läheisensä menettäneet
haluaisin aloittaa keskustelun kipeästä asiasta läheisen menettäminen,
itse menetin äkillisesti veljeni 22v siitä on jo puoli vuotta siitä huolimatta en pääse yli vaikka pitäisi
minulla on 2 alle koulu ikäistä lasta ja opiskelen kokopäivä toimisesti olen umpi kujassa josta ei ole ulos pääsyä olen vetänyt itseni suru työn kanssa piippuun ja jos sanotaan suoraan mielenterveys palveluista ei ole mitään apua!!
etsinkin nyt läheisensä menettäneitä joilla olisi saman kaltaisia tuntemuksia
Kommentit (101)
Ei minullakaan ole mitään lohdullista sanottavaa. Isäni kuoli kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen puoli vuotta sitten. Kevään ja kesän kuljen isän rinnalla, välillä avustaen äitiä hoitoon hänen lukuisten romahdusten vuoksi, ja lisänä jatkuva huoli pojastani, että ennätän olla myös hänen kanssaan (toki miehestä suuri turva).
Isän kuoleman jälkeen olin pari kuukautta tunnelukossa, sitten alkoi pikku hiljaa purkautua, vähän kuitenkin. Nyt olen masennuksen vuoksi sairaslomalla.
Äitini skarppasi syksyn romahtaen jälleen muutama päivä sitten.
En tosiaankaan tiedä, miten tämän kaiken yli päästään. Isän ikävä ja kaipaus on ääretön. Välillä päivät vain menee, sitten iskee taas epäusko, voiko tämä kaikki olla mahdollista. Etteikö minulla ole rakasta isää.
Aloitan ensi viikolla intensiivisen terapian. Samoin huomasin seurakunnan sururyhmän aloittavan kahdeksan kerran istunnot, mihin " raahaan" itseni.
Voimaa ja Siunausta.
minun lahjani on ollut puhuminen lääkkeistä menen vaan lukkoon ja sitä en halua mutta toisaalta enään en jaksa edes puhua ja toisaalta asun paikka kunnalla jossa ei ole suru ryhmää sekin ahdistaa........mutta on vaan jaksettava tiedän sen kiitos kun vastasitte sain lisää ajattelemisen aihetta
on vaan surtava... Minullakaan oikein ole mitään lohdullista sanaa, kun kaikki kliseet tuntuu turhilta...
Itse menetin isäni aivan yllättäen 2 kk, sitten, samaan aikaan synnytin vauvani. Niin suuri ilo ja suuri suru yhtä aikaa. Sitä on vaikea kestää ja käsitellä. En osaa asiasta puhua, vain kirjoittaa... tuska ja ikävä ovat niin suuria.
Kovasti yritän vaan jaksaa äidin ja lasten takia, välillä tuntuu että itse tukehdun omaan suruuni, tuntuu ettei itsellä ole tilaa surra...
Niin oli isä/ukki meille rakas ja läheinen. Ja yht äkkiä vain nukkui pois.
Joku sanoi fiksusti: suru muuttaa väriä. Musta suru vaalenee valkoiseksi suruksi. Sitä päivää vaan odotan että tuska helpottaa ja joku taas tuntuu joltain.
' Yhä olet.
Yhä meille elät.
Yhä muistot vielä puhuu.'
Voimia toivotan kaikille!
Menetin täysin terveen äitini viime toukokuussa. Hän kuoli aivoverenvuotoon 52-vuotiaana.
Pakko on ollut jaksaa jo ihan lastenkin takia. Mutta vaikeaa tämä on. Mitään vastaavaa en ole elämässäni kokenut. Hirvittävän surun lisäksi mun sisällä pyörii kaikenlaisia epämiellyttäviä tunteita, joita en oikein osaa edes kuvailla.
Alussa koin epätoivoa ja ahdistusta, kuoleman pelkoa ja sellaista tunnetta etten hallitse tätä elämääni enää.
En minä meinaa sitä vieläkään tajuta todeksi. Se oli niin kauhea shokki ja se päivä tuntuu kuin unelta, kauhealta painajaiselta, josta en ole herännyt. Poliisit tulivat minulle viestiä tuomaan. Olin lasten,7-ja 1,2-vuotiaat, kanssa yksin kotona. Aloin huutaa ja parkua ja lysähdin eteisen lattialle. En tajua,miksi mun täytyy muistaa se päivä niin tarkasti. Olisi helpompaa jos en muistais.
Siitä on jo 10 kuukautta ja minä olen vieläkin äärettömän surullinen.
Eli aika vaan menee eteenpäin vaikka kuin tuntuis että oma elämä on pysähtynyt täysin. Mä oon melkein normaali sillon kun on ihmisiä ympärillä ja jotain tekemistä. Mut sit kun oon yksin niin kyllä mä vielä
itken. Ja huomaan puhuvani ääneen, muka äitille.
Olen 31-vuotias, mutta olisin vielä niin tarvinnut äitiä.
Äiti oli se ihminen, joka huolehti kaikista asioista ja meistä kaikista muista. Nyt minun on huolehdittava isästä ja opittava elämään ilman äidin viisaita neuvoja. Minä aina kuvittelin, että äiti on mukana kasvattamassa mun lapsia. Niinkuin olisi kuulunut olla ainakin 20 vuotta vielä. Tämä tuntuu niin kauhean epäreilulta. Siis ihan kuka tahansa voi kuolla ihan milloin tahansa. Koskaan ei voi tietää, milloin näkee jonkun viimeisen kerran. Ainahan minä olen nuo lauseet tiennyt, mutta aina sitä on jotenkin aatellut että muille sitä vaan tommosta tapahtuu. Ja vaan telkkarissa poliisit ilmestyy ovelle kertomaan suru-uutisia.
Minä olen nyt oppinut, että kun suurin suru ja tuska hellittää niin ikävä vasta alkaa. Ja se vaan kasvaa, mitä kauemmin rakkaan näkemisestä on. Ja että elämä jatkuu. Tähän mun uuteen elämään vaan kuuluu tämä ikävä.
Paljon, paljon voimia kaikille läheisensä menettäneille!
> Minä olen nyt oppinut, että kun suurin suru ja tuska hellittää niin ikävä vasta alkaa. Ja se vaan kasvaa, mitä kauemmin rakkaan näkemisestä on. Ja että elämä jatkuu. Tähän mun uuteen elämään vaan kuuluu tämä ikävä. <
Jäin miettimään edellisen kirjoittajan ylläolevaa viestiä." Elämä jatkuu, uuteen elämään kuuluu ikävä" . Niinhän se tosiaan on. Uusi tunne, mikä koko ajan kulkee mukana koko loppuelämän. Muistelen omia rakkaita läheisiä, jotka olivat menettäneet rakkaimpiaan: ainahan he muistelivat, itkivätkin välillä, vaikka tapahtumista oli kymmeniä vuosia. Ikävä, kaipaus kulki mukana.
Äitini kuoli noin 2,5 vuotta sitten syöpään sairastettuaan noin puoli vuotta. Minulla oli aikaa valmistautua hänen kuolemaansa ja olin paikalla kun hän nukkui rauhallisesti pois. Suru oli kuitenkin niin suuri ja ennalta arvaamaton. Tuska oli kauhea ja tuntui siltä kun sydämeni särkisi. Itkin ja itkin päivästä toiseen. Tämä tapahtui kesällä ja pääsin onneksi heti kesälomalle. Töissä en olisi jaksanut olla. Äitini oli vasta 56 ja hänen olisi pitänyt elää kauan vielä. Itse olin 24 ja tuntui niin epäreilulta menettää äitinsä niin nuorena.
Pikku hiljaa se tuska kuitenkin hellitti ja pystyin olla itkemättä päivittäin. Nykyään itken tosi harvoin, mutta sitä tapahtuu. Ikävöin äitiäni aivan hirveesti ja toivon että voisin puhua hänen kanssaan. Varsinkin nyt kun minusta on myös tulossa äiti ensimmäistä kertaa. Haluaisin että hän olisi paikalla tukemassa minua.
Vaikka ikävä ei ikään katoa mihinkään haluan kuitenkin sanoa että aika parantaa haavat. Ajan myötä se tuska ja suru ei tunnu enää niin ylivoimaiselta ja arkikin luistaa kuten ennen. Äiti on kuitenkin aina ajatuksissani, mutta sitä tuskaa en tunne enää.
Sellaista asiaa haluaisin teiltä kysyä, että näettekö te unia rakkaistanne ja kuinka pian kuoleman jälkeen ne unet tulivat?
Minä en ole nähnyt kuin muutaman unen äidistä ja niin toivoisin ,että hän unissa tulisi luokseni ja puhuisi minulle. Hänen kuolemastaan on kulunut 8 kk. (ei 10kk, niinkuin aiemmin kirjoitin, sekoitin kun poikani täytti juuri 1v 10kk)
Isäni kertoo näkevänsä äidin unissaan lähes joka yö. Ja ne ovat hyviä unia. Ilmeisesti isä on surunsa käsittelyssä minua edellä.
Olen järkeillyt, että ehkä äiti ei tule uniini, kun hän on vielä niin paljon ajatuksissani valveilla ollessani. Ehkä alitajunta toimii niin. Enhän minä muuten juuri koskaan näe unta lapsistanikaan ja he kyllä tosiaan täyttävät mieleni päiväsaikaan. ;)
Tuo eilinen kirjoitukseni oli ensimmäinen kerta, kun kerroin surustani julkisesti ja enpä ole siitä paljon päässyt puhumaan yksityisestikään. Sen jälkeen oli vähän parempi olo. Kiitos paljon teille kaikille! Ehkä tästä päivästä tulee jo vähän parempi.
Anna surulle aikaa! Pahimmasta ylipääsy´voi kestää parikin vuotta.
Itselläni isäni kuolemasta on vasta 2kk ja vieressä tuhisee kallein aarteeni muistuttamassa ajan kulusta.
Vaikeaa tämä on, jaksaa arkea, saati juhlapäiviä... odotan vain päivää jolloin tuska helpottaa. Olen yrittänyt ottaa asenteen, että itken niin kauan kun itkettää, suren niin paljon kun surettaa ja ikävöin niin paljon kun mieli tekee enkä anna kenenkään vähätellä suruani.
Sun tekstisi oli kuin omasta kynästäni! Voimia sinulle!
Tämä on hyvä lause!
<<Ja että elämä jatkuu. Tähän mun uuteen elämään vaan kuuluu tämä ikävä.>>
Olen nähnyt isästä unta 2 kertaa, eikä ne olleet hyviä unia. Kummassakin isä ensin selviää, ja sitten kuitenkin yks kaks kuolee taas. Herätessä on tosi ahdistava olo.
Toivon näkeväni isästä hyviä unia.
En ole nähnyt isästä kuin painajaisunia. Olen odottanut, että isä ilmaantuisi unessa kertomaan, mitä hänelle kuuluu. Mutta ei ole tullut.
Odotin muutenkin heti kuoleman jälkeen isän jotenkin ilmoittavan itsestään, mutta ei.
Olin tiiviisti isän rinnalla viimeiset pari viikkoa ja myös kuolinhetkellä läsnä.
Tuntuu jotenkin niin kummalliselta, että yhdessä kuljettiin tämä matka, ja sitten isä häviääkin. Jossain tunnen hänen olevan ja sen vuoksi odotan viestiä.
Mutta niinhän isä totesi sairauden aikana, että jospa siellä jossakin on niin hyvä olla, ettei siitä tulla meille kertomaan...
Kaksi hyvää ystävääni on nähnyt isästäni unen, hyvin todentuntuisia. Varsinkin serkkuni oli nähnyt isästä hyvin onnellisen unen.
Äitini kuoli reilu kuukausi sitten. En ole nähnyt hänestä yhtään unta, mutta lähes joka päivä meinaan soittaa hänelle. Ja joka kerta tuntuu yhtä musertavalta ymmärtää, etten voi enää puhua hänen kanssaan...
Kiitos sinulle ystävällisistä sanoistasi! Ja kiitän kaikkia muitakin kirjoitukseni lukijoita. Nyt alan ymmärtää tämän vertaistuen merkityksen. On helpompaa jakaa surunsa ihan tuntemattomien kanssa, jotka ovat kokeneet saman, kuin omien ystävien kanssa, jotka haluaisivat kyllä olla tukena mutteivat kuitenkaan ymmärrä.
En minä puhu surustani enää miehellenikään, kun tuntuu että se jo kyllästyttää häntä. Alussa kyllä soitin hänelle töihin kesken päivän, kun oikein paha ahdistus iski. Nykyään itken vähän ja koitan sitten itse " reipastua" .
Ja nythän voin kirjoittaa teille tänne! Kiitos, kun " kuuntelette" !
Kävin eilen katsomassa uuden elokuvan Paha maa. Ahdistuin kuvasta suunnattomasti. Elin siinä mukana aivan liikaa, vieläkin on paha olla.
Ensinnäkään en ole koskaan katsonut elokuvaa, missä on noin paljon pahaa oloa. Toisekseen mietin, että olen isän kuoleman jälkeen niin rikki, että en pysty tuon tyylistä kuvaa katsomaan analyyttisesti, ulkopuolelta.
Älkää tämän vaikuttaa omiin elokuvavalintoihin; halusin vain kertoa tunteeni surukeskustelun lomassa. Tuntuu oudolta elokuvan tuoma vahva tunnelataus näin negatiivisesti.
toivotan kaikille teille ensin paljon voimia jaksaa elämässä eteenpäin!
Oma tarinani olisi älyttömän pitkä ja murheellinen, jos sen kirjoittaisin. Lyhyesti: Oma rakkaimmista rakkain isäni kuoli 42-vuotiaana äkillisesti (ei siis niin mitään ennakko-oireita!) sydänkohtaukseen. Aikaa siitä on jo 5 vuotta, eikä suru katoa, se vain muuttaa muotoaan.
Kuoleman tiedostamisen jälkeen alkoi järjettömän suuri surutyö, surin isää, surin äidin jaksamista, surin nuorempia sisaruksiani ja heidän jaksamista. Kannoin valtavan painavaa taakkaa harteillani ja itkin varmasti ensimmäiset 2 kk putkeen. Lopulta ei tullut enää edes kyyneleitä... ja tuo itku jatkuu vieläkin. En pysty katsomaan valokuvia isän kauniista hautajaisista, kun en näe niitä kyyneliltäni.
Nyt suruni on selkeästi muuttanut muotoaan, se ei ole enää niin katkeraa (isän kuolemaan liittyi valheita ja paljon yllätyksiä!). Oman lapseni syntymä muutti tämän. Minulle tuli uusi valtavan rakkauden kohde ja tämä tavallaan täytti hieman sitä aukkoa, jonka isä jätti jälkeensä.
Käymme isän haudalla pappaa tervehtimässä pienen poikani kanssa säännöllisesti ja aion kertoa isästäni kaikki ne ihanat asiat joita hän antoi meille lapsille, kunhan vain poikani hieman kasvaa. (taas itkettää..)
Mutta siispä kauniit muistot auttavat jaksamaan ja unissa on mukava kuvitella kaikkea. Niitä ei tule kenenkään yrittää tukahduttaa!
Ja tärkeintä on itkeä niin paljon kuin itkettää, ei pidä häpeillä. itku oikeesti helpottaa ja puhuminen !!!! Voimia siis!!!
kun kirjoitit, että mielenterveyspalvelut eivät tehoa, niin se on kyllä täyisin totta! Ensinnäkin itse pohdin tuolloin, että minkä ihmeen takia psykologeja on edes?? kun he vain OIKEASTI istuivat ja kuuntelivat... en saanut mitään irti niistä istunnoista. vai olisiko ne murahtelut pitänyt tulkita sanoiksi... se oli ahdistavaa ja ajatus siitä ettei edes nuo palvelut minuun auta, niin siitä se vasta masennus alkoikin! Ja huoh se oli vaikeata!!!
Ajan myötä ja suru kohtaamalla se umpikuja aukenee ja puhu miehellesi -soita vaikka kymmenen kertaa päivässä, jos se auttaa -kyllä luulisi miehesi ymmärtävän! Ja mun mielestä oikeesti on hyvä vaan vaikka yksin ajatella menetettyä läheistä ja antaa niiden tunteiden ja kyynelten tulla ja vaikka huutaa mielensä puhtaaksi! Pahin virhe on yrittää sulkea ikävät tunteet sisälleen ja sitten ne sieltä jonkin ajan päästä nouseekin pintaan taas pahempina! Surun käsittely on tärkeintä eteenpäin jaksamisessa.
minunkin äitini kuolemaan liittyi valheita ja yllätyksiä. Se aiheutti hyvin ristiriitaisia tunteita, katkeruutta ja välillä olin jopa vihainen äidille ja ihmisille, joita en ole edes koskaan tavannut. Siitä en ole voinut puhua kenenkään kanssa, koska minun on säilytettävä salaisuus.
Tiedättekö sen tunteen, kun näkee jotain painajaista ja on niin ihana herätä ja huomata että se oli vaan unta. Äidin kuoleman jälkeen se kääntyi toisinpäin. Unet olivat ihan tavallisia, mutta heti herätessä se iski aina yhtä kovasti; tieto, että äiti on kuollut.
Nyt huomaan, ettei äiti olekaan enää ensimmäinen ajatukseni, kun herään. Edistystä! Illalla nukkumaan mennessä ajattelen häntä kyllä aina. Silloin alussa minäkin meinasin monta kertaa soittaa äidille. Nyt se on jo mennyt perille, ettei häntä enää ole. Puhelimestani en ole häntä tosin vielä poistanut.( Enkä sähköpostiluettelosta tai messengeristä; kun vie hiiren äidin nimen kohdalle, teksti ilmoittaa : Saat esiin vaihtoehtoja joilla voit olla yhteydessä tähän henkilöön napsauttamalla hiiren kakkospainiketta. Voi, kun saisinsin!)
Kun kuolemasta oli kulunut 4kk, kirjoitin päiväkirjaani, ettei päivässä mene kokonaista tuntiakaan ajattelematta äitiä. Nyt saattaa kulua useita tuntejakin, riippuen vähän missä olen ja mitä teen, ajattelematta häntä.
Olen usein iloinen ja tyytyväinen, mutta kysymykseen olenko onnellinen en voi vastata myöntävästi. Onnellinen en vielä voi olla. Vaikka tiedän,että sitä äiti minulle toivoisi kaikkein eniten. Olen kuitenkin jo toiveikas ja minulla on paljon tulevaisuuden suunnitelmia.
Minua suorastaan ahdistaa lukea teidän kokemuksianne ja tunteitanne menetyksen jälkeen.
On tullut jotenkin sellainen tunnetila että en taida selvitä siitä kun äiti kuolee.
Se hetki kun äiti lipuu rajan taa ja pidän hänestä kiinni kummittelee mielessäni säännöllisesti ja meinaa tukehduttaa minut, tuntuu että hukun suruun.
Silloin kun tuo tunne oikein iskee päälle niin tuntuu kuin rämpisi juoksuhiekassa, vajoten ja vajoten kunnes hiekka kuristaa kurkkua niin että en saa kunnolla henkeä.
Ja vaikka tiedän että selviän siitä, saan siihen voimaa jostakin sitten kun se hetki on käsillä niin silti tunnen näin ja epäilen selviämistäni.
Elämä on tosiaan epäreilua, en haluaisi menettää äitiäni ja lasteni ainoata jaksavaa nuorta mummia, niin paljon on kaikenlaista jo ollut tässä elämässä läpikäytävänä että välillä pistää sekin miettimään onko tuolla yläkerrassa ketään ja jos on niin miksi hän on niin v****mainen, anteeksi nyt sananvalintani mutta kuitenkin.
Voimia teille kaikille surussanne, te olette siinä jo pitkällä ja ehkä jopa " voiton puolella" , ainakin jossakin määrin, voimia!!
Tämä on varmaan kauhea lohdutus, mutta kestää kauan ennen kuin läheisen menetyksestä pääsee yli. Isäni on kuollut jo 17 vuotta sitten, onneksi en enää muista kuinka raskasta se oli. Unia näin monia vuosia isästä, tosi surullisia. Vasta viime aikoina unet eivät enää ole olleet ahdistavia vaan ihan mukavia. Enää en ole surrut sitä, että isä on kuollut. Äitini kuoli reilu kuukausi sitten. Nyt on vasta shokkivaihe ohi ja suru alkaa tulla. Tuntuu kyllä, etten millään jaksaisi käydä sitä samaa läpi taas. Eihän tässä kuitenkaan ole muuta tehtävissä kuin antaa surun tulla. Kai ne muistot muuttuvat joskus kauniiksi eikä niin koskettaviksi. Nyt vielä elän paljon pillereiden varassa, yleiskunto on romahtanut, suupieletkin on ihan rikki, olen kotona tosi riivinrauta.
Voimia sinulle ja toivon, että aika parantaa haavat. Kannattaa käyttää kaikki apu, mitä saa: keskustelut ja lääkkeet, jos muuten ei tunnu jaksavan.
Kuten äidin muistosanoissa sanoin: Kun loistat tähtenä iltataivaan, niin muistathan lapsias päällä maan... Ei äiti ole poissa, hän on läsnä joka paikassa ja jatkaa elämää meissä. Äiti ei olisi halunnut, että minä murrun suruun. Hänen vuokseen minun on jaksettava jatkaa vaikka niin usein tuntuu, että en jaksaisikaan.