Olen nyt aikuisena onnellinen siitä, että vaikka olin avioerolapsi..

"Heidän perheessään (kodissaan) oli aina ne kaksi turvallista, absoluuttista hyvää heille tahtovaa aikuista - se suojelee ja kantaa lasta ihan eri tavalla, kuin se, että joutuu opettelemaan 7-vuotiaana selviytymisstrategioita, joiden avulla pärjätä vierailuilla oman vanhemman luona."



Tämä on kyllä aivan pelkkää sanonko mitä. Unohdettuja lapsia, joita ei kukaan näe, ovat ydinperheet pullollaan, valitettavasti. Vai kaksi turvallista, absoluuttisesti lapsille hyvää tarkoittavaa aikuista! Ihmiset ovat Suomessa keskimäärin sen verran keskeneräisiä, ettei tällaisia ihmeolentoja riitä joka perheeseen, ja että sellaisia vielä sattuisi kaksi saman katon alle, on täyttä utopiaa. Etenkin hieman vanhemmissa sukupolvissa. Nykymammat saattavat pyrkiä tähän, mutta esimerkiksi vielä 70-luvulla ei mikään tällainen ollut edes tavoitteena. Lapset menivät siinä sivussa. Ei heidän hätäänsä nähty eikä siitä välitetty, ei edes ajateltu, että lapsella voisi ylipäätään olla mitään vialla. Useimpia nykyisiä neurologisia diagnoosejakaan ei vielä ollut. Nykyäänkin on paljon perheitä, joissa riippuvuudet, mielenterveysongelmat ym. vievät vanhempien voimat niin, ettei lapsille riitä. Ydinperhe ei ole sellainen auvo kuin ap luulee.

"Heidän perheessään (kodissaan) oli aina ne kaksi turvallista, absoluuttista hyvää heille tahtovaa aikuista - se suojelee ja kantaa lasta ihan eri tavalla, kuin se, että joutuu opettelemaan 7-vuotiaana selviytymisstrategioita, joiden avulla pärjätä vierailuilla oman vanhemman luona."

Tämä on kyllä aivan pelkkää sanonko mitä. Unohdettuja lapsia, joita ei kukaan näe, ovat ydinperheet pullollaan, valitettavasti. Vai kaksi turvallista, absoluuttisesti lapsille hyvää tarkoittavaa aikuista! Ihmiset ovat Suomessa keskimäärin sen verran keskeneräisiä, ettei tällaisia ihmeolentoja riitä joka perheeseen, ja että sellaisia vielä sattuisi kaksi saman katon alle, on täyttä utopiaa. Etenkin hieman vanhemmissa sukupolvissa. Nykymammat saattavat pyrkiä tähän, mutta esimerkiksi vielä 70-luvulla ei mikään tällainen ollut edes tavoitteena. Lapset menivät siinä sivussa. Ei heidän hätäänsä nähty eikä siitä välitetty, ei edes ajateltu, että lapsella voisi ylipäätään olla mitään vialla. Useimpia nykyisiä neurologisia diagnoosejakaan ei vielä ollut. Nykyäänkin on paljon perheitä, joissa riippuvuudet, mielenterveysongelmat ym. vievät vanhempien voimat niin, ettei lapsille riitä. Ydinperhe ei ole sellainen auvo kuin ap luulee.

tietty perhemuoto sinänsä muuttaisi vanhemmat turvallisiksi ja ainoastaan lasten hyvää ajatteleviksi. Itse kasvoin ydinperheessä, kyllä, mutta isäni ei koskaan välittänyt muusta kuin itsestään. Koko perhe kärsi kotityrannin varjossa elämisestä. Voitko ap olla noin naivi, oikeasti?

ketjussa niin monia ärsyttää.



Avioero on tietenkin aina trauma lapselle. Tuskin sitä kukaan kiistää.

Mutta toisinaan on tilanteita, jossa kahdesta pahasta on valittava vähemmän paha; avioero.



Jäin myös pohtimaan mitä se onni on. Onko KENENKÄÄN lapsuus onnellista auvoa? Itse ajattelen karskisti sanottuna, että "paskan määrä on vakio".

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ei kannata pyrkiä hyvään, koska joka tapauksessa elämässä tapahtuu huonoja asioita.

Mutta tässä nyt takerrutaan vain uusperheiden ongelmiin näkemättä lainkaan sitä, että ydinperheessä voi olla aivan vastaavia.



Ja en minä ajattele, että uusperhe on absoluuttisen hyvä ja ydinperhe absoluuttisen paha.

Koitan vain saada sinut, ap, ymmärtämään miksi joku tekee joitakin ratkaisuja ja että toisinaan ne ratkaisut ovat ihan aidosti hyviä, vaikka sinun kohdallasi kävi toisin.

sen paremmin kuin muutkaan vanhemmat. Se on vain hänen kuvitelmaansa. Hän ei kykene luomaan suhdetta sisareensa. Miten se vaikuttaa lapsiin ja heidän tulevaisuuteen. Ap ei ota vastuuta asiasta joka tässä vaiheessa kuuluu hänelle. Hän jauhaa vain omaa traumaansa miten kamalaa hänen lapsuutensa oli. Miten kamalaa on kun on sisarpuoli etc...ja miten kamalaa muillakin on. Onneksi äiti ei tehnyt lisää lapsia miten kamalaa se olisi ollut. Äiti teki hyvän ratkaisun minä olen äidin tyttö. Ja äidille on parempi että on kolme lastenlasta joista nauttia. Ap osaa järjestää elämän niin että se on hyvä kaikille jos hänen sääntöjä vain noudatetaan.



Ap ei kykene ottamaan rakentavia askelia itse. Hän jopa väittäää että muulla tavalla hankittuja lapsia kuin hänen omansa on liikaa ja hänen lapsilla on oikeus olla olemassa ei sisarpuolilla. Hän hakee teorioita jotka tukevat hänen näkemystään elämästä. Kaikki sisarpuolet poltettakoon turhina roviolla.



Miten paljon sinä vihaatkaan sisarpuolia isääsi hänen perhettään.

Voi olla että äitisi on myös edesauttanut vihasi syntyä. Vain sinun tavallasi hankitut lapset ovat tasapainoisia ja onnellisia. Sitä sinä et voi heille luvata koska fanaattinen viha sisartasi kohtaan on käsittelemättä.

olettaa ydinperheestä sitä täydellistä auvoa, että jos se pitäisi paikkansa, niin eihän uusperheitä olisikaan!



Uusperheethän valtaosin johtuvat siitä, että ydinperheessä ei homma olekaan toiminut.

Voidaan tietysti avata uusi ketju "turhista" avioeroista ym. mutta väitän, ettei ulkopuolinen voi sanoa mikä ero oli turha ja mikä ei.



Tässä ollaan pitkälti vedottu vain erotilastoihin, mutta ne eivät kerro aina onnellisuudeta tai onnettomuudesta. Vaikka ero on lapselle joka tapauksessa trauma, voi se kääntyä onneksikin.



Tilastot ovat hyviä kyllä, mutta vain niitä tuijottamalla ei koko totuus valkene.

Siitä varmaan vertailuaste-sanonta; vale, emävale, tilasto ;)

"Heidän perheessään (kodissaan) oli aina ne kaksi turvallista, absoluuttista hyvää heille tahtovaa aikuista - se suojelee ja kantaa lasta ihan eri tavalla, kuin se, että joutuu opettelemaan 7-vuotiaana selviytymisstrategioita, joiden avulla pärjätä vierailuilla oman vanhemman luona."

kodin seinien sisäpuolella. Piti oppia tulkitsemaan isää niin ettei vahingossakaan ärsyttänyt häntä. Äitihän ei sitä myös koskaan oppinut, sillä isä kyllä oli taitava löytämään virheitä kaikesta mahdollisesta. Jotain tuttua on ap:n tekstissä. Isäni nimittäin oli erehtymätön "nero" jolla oli ylimmäinen totuus asiasta kuin asiasta. Hänellä oli verbaliikka hallussaan ja siksi useimmiten aina se viimeinen sana. Työelämässä sitä kyllä arvostettiin ja kukaan isän ihailijoista tuskin edelleenkään uskoo "idyllisen ydinperheemme" olleen kotihelvetti. nro 287.

että ap on se unohdettu lapsi ja kaikki muutkin avioerolapset on unohdettuja. Keskustellaan siis epätodesta asiasta.



Hyvin monessa avioerossa lapsen elämä on vasta alkanut kun vanhemmat ovat päässet eroon rikkinäisestä suhteesta. Ap:n mukaan heillä ei ole oikeutta enää lisääntyä.

Jäin myös pohtimaan mitä se onni on. Onko KENENKÄÄN lapsuus onnellista auvoa? Itse ajattelen karskisti sanottuna, että "paskan määrä on vakio". Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ei kannata pyrkiä hyvään, koska joka tapauksessa elämässä tapahtuu huonoja asioita. Mutta tässä nyt takerrutaan vain uusperheiden ongelmiin näkemättä lainkaan sitä, että ydinperheessä voi olla aivan vastaavia.

Se menee näin ihan näppärästi.

Morre; eli kuitenkin pohjaat asiasi sille, ettet (ilmeisesti) omaa kokemuksia (riittävän läheltä) toimivista, suhteellisen onnellisista ydinperheistä, jotta voisit vertailla näiden kahden perhemallin toimivuutta käytännössä? Siitä luonnollinen johtopäätelmäsi on, että koska paskan määrä on vakio - mitä haittaa pikku lisäpaskasta on? Näin niinkuin yhtä karrikoidusti ilmaistuna?

Johan minä näytin sinulle linkkejä, millaisia haasteita uusperhe IHAN TUTKITUSTI kohtaa. Mitkä ovat eroprosentit uusperhetilanteissa. Itse esitit prosenttiluvun sille, kuinka moneen uusperheeseen tehdään uusi lapsi / lapsia.

Mielipiteet ja subjektiiviset elämänkatsomukset syrjäänkin laitettuna, mitä puhtaat faktat sanovat? Mitä sanoo arkijärki, jonka mukaan ajateltuna on helppoa huomata nämä ilmeiset ongelmat, joille uusperhekuviot lapsia altistavat? (Kuullaanko lapsen ääntä ylipäätään perheissä? / Aikuisen ilmeinen valta suhteessa lapseen jne. jne.)

Onko se siis ihan paikallaan olevaa mätkiä sitä väsynyttä hevosta vielä eteenpäin, että "kyllä ydinperheissäkin sitä ja tätä"? Anna, kun mietin; hmm.. ei ole.

Ap.

olettaa ydinperheestä sitä täydellistä auvoa, että jos se pitäisi paikkansa, niin eihän uusperheitä olisikaan! Uusperheethän valtaosin johtuvat siitä, että ydinperheessä ei homma olekaan toiminut. Voidaan tietysti avata uusi ketju "turhista" avioeroista ym. mutta väitän, ettei ulkopuolinen voi sanoa mikä ero oli turha ja mikä ei. Tässä ollaan pitkälti vedottu vain erotilastoihin, mutta ne eivät kerro aina onnellisuudeta tai onnettomuudesta. Vaikka ero on lapselle joka tapauksessa trauma, voi se kääntyä onneksikin. Tilastot ovat hyviä kyllä, mutta vain niitä tuijottamalla ei koko totuus valkene. Siitä varmaan vertailuaste-sanonta; vale, emävale, tilasto ;)

Sillä et ole koskaan nähnyt sellaista perhettä. Minä uskon, sillä olen monta sellaista nähnyt.

Jälleen päästäänkin kätevästi siihen, mitä ensimmäisessä viestissäni sinulle, Morre, tarkoitin, kun sanoin, etten halua alkaa vääntämään kanssasi tästä asiasta tällä tasolla - ei nyt Morre, ei tämän asian kanssa. Jostain muusta keskustellessa, joo - mutta ei nyt.

Tämä on liian tärkeä aihe saivarreltavaksi. Itsekin (aikaisemmassa viestissäsi) sanot, että ymmärrät avioeron olevan trauma lapselle - ikäänkuin sivuutat sen sivulauseessa kasuaalisti mainiten.

Jää siihen hetkeksi.

AVIOERO ON TRAUMA LAPSELLE. Mitä sen jälkeen lapselle tapahtuu? Siitä on kirjoitettu monta kirjaa, siitä on tehty tilastoja, sitä todistavat mielenterveyspuolen ihmiset työpaikallaan joka ikinen päivä - samoin työntekijät neuvoloissa, kouluissa, lastenhoidossa.

Mutta sinusta se on no big deal? Paskan määrä oli vakio. Deal with it - älä sano mitään kokemastasi ääneen, älä nosta keskustelua. Suojele virtahepoa olohuoneessa.

Ap.

Kun mennään naimisiin ja tehdään lapsia, on tarkoitus siinä pysyä. Ero on kuitenkin LASTEN kannalta OIKEA ratkaisu jos:



- toisella vanhemmalla on paha päihdeongelma eikä ota vastaan apua

- liitto on väkivaltainen

- liitto on pitkästä ja todellisesta yrityksestä huolimatta ajautunut pisteeseen jossa koti on rakkaudeton, vihamielinen ja synkkä paikka.



Totta kai ero on lapselle iso kriisi. Mutta päihteiden väärinkäytön katsominen, väkivallan kokeminen ja jokapäiväinen ahdistava ilmapiiri jota ei pääse minnekään pakoon, ovat taatusti lapsen kehitykselle SUUREMPI riski kuin ero. Etenkin kun ero hoidetaan lapsen tarpeet mahdollisimman hyvin huomioon ottaen.



Avioliitossa sinnittely EI ole aina parempi vaihtoehto lapsen kannalta kuin ero.

Olen kasvanut isäni kanssa, joka ei mennyt uudelleen naimisiin eikä ottanut meille asumaankaan naisia, vaikka muutamaa tapaili lapsuusvuosieni aikana. Olen tästä kiitollinen sillä vahva isäsuhde säästi minut mm. liian aikaisilta seksisuhteilta ja kun tapasin tulevan mieheni, annoin hänenkin odottaa jonkin aikaa ennenkuin mitään "tapahtui". ;) Saman miehen kanssa olen ollut nyt 10 vuotta yhdessä...tapasimme teineinä. Nykyään melko harvinaista että nuorina tavannut pariskunta myös jaksaa olla yhdessä ja setviä mahdolliset ongelmansa!

Kun mennään naimisiin ja tehdään lapsia, on tarkoitus siinä pysyä. Ero on kuitenkin LASTEN kannalta OIKEA ratkaisu jos: - toisella vanhemmalla on paha päihdeongelma eikä ota vastaan apua - liitto on väkivaltainen - liitto on pitkästä ja todellisesta yrityksestä huolimatta ajautunut pisteeseen jossa koti on rakkaudeton, vihamielinen ja synkkä paikka. Totta kai ero on lapselle iso kriisi. Mutta päihteiden väärinkäytön katsominen, väkivallan kokeminen ja jokapäiväinen ahdistava ilmapiiri jota ei pääse minnekään pakoon, ovat taatusti lapsen kehitykselle SUUREMPI riski kuin ero. Etenkin kun ero hoidetaan lapsen tarpeet mahdollisimman hyvin huomioon ottaen. Avioliitossa sinnittely EI ole aina parempi vaihtoehto lapsen kannalta kuin ero.

Se oli retorinen kysymys (otsikossa).

Tämä, mitä sanoit, on ihan itsestään selvää. Ja, jos lukisit koko ketjun ajatuksella läpi, huomaisit, että sitä on jo käsitelty.

Tässä on kyse siitä, mitä tapahtuu lapselle eron jälkeen. Millaisille asioille hän mahdollisesti silloin altistuu. Mikä on monen lapsen arkitodellisuutta nyky-yhteiskunnassamme ihan jo vallitsevien faktojen perusteella.

Ap.

Enkä minä ole missään väittänyt, etteikö toimivaa ydinperhettä voi olla.



Jätän tämän omalta osaltani tähän. Eräs aiempi vastaaja jo sanoikin, että keskustelu junnaa. Niin se tekee. On turhauttavaa, kun kirjoittaa esim. siitä paskan vakiosta, korostaa ettei se tarkoita välinpitämättömyyttä, ja sitten ap kysyy, että tarkoitanko minä että lisäpaskaa voi noin vain tuottaa lapselle. Ei voi.



Olen monta kertaa pyrkinyt selvittämään sitä, että onni ei riipu vain perhemuodosta. Tilastoja voidaan esittää (tein niin itsekin), mutta niiden valossa on kenenkään turha tehdä ratkaisua omassa elämässään.

Tilastot eivät myös kerro totuutta onnesta. Onnea ei voida mitata tilastoilla eikä haastatteluilla. Tilastollisesti katsoen minun lapsuuteni pitäisi ap:n mukaan olla onneton. Oli se sitäkin. Ei uusperheen vuoksi eikä avioeron vuoksi. Vaan alkoholin vuoksi. Lapsuuteni mahtuu kuitenkin paljon onneakin - eikä vähiten sisarpuolieni kautta.



Kiitos ja näkemiin. Olen sanottavani jo sanonut :)

Olen kasvanut isäni kanssa, joka ei mennyt uudelleen naimisiin eikä ottanut meille asumaankaan naisia, vaikka muutamaa tapaili lapsuusvuosieni aikana. Olen tästä kiitollinen sillä vahva isäsuhde säästi minut mm. liian aikaisilta seksisuhteilta ja kun tapasin tulevan mieheni, annoin hänenkin odottaa jonkin aikaa ennenkuin mitään "tapahtui". ;) Saman miehen kanssa olen ollut nyt 10 vuotta yhdessä...tapasimme teineinä. Nykyään melko harvinaista että nuorina tavannut pariskunta myös jaksaa olla yhdessä ja setviä mahdolliset ongelmansa!

Kiitos sinulle tästä. =)

Tätä juuri yritän sanoa, ettei se ydinperheen hajoaminen välttämättä ole katastrofi, jos aikuiset hoitaisivat tilanteen eron jälkeen mallikkaasti; aikuisen vastuuta lapsistaan kantaen. Lapset eivät mene "siinä sivussa", eikä se ole sama, mille he eron jälkeen altistuvat - kaikki kokemukset jättävät jäljen ihmiseen. (Huom. sanoin vain, että "jäljen" - jälki itsessään voi sisältää hyvää ja huonoa. Mille sinä haluat lapsesi altistaa?)

Juuri nämä "paskan määrä on vakio" -ajattelijat ovat mielestäni niitä, jotka ovat kyynistyneet elämälle. Menettäneet sen otteensa hyvän rakentamiseen - yhdessä. Menettäneet luottamuksensa elämään ja rakkauteen. Runollisesti ilmaistu ehkä, mutta silti totta!

Ap.

Siellä suitsitaan edellisten liittojen lapset niin, että ruoska vain soi.

Aivan kamalaa luettavaa. Ei ole uusperhe mikään onnen auvola.

Ap on täysin oikeassa, johan se on tutkittu tosiasia, että vanhempien avioero on lapselle aina traumaattinen kokemus, jolla on pitkälliset vaikutukset lapsen elämään, itsetuntoon, aikanaan parinmuodostukseen jne. Siitä nyt puhumattakaan, että toinen vanhempi perustaa uuden perheen. Mutta tätähän täällä nämä oman onnensa vuoksi eronneet eivät voi hyväksyä, vaan kaikki kielletään, ja ap:ta haukutaan syyllistämisestä. Jatkuvasti on kuitenkin palstallakin ketjuja siitä, että joku uusäiti ei voi sietää miehensä "ex-lapsia" ja että toivoo vaan, että eivät koskaan tulisi käymään, on ketjuja siitä, minkä arvoisia joululahjoja ostellaan etälapsille vs. lähilapsille jne. Katsokaa peiliin. Jättäkää ne lapset tekemättä, jos ette voi heistä loppuelämän vastuuta ottaa.

tiedosta avioeron traumatisoivan lasta. Pitääkö sitä jauhaa jauhamistaan. Sinun ongelmasi oli sisarpuolet joita et voi hyväksyä. Eikö olisi aika tarttua sinulle kipeään aiheeseen. Sinun olisi myös ymmärettävä että vaikka sinä koet ja tunnet asiat omalla tietyllä tavalla. Katselet lasta joka on sisarpuoli, kuvittelet tuntevasi tunteen jota lapsi tuntee. Se on teoreettisesti täysin mahdotonta. Ei kaikki ole niin synkkää mitä se sinun näkökulmastasi näyttää. Vaikutat rasittavalta ihmiseltä joka on juuttunut menneisyyteen.

Olen kasvanut isäni kanssa, joka ei mennyt uudelleen naimisiin eikä ottanut meille asumaankaan naisia, vaikka muutamaa tapaili lapsuusvuosieni aikana. Olen tästä kiitollinen sillä vahva isäsuhde säästi minut mm. liian aikaisilta seksisuhteilta ja kun tapasin tulevan mieheni, annoin hänenkin odottaa jonkin aikaa ennenkuin mitään "tapahtui". ;) Saman miehen kanssa olen ollut nyt 10 vuotta yhdessä...tapasimme teineinä. Nykyään melko harvinaista että nuorina tavannut pariskunta myös jaksaa olla yhdessä ja setviä mahdolliset ongelmansa!

Kiitos sinulle tästä. =) Tätä juuri yritän sanoa, ettei se ydinperheen hajoaminen välttämättä ole katastrofi, jos aikuiset hoitaisivat tilanteen eron jälkeen mallikkaasti; aikuisen vastuuta lapsistaan kantaen. Lapset eivät mene "siinä sivussa", eikä se ole sama, mille he eron jälkeen altistuvat - kaikki kokemukset jättävät jäljen ihmiseen. (Huom. sanoin vain, että "jäljen" - jälki itsessään voi sisältää hyvää ja huonoa. Mille sinä haluat lapsesi altistaa?) Juuri nämä "paskan määrä on vakio" -ajattelijat ovat mielestäni niitä, jotka ovat kyynistyneet elämälle. Menettäneet sen otteensa hyvän rakentamiseen - yhdessä. Menettäneet luottamuksensa elämään ja rakkauteen. Runollisesti ilmaistu ehkä, mutta silti totta! Ap.

Sopii hyvin sinun pirtaan :D

"Heidän perheessään (kodissaan) oli aina ne kaksi turvallista, absoluuttista hyvää heille tahtovaa aikuista - se suojelee ja kantaa lasta ihan eri tavalla, kuin se, että joutuu opettelemaan 7-vuotiaana selviytymisstrategioita, joiden avulla pärjätä vierailuilla oman vanhemman luona."

kodin seinien sisäpuolella. Piti oppia tulkitsemaan isää niin ettei vahingossakaan ärsyttänyt häntä. Äitihän ei sitä myös koskaan oppinut, sillä isä kyllä oli taitava löytämään virheitä kaikesta mahdollisesta. Jotain tuttua on ap:n tekstissä. Isäni nimittäin oli erehtymätön "nero" jolla oli ylimmäinen totuus asiasta kuin asiasta. Hänellä oli verbaliikka hallussaan ja siksi useimmiten aina se viimeinen sana. Työelämässä sitä kyllä arvostettiin ja kukaan isän ihailijoista tuskin edelleenkään uskoo "idyllisen ydinperheemme" olleen kotihelvetti. nro 287.

Olin 24v kun erosin lasteni isästä. Ero oli todella hirveä, kuten oli avioliittokin. Vielä hirveämpi on ajatus, että olisin luopunut omasta onnestani ja elänyt vain lapsia varten. Kyllä, lapseni ovat elämäni tärkein asia, mutta en todellakaan kuvitellut, että 24-vuotiaana oma elämäni on jäähyllä seuraavat 15 vuotta!



Nyt 7v. myöhemmin, vanhemmilla lapsillani on nuorempi sisarus, jota he rakastavat hyvin paljon. Elämäämme tuli myös mies, joka on heille erinomainen miehen malli ja isähahmo! Lasteni elämä todellakin alkoi eron jälkeen, kuten joku toinenkin jo sanoi! He ovat onnellisia, heillä menee hyvin koulussa ja harrastuksissa, ennen kaikkea heidän ei tarvitse pelätä ja näkevät, että äiti on onnellinen ja ELÄVÄ, eikä mikään zombie, kuten olin ennen eroa. Lapsillani on myös vanhempia sisarpuolia ja MINÄ olen tehnyt kaikkeni, että yhteys säilyy ja tiedän,että he kaikki arvostavat sitä. Myös ex-mieheni sukulaiset ovat meille erittäin rakkaita ja läheisiä, vaikka ex katosi kuin tuhka tuuleen 7v sitten. Lapseni kysyvät vieläkin koko ajan, tuleehan meille "pikkusisko ja -veli"?? :)



Mitähän elämämme olisi, jos olisin jäänyt yksin pyörittämään totaali-yh:n arkea ilman ihanaa kuopustamme ja miestäni?! PELOTTAVA ajatus!!



Vanhempani erosivat ollessani teini, koska itse heille sanoin,että heidän ei tulisi teeskennellä yhteiseloa minun takia. Onneksi erosivat ja molemmat löysivät uuden onnen, eivätkä katkeroituneet yhdessä! Omalta kannaltani, olisi ollut parempi, että olisivat eronneet aiemmin, koska itse sain todella vääristyneen kuvan rakkaudesta ja avioliitosta. Olin itse yhtä "kylmä" kuin he, kunnes tajusin,että meinaan toistaa heiltä oppimaani surkeutta.

Vielä pahempi paikka on eroperhe.net Siellä suitsitaan edellisten liittojen lapset niin, että ruoska vain soi. Aivan kamalaa luettavaa. Ei ole uusperhe mikään onnen auvola.

Ap on täysin oikeassa, johan se on tutkittu tosiasia, että vanhempien avioero on lapselle aina traumaattinen kokemus, jolla on pitkälliset vaikutukset lapsen elämään, itsetuntoon, aikanaan parinmuodostukseen jne. Siitä nyt puhumattakaan, että toinen vanhempi perustaa uuden perheen. Mutta tätähän täällä nämä oman onnensa vuoksi eronneet eivät voi hyväksyä, vaan kaikki kielletään, ja ap:ta haukutaan syyllistämisestä. Jatkuvasti on kuitenkin palstallakin ketjuja siitä, että joku uusäiti ei voi sietää miehensä "ex-lapsia" ja että toivoo vaan, että eivät koskaan tulisi käymään, on ketjuja siitä, minkä arvoisia joululahjoja ostellaan etälapsille vs. lähilapsille jne. Katsokaa peiliin. Jättäkää ne lapset tekemättä, jos ette voi heistä loppuelämän vastuuta ottaa.

Voisi tehdä ihan hyvää eräille keskusteluun osallistuneille tehdä "pieni" opintomatka tuonne mainitsemallesi sivustolle, voisi aueta toisenlainen todellisuus.

Pulma lieneekin varmaan siinä, ettei näiden lasten pahaaoloa juuri missään kohdata eikä oteta todesta; se jää kytemään sinne taustalle, silti vaikuttaen aivan kaikkeen, mihin lapsi koskaan elämässään päättää suunnata. Jos ei lapsella ole keinoja prosessoida tätä kaikkea kokemaansa ulos systeemistään; tässä kohden astuu kuvioon mukaan aggressiivinen musiikki, viharyhmät ja intensiivinen terapia (+ joissakin ääritapauksissa myös ne lääkkeet).

Toisin, kun tässä ketjussa ollaan useasti esitetty, koen, että olen oman polkuni kanssa jo tullut aika pitkälle. Minulla oli koko ajan rakastavan äitini tuki, olen aina pohtinut paljon asioita ja ollut oman polkuni kulkija - en suostunut ottamaan äitipuoleni käsitystä minusta omaksi "totuudekseni", en antanut sen nakertaa itseäni. Myös isäni puolusti minua äitipuolta vastaan näissä tilanteissa, kun ylireagointia vierailuideni aikana todella tapahtui. Ja kyllä; kuuntelen myös aggressiivista musiikkia nyt aikuisena. ;) Minulla oli onnea.

Monella muulla ei tälläistä onnea ole - ja he ovat tilanteessaan aivan yksin, jos eivät ympärillä olevat aikuiset herää näkemään tätä pahaa oloa.

Ap.