, vaan kyseessä lienee jotain kotoa opittua. Ei ehkä ole opittu käsittelemään parisuhteen ongelmia. Ratkaisumalliksi on muotoutunut eroaminen. On myös saatettu nähdä, ettei maailma kaadu, vaikka ero tulisikin. Vai onko kyse arvomaailmasta, asennoitumisesta perheeseen."

Heräsikö mitään jatko-ajatuksia?

Ap.

Eli:

"Löyhät perhesiteet näyttävät olevan jossain määrin sukupolvelta seuraavalle siirtyvä ominaisuus. Geenien mukana perimä tuskin tässä tapauksessa tulee, vaan kyseessä lienee jotain kotoa opittua. Ei ehkä ole opittu käsittelemään parisuhteen ongelmia. Ratkaisumalliksi on muotoutunut eroaminen. On myös saatettu nähdä, ettei maailma kaadu, vaikka ero tulisikin. Vai onko kyse arvomaailmasta, asennoitumisesta perheeseen."

Heräsikö mitään jatko-ajatuksia?

Ap.

Tuossa mainitaan että EHKÄ ei ole kyetty käsittelemään parisuhteen ongelmia. Tekstin ainoa negatiivinen asia eroamisen "periytyvyydessä", eikä sekään mikään fakta. Eivät vanhempien huonossa liitossa kasvaneet lapset osaa sen enempää käsitellä ongelmia, vaikka ovat ydinperheessä kasvaneetkin. Oppivat vain sellaisen parisuhteen mallin, että onnellinen ei tarvitse olla - kunhan ollaan yhdessä.

En edelleenkään näe tuossa mitään kipuilua.

ja erotaan ja aletaan uuden kanssa uusi juhla. Kun siihen tulee arki, erotaan ja haetaan sitä uutta onnea jne.....



Miten ihmiset oppisivat hakemaan sitä onnea jo olemassaolevasta suhteesta?

Olen tätä lukenut pitkin päivää, ja ei etene sitten millään. Ap:n edustama puoli ei millään suostu näkemään sitä mahdollisuutta, että uusperheissäkin voi kasvaa ihan onnellisena ja onnelliseksi. Niissäkin voivat aikuiset toimia kuten aikuisten kuuluu, ottaa lapset huomioon niin paljon kuin se on mahdollista ja ajatella lapsen parasta niissä puitteissa joissa eletään. voidaan tiedostaa uusperheen mahdolliset sudenkuopat jo etukäteen ja mahdollisuuksien mukaan vältellä niitä - esimerkiksi suomalla lapsille (ja aikuisillekin) oikeus tunteisiinsa.

Myöskään ei taideta huomata toisen puolen jatkuvia huomautuksia siitä, miten erilaisissa tilanteissa myös ydinperheissä eletään. Nekin koostuvat monista yksilöistä, jotka ovat omanlaisiaan ja osin omien taustojensa ohjailemia. Ydinperheissä on omat ongelmansa. Toki niistä puuttuu jotkut uusioperheille tyypilliset ongelmat, tai siis tyyppiongelmat.

Olen itse sitä mieltä, että mieluiten pitäisin perheeni ydinperheenä. Jos näin ei jostain syystä käy (en ole niin ylimielinen että kuvittelisin sen olevan mahdotonta - eiköhän liki kaikki tahdo lapsia tehdessään olla yhtenä rintamana vanhempina aina yhdessä ja silti erotaan), pyrin parhaani mukaan toimimaan niin että kaikki perheeni jäsenet olisivat onnellisia. Mukaanlukien minä itse.

Minusta vaikuttaa, että ap:lle olisi tehnyt hyvää saada se sisarus. Hän vaikuttaa itsekeskeiseltä ja ehkä arjen ja äidin huomion jakaminen sisaruksen kanssa olisi avannut hänen silmiään muidenkin tarpeille ja kohtaloille. Vaikuttaa myös, ettei ap ole käynyt läpi kunnolla lapsuuttaan, koska ei pysty näkemään vaikuttimia vanhempiensa valintojen takana ja hyväksymään elettyä elämää. Aikuiseksi kasvamiseen kuuluu lapsuuden hyväksymisen vaihe, ja mieluiten myös ymmärrys vanhempien päätösten syistä ja "anteeksi antaminen".

Eli: "Löyhät perhesiteet näyttävät olevan jossain määrin sukupolvelta seuraavalle siirtyvä ominaisuus. Geenien mukana perimä tuskin tässä tapauksessa tulee, vaan kyseessä lienee jotain kotoa opittua. Ei ehkä ole opittu käsittelemään parisuhteen ongelmia. Ratkaisumalliksi on muotoutunut eroaminen. On myös saatettu nähdä, ettei maailma kaadu, vaikka ero tulisikin. Vai onko kyse arvomaailmasta, asennoitumisesta perheeseen." Heräsikö mitään jatko-ajatuksia? Ap.

Tuossa mainitaan että EHKÄ ei ole kyetty käsittelemään parisuhteen ongelmia. Tekstin ainoa negatiivinen asia eroamisen "periytyvyydessä", eikä sekään mikään fakta. Eivät vanhempien huonossa liitossa kasvaneet lapset osaa sen enempää käsitellä ongelmia, vaikka ovat ydinperheessä kasvaneetkin. Oppivat vain sellaisen parisuhteen mallin, että onnellinen ei tarvitse olla - kunhan ollaan yhdessä. En edelleenkään näe tuossa mitään kipuilua.

Tuo, että "oppivat vain sellaisen parisuhteen mallin, että onnellinen ei tarvitse olla - kunhan ollaan yhdessä" on ihan sinun omaa tulkintaasi.

Kenen elämä nyt ylipäätään täällä on yhtä onnellista hekumaa ja auvoa? Avioliitossa on nimenomaan tarkoitus sitoutua toiseen niin hyvässä kuin pahassakin, ja sitä kautta suojella liittoon syntyviä lapsia - nykyajan aikuisille tämä tarkoittaa jatkuvaa huumaa uuden kumppanin kanssa, ja kunnon pirskeitä monta kertaa elämässä. Lasten hyvinvointi? Äääh, mitä siitä - kunhan aikuinen saa mitä aikuinen haluaa.

Ap.

Minä jouduin eroamaan miehestäni koska hän sairastui mielenterveydellisesti ja alkoi olla uhka koko perheelle. Mies on laitoksessa ja saattaa joutua olemaan siellä loppuelämänsä. Koko persoona muuttui ja hänestä tuli vaarallinen. Minä en ole ainoa eronnut "jolla ei ollut vaihtoehtoja".

Kenen elämä nyt ylipäätään täällä on yhtä onnellista hekumaa ja auvoa? Avioliitossa on nimenomaan tarkoitus sitoutua toiseen niin hyvässä kuin pahassakin, ja sitä kautta suojella liittoon syntyviä lapsia - nykyajan aikuisille tämä tarkoittaa jatkuvaa huumaa uuden kumppanin kanssa, ja kunnon pirskeitä monta kertaa elämässä. Lasten hyvinvointi? Äääh, mitä siitä - kunhan aikuinen saa mitä aikuinen haluaa.

Ap.

Se ei edistä lapsen hyvinvointia mitenkään, että roikutaan yhdessä koska avioliittoa solmiessa on luvattu pysyä yhdessä myös huonoina aikoina.