Lue keskustelun säännöt.
Miten välttää katkeruus omaa miestä kohtaan, kun hän pääsee niin helpolla?
Ajatukseni taitavat olla ihan typeriä, mutta minua nyt toise lapsen syntymän jälkeen vaivannut jatkuvasti katkeruus siitä kuin helppoa mieheni elämä on. Hän saa lapsen ns. ilmaiseksi ilman raskautta, synnytystä ja sen jälkeisiä kipuja, valvomisiä, imetystä ja sen sitovuutta jne jne.
Tästä voi saada kuvan että mieheni on joku lusmu joka istuu baareissa ja minä hoidan lapset, ei, näin ei suinkaan ole. Olen vaan heräänyt huomaamaan että osallistuvinkaan mies ei yleensä joudu tekemään yhtä paljon kuin keskiverto äiti. Tuttavaperheissäkin homma menee aina niin esim. grillijuhlissa tai mökillä, että aluksi kaikki ovat yhdessä ja vaihdetaan kuulumiset, sitten tunnin-parin päästä naiset vahtii väsyneenä lapsikatraita kun miehet saunoo ja soutelee keskenään pitkän kaavan mukaan, juo olutta ja jauhaa paskaa. Ja tottakai miehet nukkuu pitkään seuraavana aamuna kun naiset hoippuu kukonlaulun aikaa ipanoitaan puurottamaan.
Kaiken tämän päälle naiset käy vielä töissä siinä missä miehetkin joten vanhanaikaiseen jakoon ei mielestäni voi vedota.
Kommentit (436)
Nytkin olen huomannut, että välillä koen syyllisyyttä siitä, kun itse makaan sohvalla ja mies imuroi. Vaikka yleensä siivotaan tms. yhdessä ja olen voinut jo oman osuuteni hoitaa. Asiaa ei yhtään auta äitini, joka on muutaman kerran todennut, että mieheni lähtee joku päivä kävelemään, jos "joutuu" osallistumaan kotitöihin.
Minulla on tämä sama ongelma. Toiminnan tasolla asia on kunnossa, samoin kuin vastuun ottamisen tasolla. Kumpikin tekee asioita oma-aloitteisesti (ja joskus ei tee kumpikaan kun emme jaksa, mutta silloin kukaan ei nalkuta). Lapsia ei vielä ole.
Ainoa epätasa-arvon ilmentymä on syyllisyydentunnossa. Aluksi oloni oli hiveän syyllinen kun en osaa laittaa ruokaa (eikä osaa mieskään). Nyt kun suunnittelemme perheenlisäystä, olen yrittänyt alkaa opetella, mutta miestä ei selvästikään oma osaamattomuutensa kiusaa samalla tavalla. Samoin se kun mies välillä tekee jopa minua enemmän kotitöitä, aiheuttaa minussa välillä melkein halvaannuttavan syyllisyyskohtauksen.
Olemme olleet jo useita vuosia yhdessä ja onnekseni voin sanoa, että syyllisyyteni on vähenemään päin. Jos näistä asioista tulee puhetta jomman kumman vanhempien kanssa, mies puolustaa minua urheasti ja pitää aivan itsestäänselvänä, että hommat jaetaan tasan. Se on kuin balsamia haavoilleni.
Pyrin ratkaisemaan tilanteen siten että oma syyllisyydentunteeni vähenisi tai haihtuisi kokonaan. Pitäisin paljon huonompana vaihtoehtona sitä, että mies alkaisi tuntea lisää syyllisyyttä omasta tekemättömyydestään (joka siis meillä ei ole edes ongelma, koska hän tekee siinä missä minäkin). Ilman syyllisyyttä ei sitten ainakaan tule tehtyä sellaisia hommia, joita ei oikeasti edes tarvitse tehdä. Molemmat voivat paremmin kun tekemisen määrä vähän joustaa tekijöiden jaksamisen mukaan, eikä tekemättömyydestäkään tarvitse kärsiä kuin todellisten haittojen verran (esim. liian kauan muhineen biojätteen haju).
Luulen, että järkevän miehen kanssa hommat onnistuvat kyllä. Jos eivät aivan itsestään, niin vähintäänkin asiallisesti neuvottelemalla. Tärkeintä taitaa olla se, että jo pieniinkin juttuihin puututaan jotenkin (ei välttämättä kielteiseen tyyliin, mutta puututaan kuitenkin). Jos pieniä asioita alkaa sietämään, ajan myötä ne paisuvat suuriksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä myös on ollut niin, että minulla on ollut suurin vaiva ja vastuu vauvoista ja pienistä lapsista. On se suututtanut kauheasti välillä, mutta nyt kun pienin on 2 v huomaan, että tilanne tasoittuu, jos vain kylmän rauhallisesti kieltäydyn olemasta kaikkien palvelija ja vastuunkantaja. Pienet ovat kiinni äidissä ja äiti heissä, ja se on rankkuuden lisäksi myös se naiseuden onni. Minä en ainakaan vaihtaisi symbioosia vauvojen kanssa siihen, että olisin voinut nekin ohikiitävät kuukaudet harrastaa ja tehdä töitä ja olla kavereitten kanssa rennosti, kuten mies.
Nyt ajattelen, että paljon siinä pienten lasten äidin uurastuksessa on myös sitä äidinvaistoa, että ei vaan pysty vaihtamaan vapaalle ja olemaan rentona.
Samana esimerkkinä tuli mieleen se, että kun lapsi on kipeä ja molemmat vanhemmat kotona, niin nainen ei saa lähteä baariin. Vastaavasti taas kun lapset olivat vatsataudissa, mies sai lähteä sovitulle laskettelulomalleen koko viikoksi. Ilmeisesti nainen olisi tuolloinkin jäänyt kotiin jos lapset olisivat tulleet kipeiksi?
Mikähän se taas on se totuus AP'nkin puheissa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
että miehen iltavuoroaamuna pistäisin pyykkikoneenpyörimään lähtiessäni. Mies saisi sitten ripustaa ennen lähtöään. Oveen jättäisin kauppalistan, mitä tuoda kaupasta. Ja lapset jättäisin tietty nukkumaan. Mies saisi sitten viedä ne hoitoon. Jos tulisi vastustelua, toteaisin tylysti, että voi mennä muuallekin asumaan, jos ei täällä halua!
Niin että kauppalostankin teet valmiiksi?
Vali vali mammat, valitusta kestää nyt sitten 18v teidän luonteilla, että onnea vaan kovaan ja pitkään kouluun!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten muka voi olla niin vaikeeta ilman kirjallisia ohjeita antaa taaperolle ruokaa aikaan X ja tuupata se päikkäreille aikaan Y. Sen sijaan, että tekis niin ihmetellään kun se kitisee vaan (nälkä ja väsy) ja kiikutetaan lapsi äidille, et en mä "tiedä" mikä sitä vaivaa... ARGH!
Mä en suostu uskomaan, että miehiä tarvii opettaa. Ei äitejäkään kukaan erikseen opeta. Äidit yrittää ja erehtyy ja tietävät seuraavalla kerralla, et se juttu ei toiminut, kokeillaan jotain muuta...
No mies ei välttämättä koe tuollaisen yrityksen ja erehdyksen vapauden koskevan häntä itseään. Paitsi sitten eron jälkeen kun nainen ei ole vieressä vahtimassa ja antamassa kielteistä palautetta. Moni nainen hyväksyy ainoastaan oman tapansa toimia, ja miehen oletetaan toimivan oikein välittömästi. Sitten moititaan ja haukutaan jos ei toinen automaattisesti osaa.
Joillakin tämä johtaa tilanteeseen, jossa hyvin pienetkin teot muuttuvat henkisesti ylivoimaisen vaikeiksi. Silloin on todella paljon merkitystä vaimon tuella ja myönteisellä asenteella. Kun mies huomaa, että hänkin osaa, ja että hänestä on oikeasti apua vaimolle, hän uskaltautuu yrittämään muitakin hommia. Kunhan vaimo vain antaa tilaa ja kannustusta, ja tarvittaessa opettaa ihan kädestä pitäen vaikka asia olisi kuinka naurettavan yksinkertainen tahansa. Ilman mollaamista.
Itse en osaa siivota (olen siis nainen). Kun siivoamiseen pitäisi ryhtyä, menen sisäiseen paniikkiin. Tähän auttaa parhaiten se, että mies jaottelee projektin niin pieniksi ja helpoiksi palasiksi, että minäkin osaan ne toteuttaa (esim. roskien kerääminen roskikseen, papereiden kokoaminen yhteen paikkaan, imurointi, jne.). Vähitellen olen oppinut tekemään siivouksia osittain itsenäisestikin, mutta miehen apua tarvitsen vieläkin toisinaan. Minua ei myöskään hävetä pyytää miehen apua, koska hän auttaa minua mielellään. Jonakin päivänä aion tulla niin hyväksi, että miehen kaitsentaa ei enää tarvita. Jatkuvasti opin lisää.
Arvatkaapa olisinko tullut opetelleeksi siivoamista, jos mies olisi opetuksen ja kannustuksen sijasta vain nälvinyt ja nalkuttanut?
Täh? Oletko jotenkin vajaaälyinen, jos tarvitset yksityiskohtaiset ohjeet siivoamista varten?
Vierailija kirjoitti:
Ja miehellä on luksus auto. Mä saan poikkeustapauksissa lainata hänen autoaan.
Kenen se auto on? Eli kuka maksanut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tuo antaa oikeuden "omistaa" lapset erotilanteessa?.Jätä se lapanen jos olet tehnyt väärän valinnan miehesi suhteen.Mitäpä tuossa teeskentelet onnellista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä taas lapset hoidetaan yhdessä, joten en ole äitiyteen liittyvistä asioista ollut samoissa fiiliksissä. Mutta työelämä aiheuttaa mulla kateuden ja katkeruuden tunteita miestä kohtaan. Hänellä on superhieno työ, loistava palkka ja edut, ei työaikoja jne. Itse raadan naisvaltaisella alalla paskapalkalla ja työilmapiiri on läpimätä. Voisin jäädä kokokaan kotiin, koska mies tienaa niin hyvin, mutta hän ei suostu tähän. Olen siis katkera siitä, että joudun kitumaan töissä sen pienen rahan eteen, mitä meidän taloudessa ei välttämättä edes tarvittaisi. Meni siis vähän ohi aiheen, mutta samaten olen kateellinen siitä, miten helpolla mies pääsee.
Kävin eilen vaimon kanssa deja vu -keskustelun, eli siis samat lätinät N:ttä kertaa lapsiperhearkivuosien aikana.
Kaikki perus jaadajaada siitä, kuinka miehillä on niin helppoa ja mukavaa, nainen on kodin vankina. Pari kuvaavaa esimerkkiä.
Kun minä käyn monta kertaa vuodessa työmatkoilla ja vähintään kerran vuoteen yönylireissulla ihan vaan kavereiden kanssa, eikä vaimo koskaan pääse mihinkään. Koska on lapsia. Koska pitäisi hankkia hoitaja. jännästi aina unohtuu, että olen vuosikausia yrittänyt suorastaan usuttaa häntä pitämään lomaa, lähtemään joskus pois, tekemään jotain muutakin. Mutta ei, kun hänellä on kaikki vastuu eikä kotona mikään pyöri ilman hänen kultaista kosketustaan. Lapsista nuorin on eskarissa ja minä olen oikeasti hoitanut lapsia osaltani ihan vauvasta asti, pärjäämme keskenämme erinomaisesti. Mutta ei, hän ei luota. Ja jos olisi tilaisuus, esimerkiksi lastenhoitaja saatavilla ja liput ostettu johonkin meille kahdestaan tai hänelle kaveriporukalla, niin sitten ei jaksakaan lähteä. Peruu viime tipassa. Koska on niin väsynyt arkeen. Haluaa mielummin nukkua. Hän siis on katkera ja kateellinen siitä, että ei suostu, halua ja jaksa tehdä kuten minä teen, vaikka yritän häntä siihen kannustaa ja tukea, ja muutkin läheiset auttaisivat. Ei vaan kelpaa, mutta se on aina minun vikani, kun edustan sukupuolta, jolla on NIIN helppoa.
Meillä on molemmilla töitä aika paljon; hänellä on vuorotyö, minulla päivätyö+sivutoimista yritystoimintaa. Arki lasten menemisten ympärille aikataulutettuna ja sitten hänen työvuorojensa mukaan joustavasti soveltaen, siis minun työni ja muut asiani joustavat, koska se on mahdollista (vuorotyö ei jousta). Sehän tarkoittaa että hyvin harvoin olemme yhtä aikaa kotona koko perheenä; yleensä kun toinen vanhempi on töissä, toinen hoitaa kodin ja lapset, ja sitten vuoro vaihtuu. Poikkeuksena arki-illat n klo 18.30-21, jolloin minä hoidan AINA iltatoimet, jos ei ole työmatkaa, ja vietän aikaa lasten kanssa, olipa vaimo kotona tahi ei. Mutta vaimokulta jaksaa aina vedota siihen, kuinka minua ei näy KOSKAAN auttamassa lasten ja kodin kanssa, vaan hän tekee aina kaiken yksin. Minun tietenkin pitää kaavan mukaan vastata tähän, että niin, paitsi silloin, kun hän on töissä enkä minä, jolloin minä teen puolestani kaiken yksin. Siis aamuvuoropäivien aamuina, iltavuoropäivien iltoina sekä viikonloppuisin kun hänellä useimmiten on silloin töitä. Siihen hän toteaa; ai niin, enpä muistanutkaan. En ajattele niitä hetkiä kun en itse ole kotona, että siellä mitään tapahtuisi.
Siis WTF nainen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävin eilen vaimon kanssa deja vu -keskustelun, eli siis samat lätinät N:ttä kertaa lapsiperhearkivuosien aikana.
Kaikki perus jaadajaada siitä, kuinka miehillä on niin helppoa ja mukavaa, nainen on kodin vankina. Pari kuvaavaa esimerkkiä.
Kun minä käyn monta kertaa vuodessa työmatkoilla ja vähintään kerran vuoteen yönylireissulla ihan vaan kavereiden kanssa, eikä vaimo koskaan pääse mihinkään. Koska on lapsia. Koska pitäisi hankkia hoitaja. jännästi aina unohtuu, että olen vuosikausia yrittänyt suorastaan usuttaa häntä pitämään lomaa, lähtemään joskus pois, tekemään jotain muutakin. Mutta ei, kun hänellä on kaikki vastuu eikä kotona mikään pyöri ilman hänen kultaista kosketustaan. Lapsista nuorin on eskarissa ja minä olen oikeasti hoitanut lapsia osaltani ihan vauvasta asti, pärjäämme keskenämme erinomaisesti. Mutta ei, hän ei luota. Ja jos olisi tilaisuus, esimerkiksi lastenhoitaja saatavilla ja liput ostettu johonkin meille kahdestaan tai hänelle kaveriporukalla, niin sitten ei jaksakaan lähteä. Peruu viime tipassa. Koska on niin väsynyt arkeen. Haluaa mielummin nukkua. Hän siis on katkera ja kateellinen siitä, että ei suostu, halua ja jaksa tehdä kuten minä teen, vaikka yritän häntä siihen kannustaa ja tukea, ja muutkin läheiset auttaisivat. Ei vaan kelpaa, mutta se on aina minun vikani, kun edustan sukupuolta, jolla on NIIN helppoa.
Meillä on molemmilla töitä aika paljon; hänellä on vuorotyö, minulla päivätyö+sivutoimista yritystoimintaa. Arki lasten menemisten ympärille aikataulutettuna ja sitten hänen työvuorojensa mukaan joustavasti soveltaen, siis minun työni ja muut asiani joustavat, koska se on mahdollista (vuorotyö ei jousta). Sehän tarkoittaa että hyvin harvoin olemme yhtä aikaa kotona koko perheenä; yleensä kun toinen vanhempi on töissä, toinen hoitaa kodin ja lapset, ja sitten vuoro vaihtuu. Poikkeuksena arki-illat n klo 18.30-21, jolloin minä hoidan AINA iltatoimet, jos ei ole työmatkaa, ja vietän aikaa lasten kanssa, olipa vaimo kotona tahi ei. Mutta vaimokulta jaksaa aina vedota siihen, kuinka minua ei näy KOSKAAN auttamassa lasten ja kodin kanssa, vaan hän tekee aina kaiken yksin. Minun tietenkin pitää kaavan mukaan vastata tähän, että niin, paitsi silloin, kun hän on töissä enkä minä, jolloin minä teen puolestani kaiken yksin. Siis aamuvuoropäivien aamuina, iltavuoropäivien iltoina sekä viikonloppuisin kun hänellä useimmiten on silloin töitä. Siihen hän toteaa; ai niin, enpä muistanutkaan. En ajattele niitä hetkiä kun en itse ole kotona, että siellä mitään tapahtuisi.
Siis WTF nainen!
Vaimosi kuulostaa masentuneelta.
Miksi miehen ei tarvi tehdä? Tottakai täytyyy.
Laita se tekemään. Sano että ite et ehdi.
En halua olla ollenkaan ilkeä, mutta juuri tuon takia en lapsia tee. Vaikka kuinka koitamme olla tasavertaisia niin silti tiukan paikan tullen siivous, ruoanlaitto ja muut kotityöt kaatuvat minun päälleni. Mies on luvannut ummet ja lammet kuinka huolehtisi lapsesta yhtä paljon kuin minäkin, mutta tämän palstan ja kaverien juttujen perusteella en usko mieheni olevan poikkeus, joka vahvistaisi säännön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin eilen vaimon kanssa deja vu -keskustelun, eli siis samat lätinät N:ttä kertaa lapsiperhearkivuosien aikana.
Kaikki perus jaadajaada siitä, kuinka miehillä on niin helppoa ja mukavaa, nainen on kodin vankina. Pari kuvaavaa esimerkkiä.
Kun minä käyn monta kertaa vuodessa työmatkoilla ja vähintään kerran vuoteen yönylireissulla ihan vaan kavereiden kanssa, eikä vaimo koskaan pääse mihinkään. Koska on lapsia. Koska pitäisi hankkia hoitaja. jännästi aina unohtuu, että olen vuosikausia yrittänyt suorastaan usuttaa häntä pitämään lomaa, lähtemään joskus pois, tekemään jotain muutakin. Mutta ei, kun hänellä on kaikki vastuu eikä kotona mikään pyöri ilman hänen kultaista kosketustaan. Lapsista nuorin on eskarissa ja minä olen oikeasti hoitanut lapsia osaltani ihan vauvasta asti, pärjäämme keskenämme erinomaisesti. Mutta ei, hän ei luota. Ja jos olisi tilaisuus, esimerkiksi lastenhoitaja saatavilla ja liput ostettu johonkin meille kahdestaan tai hänelle kaveriporukalla, niin sitten ei jaksakaan lähteä. Peruu viime tipassa. Koska on niin väsynyt arkeen. Haluaa mielummin nukkua. Hän siis on katkera ja kateellinen siitä, että ei suostu, halua ja jaksa tehdä kuten minä teen, vaikka yritän häntä siihen kannustaa ja tukea, ja muutkin läheiset auttaisivat. Ei vaan kelpaa, mutta se on aina minun vikani, kun edustan sukupuolta, jolla on NIIN helppoa.
Meillä on molemmilla töitä aika paljon; hänellä on vuorotyö, minulla päivätyö+sivutoimista yritystoimintaa. Arki lasten menemisten ympärille aikataulutettuna ja sitten hänen työvuorojensa mukaan joustavasti soveltaen, siis minun työni ja muut asiani joustavat, koska se on mahdollista (vuorotyö ei jousta). Sehän tarkoittaa että hyvin harvoin olemme yhtä aikaa kotona koko perheenä; yleensä kun toinen vanhempi on töissä, toinen hoitaa kodin ja lapset, ja sitten vuoro vaihtuu. Poikkeuksena arki-illat n klo 18.30-21, jolloin minä hoidan AINA iltatoimet, jos ei ole työmatkaa, ja vietän aikaa lasten kanssa, olipa vaimo kotona tahi ei. Mutta vaimokulta jaksaa aina vedota siihen, kuinka minua ei näy KOSKAAN auttamassa lasten ja kodin kanssa, vaan hän tekee aina kaiken yksin. Minun tietenkin pitää kaavan mukaan vastata tähän, että niin, paitsi silloin, kun hän on töissä enkä minä, jolloin minä teen puolestani kaiken yksin. Siis aamuvuoropäivien aamuina, iltavuoropäivien iltoina sekä viikonloppuisin kun hänellä useimmiten on silloin töitä. Siihen hän toteaa; ai niin, enpä muistanutkaan. En ajattele niitä hetkiä kun en itse ole kotona, että siellä mitään tapahtuisi.
Siis WTF nainen!
Vaimosi kuulostaa masentuneelta.
Mä olisin tästä samaa mieltä. Vaikuttaa siltä että teillä on lähteny alusta alkaen vähän oudoille raiteille tuo homma. Olisiko vauva-ajoissa voinut olla jotain mikä olisi laukaissut vaimollasi väsymyksen/masennuksen, vaikka vuosien univelkaa tai joku synnytykseen liittyvä trauma? En suosittele että jäät tossukkana odottelemaan vaimon seuraavia oikutteluja, vaan otat härkää sarvista ja avaat keskustelun siitä että olet hänestä huolissasi ja nykymeno ei voi jatkua, koska tuo tilanne ei ole hyväksi parisuhteelle eikä perheelle. Jos olet yhtä osallistuva kuin annat ymmärtää niin vaimosi väheksyvä käytös on väärin sinua kohtaan. Eli käypäs se keskustelu vielä kerran niin, että puhutte siitä mistä kenkä oikeasti puristaa.
Vierailija kirjoitti:
mä otin ihan tarkoituksella eri systeemin meidän perheessä. Ilmoitin miehelle että se olen sitten minä tällä kertaa joka saunoo ja kaljoittelee ja hyvin se mies sopeutui asiaan :D monet tuttavanaiset vaan alistuvat osaansa...
Hyvin tehty :) Tämä täyty tehdä tosiaan selväksi heti ajoissa eikä vasta sitten kun piltti on jo 5v. Ja muuten, ei onnistu kaikkien miesten kanssa. Fiksuimpien kyllä.
Terveisin eräs saunottelijanainen tuopin ääreltä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin eilen vaimon kanssa deja vu -keskustelun, eli siis samat lätinät N:ttä kertaa lapsiperhearkivuosien aikana.
Kaikki perus jaadajaada siitä, kuinka miehillä on niin helppoa ja mukavaa, nainen on kodin vankina. Pari kuvaavaa esimerkkiä.
Kun minä käyn monta kertaa vuodessa työmatkoilla ja vähintään kerran vuoteen yönylireissulla ihan vaan kavereiden kanssa, eikä vaimo koskaan pääse mihinkään. Koska on lapsia. Koska pitäisi hankkia hoitaja. jännästi aina unohtuu, että olen vuosikausia yrittänyt suorastaan usuttaa häntä pitämään lomaa, lähtemään joskus pois, tekemään jotain muutakin. Mutta ei, kun hänellä on kaikki vastuu eikä kotona mikään pyöri ilman hänen kultaista kosketustaan. Lapsista nuorin on eskarissa ja minä olen oikeasti hoitanut lapsia osaltani ihan vauvasta asti, pärjäämme keskenämme erinomaisesti. Mutta ei, hän ei luota. Ja jos olisi tilaisuus, esimerkiksi lastenhoitaja saatavilla ja liput ostettu johonkin meille kahdestaan tai hänelle kaveriporukalla, niin sitten ei jaksakaan lähteä. Peruu viime tipassa. Koska on niin väsynyt arkeen. Haluaa mielummin nukkua. Hän siis on katkera ja kateellinen siitä, että ei suostu, halua ja jaksa tehdä kuten minä teen, vaikka yritän häntä siihen kannustaa ja tukea, ja muutkin läheiset auttaisivat. Ei vaan kelpaa, mutta se on aina minun vikani, kun edustan sukupuolta, jolla on NIIN helppoa.
Meillä on molemmilla töitä aika paljon; hänellä on vuorotyö, minulla päivätyö+sivutoimista yritystoimintaa. Arki lasten menemisten ympärille aikataulutettuna ja sitten hänen työvuorojensa mukaan joustavasti soveltaen, siis minun työni ja muut asiani joustavat, koska se on mahdollista (vuorotyö ei jousta). Sehän tarkoittaa että hyvin harvoin olemme yhtä aikaa kotona koko perheenä; yleensä kun toinen vanhempi on töissä, toinen hoitaa kodin ja lapset, ja sitten vuoro vaihtuu. Poikkeuksena arki-illat n klo 18.30-21, jolloin minä hoidan AINA iltatoimet, jos ei ole työmatkaa, ja vietän aikaa lasten kanssa, olipa vaimo kotona tahi ei. Mutta vaimokulta jaksaa aina vedota siihen, kuinka minua ei näy KOSKAAN auttamassa lasten ja kodin kanssa, vaan hän tekee aina kaiken yksin. Minun tietenkin pitää kaavan mukaan vastata tähän, että niin, paitsi silloin, kun hän on töissä enkä minä, jolloin minä teen puolestani kaiken yksin. Siis aamuvuoropäivien aamuina, iltavuoropäivien iltoina sekä viikonloppuisin kun hänellä useimmiten on silloin töitä. Siihen hän toteaa; ai niin, enpä muistanutkaan. En ajattele niitä hetkiä kun en itse ole kotona, että siellä mitään tapahtuisi.
Siis WTF nainen!
Vaimosi kuulostaa masentuneelta.
Mä olisin tästä samaa mieltä. Vaikuttaa siltä että teillä on lähteny alusta alkaen vähän oudoille raiteille tuo homma. Olisiko vauva-ajoissa voinut olla jotain mikä olisi laukaissut vaimollasi väsymyksen/masennuksen, vaikka vuosien univelkaa tai joku synnytykseen liittyvä trauma? En suosittele että jäät tossukkana odottelemaan vaimon seuraavia oikutteluja, vaan otat härkää sarvista ja avaat keskustelun siitä että olet hänestä huolissasi ja nykymeno ei voi jatkua, koska tuo tilanne ei ole hyväksi parisuhteelle eikä perheelle. Jos olet yhtä osallistuva kuin annat ymmärtää niin vaimosi väheksyvä käytös on väärin sinua kohtaan. Eli käypäs se keskustelu vielä kerran niin, että puhutte siitä mistä kenkä oikeasti puristaa.
Ja kehota vaimoa hakeutumaan lääkäriin. Masennus harvemmin paranee täysin ilman apua, vaan voi kroonistua.
mutta paljon on mietitty työnjakoa. Mies on vastuullinen ja ainakin vielä yhdessä huolehdimme kodinhoidosta, mies ehkä enemmän isommista ja raskaammista töistä ja minä enemmän ruuanlaitosta, koska silloin saadaan parempaa ruokaa. :)
Mua pelottaa vaan omasta lapsuudenkodista saatu malli. Äiti raatoi ja palveli kaikkia ja isän ei tarvinnut persettä penkistä nostaa. Jos sitten joskus jotain teki, niin hirveästi kiiteltiin ja moneen kertaan. Nytkin olen huomannut, että välillä koen syyllisyyttä siitä, kun itse makaan sohvalla ja mies imuroi. Vaikka yleensä siivotaan tms. yhdessä ja olen voinut jo oman osuuteni hoitaa. Asiaa ei yhtään auta äitini, joka on muutaman kerran todennut, että mieheni lähtee joku päivä kävelemään, jos "joutuu" osallistumaan kotitöihin.
Samoin miehen lapsuudenkodissa miehen äiti (+sisaret, jos ovat paikalla) hoitavat ruuanlaiton ja kodinhoidon eikä miespuolisten edes oleta osallistuvan. Sekin vähän arveluttaa, että jos miehen vanhemmuuden malli tulee suoraan sieltä.
Pelottaa siis, mitä lapsi tuo tullessaan ja millaisiin rooleihin miehen kanssa päädytään. Toivotaan nyt, että asiaa etukäteen pohtimalla ja ongelman tiedostamalla meidän perheessä oltaisiin jatkossakin aidosti tasa-arvoisia. Se ainakin on se malli, jonka haluaisin lapsilleni opettaa.