Älyttömintä mitä mies on sanonut/tehnyt synnytyksessä?

Esikoisen syntyessä 2005, mies toimi kun ajatus, siis kätilö kiitteli jälkikäteen kuinka hyvin mies oli toiminut jne.



Mutta... jälkikäteen naurettiin sille mitä oli isännän paidassa lukenut. Sillä paidassa luki: EI SE SATU!



Niin ei ehkä isäntään mut....



T: AMS74

mutta meillä on kaikki valokuvat vauvan ekoista hetkistä ihan sumuisia. Mies parka oli niin liikuttunut ja kyyneleet silmissä ettei tajunnut kuvien sumeutta, luuli että oli vaan omissa silmissä niin paljon kyyneleitä! :)

Mulla meni ponnistusvaiheessa taju kankaalle, jolloin mies oli topakasti komentanut, että " ei nyt ole mikään aika ruveta nukkumaan" . Mies ei yleensä nolostu pienistä, mutta silloin oli kuulemma nolottanut, kun oli heti möläytyksensä jälkeen tajunnut, että olen oikeasti kanttuvei ja kätilö ihan hädissään.

Mummini kertoi, että kun hän oli synnyttämässä äitiäni kätilö oli tokaissut mummilleni, että ei noin paljon tarvitse huutaa, et huutanut silloinkaan kun mukulaa olit tekemässä.



Mummi sanoi,että nyt harmittaa ettei sanonut kätilölle, että kyllä huusin silloinkin :D

hah, mitäköhän kätilö olisi siihen tuumannut?

tämä tapahtui reilu 2voutta sitten...

Poika oli jo syntynyt ja odottelimme osastolla tyttäriemme vierailua isovanhempiensa kanssa.Mies palasi keskustelussaan edelliseen päivään ja tokaisi ettei hänelle tehnyt yhtää pahaa kun näki sen sikiön..vähän aikaa mietin kunnes tajusin sen tarkoittaneen sitä istukkaa!!!!

kyllä nauru maittoi pitkäksi aikaa ja hoitajakin tuli varmistamaan etten ole seonnut ihan lopullisesti=)

möläytin tän klassisen " taitaa tulla sonta" -replan. Siihen kätilö totes ett antaa tulla vaan jos siltä tuntuu mutt mie arvioisin ett lapsi sielt tulee. Ja niinhän sieltä tyttö tuli. Kätilöopiskelija meni niin hämilleen ettei muuta osannu hokea ku onnex olkoon, onnex olkoon, tää oli mun eka synnytys. Pakkohan siihen oli todeta ett nii minunki. =)



Mies on joka synnytyxessä ollu oma hiljanen ittesä, ainoo joka salissa mokailee on minä. =) Mutt se siinä tilassa suotakoon.. ;)

on tämä synnyttäminen niin kovin raadollista :D



Esikoisen syntymässä v.2000 oltiin varauduttu repullisella eväitä, oli musiikit ja lehdet, koska valmenuksessa sanottiin ensimmäisten synnystysten kestävän.

Supistukset muuttuivat säännöllisiksi kello 15:sta aikoihin, sairaalassa olimme kello 17:sta, jolloin olin jo 5cm auki. Pääsimme allas huoneeseen ja mies siinä laittoi veden valumaan ja levyn soimaan sekä itselleen kaivoi repusta eväitä. Itse istuskelin tyynen rauhalissena piuhoissa keinutuolissa kun samassa saliin pelmahti kätilöitä ja lääkäreitä, vauvan sydän äänet laskivat ja minut komennettiin pöydälle joka melkein saman tien kiidätettiin leikkuriin, suloinen tyttömme syntyi hätäsektiolla 18:11. Mies sanoi jälkeen päin olleensa todella typertynyt...seistessään siinä lihapiirakka kourassaan allas veden valuessa. Huoneeseen tullut siivooja oli sitten häntä rauhoitellut ja sanonut että tuskin sitä allasta tänään enään tarvitaan joten voit sammuttaa veden. Mies sanoi noiden kymmenen minutin olleen hänen pisimmät, mutta sitten olivat onneksi tulleet hakemaan katsomaan pikku neitiä.



Kakkosen syntymässä v.2002 mies vitsaili synnytys salin seinällä olevista "keskiaikaisista" kidutus välineistä (jalkatuet) joiden käyttötarkoitus tulikin sitten tutuksi kun jouduttiin imukuppisynnytykseen.



Ja kolmosen synnytyksessä meillä olikin sitten "hauskinta" konkareita jo kun ollaan. Kävimme päivän aikana pari kertaa sairaalassa käyrillä (koska aiemmissa synnytyksissä on ollut sydänäänten laskua) mutta aina sitten lähdimme asioille jouduttamaan synnytystä. Kun sitten viimeisellä kerralla palasimme sairaalaan aula oli täynnä odottavia äitejä (n.20) ja isät mukaanlukien (olivat tutustumiskäynnillä) kätilöt tulivat samaan aikaan aulaan kuin me ja toivottivat mattimyöhäiset tervetulleiksi...mies siihen sitten ylpeästi heti totesi että - Me kyllä tulimme SYNNYTTÄMÄÄN. No me pääsimme sitten odotustilaan käyrille ja kyllä moni silmäpari meitä seurasikin. Kätilöt lähtivät kierrättämään ryhmää ja me jäimme oman onnemme nojaan, supistukset olivat jo aika reippaita, ja kun ryhmä oli ulos lähdässä kuulin kätilön sanovan että

-Täällä pitää ja saa sitten esittää toiveita. Johon minä huusin niin lujaa kun pystyin että -HALUAN EPIDURAALIN!!! Täti ohjasi ryhmän nopeasti ulos ja pääsimme saliin. Epiduraalia en koskaan ehtinyt saamaan enkä mitään muutakaan puudutetta. Mies lauloi minulle - Nyt huudetaan....ihanaa leijonat ihanaa, ei haittaa vaikka tekee kipeää... Täytyy kyllä sanoa että hurtilla huumorilla tästäkin selvittiin.



Katsotaan mitä neljäs kerta tuo tullessaan

JB72 8+3

Synnytyksessä mies oli ihana ja kannustava, mutta osastolla sitten vissiin ylihuolissaan vauvasta. Se oli lähinnä hassua :) Kerran säntäsi yhtäkkiä ulos mein huoneesta, kävi kätilön käytävältä (kun sillä ois kyllä ollu vissiin kiire johonkin), raahasi sen mein huoneeseen ja kysyi onko vauvan jalat murtuneet tai jotain kun ne on niin veltot ja näyttää muutenkin kummalta. No ei olleet murtuneet, meidän pikku paksukainen nukkui vaan tyytyväisenä.



Perheosastolta meidät siirrettiin Neonatal -osastolle, johon pikkuinen piti jättää hetkeksi yksinänsä hoitajien huomaan (piti kirjautua ulos perheosastolta ja hakea tavarat jne.). Mies siinä sitten kertoi yksityiskohtaisesti kätilölle kuin juuri meidän vuorokauden ikänen vauva tykkää olla sylissä ja miten sitä voi tyynnyyttää jos ja kun se huutaa. Kätilö mallia 25v. työlkokemusta hymyili ja pidätteli vissiin naurua, mutta sano ihan vakavissaan kuiteskin takaisin, että joo vastasyntyneet tykkää yleensä olla lähellä.



Todelliset naurut saatiin sit kummiskin molemmat, kun kotiin lähtiessä taksikuski (keski-ikinen ruotsalaismies) katto mun vatsaa ja sano reippaasti, että se oli sitten väärä hälytys! Oltiin miehen kanssa molemmat hetki aika hämmentyneitä, kehtaako joku tuntematon oikeesti arvostella just synnytäneen naisen vatsaa..? Sit kuitenkin selitin et täällä se vauvankaukalossa on, kyllä se ulos tuli... Taksikuskia tais vähän hävettää ;D että näin täällä Tukholmassa.

... ettei häviä hyvä ketju. Aivan mahtavia juttuja, kohta pääsee toistamiseen ihmettelemään syntymän saloja. Katsotaan kuka möläyttää ja mitä :-))

ettei vaan häviä minnekään. Nelisen viikkoa laskettuun aikaan ja itekkin tarinansa tänne sitten voisi tulla raapustamaan!!

Ekan vaavin avautumisvaihe oli käynnistyksen ja epäonnistuneen epiduraalin vuoksi tosi kivulias. Mies koetti keksiä jotain mikä auttaisi ja ehdotti, että puristaisin kädet nyrkkiin niin, että kynnet pureutuu lihaan "kun se siirtää kivun sit muualla". Siinä kohtaa tuli haistateltua aika sujuvasti :). Myöhemmin sitten selitin, että hippasen eri kipusfääreissä liikuttiin... ja ettei sitä tuskaa millään nyrkkiin puristeluilla toudellakaan muutella. Mutta oli kuulemma tullut reaktiosta jo selväksi :). Muutoin isäntä on ollut ihan todella kymmenenpisteen tukija, vaikka sillä on itsellään aika paha piikki- ja sairaalakammo.

Ja siitä loppusynnytyksestäkin selvisin vetämällä nupin ilokaasulla niin sekaisin, että mies välillä kyseli olenko tajuissani. "En", muistan sopertaneeni :).

Vierailija kirjoitti:

Mieheni oli vakaasti päättänyt, että kun synnyttämisen aika tulee niin minä kävelen sen 2-3 km sairaalalle, jotta saan matkalla raikasta ilmaa ja lapsi laskeutuu hyvin - kuulemma helppo synnytys olisi näin edessä. Mieheni jopa ehdotti että voisin hiihtää sairaalaan järven selän yli. Luulin, että hän laski leikkiä.

Kun siis synnyttämisen aika tuli, niin tosiaan se pisti minut kävelemään. Hän itse ajoi autolla lähietäisyydellä jos autoa tarvitaan! Minä ajattelin että kai se niin on tehtävä... Mies ajoi autolla vieressä ja minä kävelin. Aina välillä supistuksen aikana otin nojaa aidasta tai valotolpasta ja huusin...mitähän ihmiset ajattelivat??? Äijä huuteli auton sivuikkunasta ohjeita ja kyseli kuinka sujuu. Minä kävelin ja voivottelin, mies tsemppasi. Ilma oli suojakelin puolella ja veden/ rännän sekaista tuli taivaalta...ilma tosin oli raikas. Matka kesti ja kesti mutta vihdoin pääsimme sairaalaan - SYNNYTYKSESTÄ TULI PITKÄ JA RANKKA - tästä kävelymatkasta huolimatta. Sai mies kuulla kunniansa myöhemmin - tosin hän sanoi, että kuinka paha lainkaan olisi ollut ellet olisi kävellyt!!!

Ootko synnyttäny siis joskus 1500-luvulla?!

Vai miten he l v etissä täälä puolet jutuista on tyyliä: mies päätti sitä ja tätä niin ei auttanut kuin xx typeryys suorittaa.

Hyh sentään, en ikinä suostuisi mihinkään tässä kerjussa kerrottuun.

20 vuotta vanha ketju, jota ei ole poistettu 😮

Hän otti minusta kuvan kun olin suihkussa alasti jumppapallon päällä kuolemaisillani tuskasta ja tyyliin nauroi kuvalleni ja sanoi että nauretaan sille yhdessä myöhemmin. Ei paljon naurattanut silloin eikä myöhemminkään. Mies vähin äänin poisti kuvan eikä koskaan maininnut asiasta enää uudestaan. Olen välillä yrittänyt kysyä että mistäs helvetistä siinä oikein oli kyse, mutta ei halua puhua aiheesta ja sanoo vain että oli kypsymätön ja ajattelematon, eikä ymmärtänyt paljonko minuun sattui. Vieläkin vituttaa kun kirjoitan tätä :D

Vierailija kirjoitti:

Tässä näitä vanhoja ja uudempia juttuja lukiessa itsellekin tuli muutama asia mieleen...

Kakkonen synty 31-viikkosena keskosena, ja supistusten käynnistyttyä lähtö oli niin pikainen, etten todellakaan tajunnut ottaa mitään mukaan. Vaatteetkin tuhriutu ambulanssissa vereen ja lapsiveteen. Oli siis pyydettävä rakasta miestäni tuomaan kotiutumisvaatteet minulle mukanaan, kun tulee noutamaan sairaalasta. No, mieshän oli sitten tunnollisesti pakannut vaatteet muovikassiin ja to mukanaan: alusvaatteet, paidan ja PITKÄT KALSARIT (vieläpä sellaiset rumat, joita olin raskausaikana pöllinyt häneltä), ei päällyshousuja. Niillä kamppeilla kun olisin kävellyt sairaalasta pihalle niin olisivat varmaan passittaneet äkkiä toiseen sairaalaan... Eipä auttanut muu, kuin miehen lähteä ostoksille ja hakea mulle verkkarit... että edes sairaalan ovesta kehtasi kävellä ulos. Vahinkohan se housujen puuttuminen oli...

Miehen sisko (lapseton) kyseli sitten synnytyksen jälkeen, että mitä olin jutellut hänelle tuttujen ambulanssimiesten kanssa matkalla sairaalaan", kun matkaa oli kuitenkin yli 100km, "niin siinähän ehtii kaikenlaista rupatella. No, supistuksia tuli n.2min välein ja kestivät aina n. minuutin ollen tosi voimakkaita. Rento rupattelu oli siis sitä, että minä sanoin aina:"nyt supistaa", toinen ambulanssimies vilkaisi kelloa ja huuteli huolissaan toista painamaan kaasua. Ehdittiin sairaalaan - onneksi, ties miten olisi käynyt, jos poika niillä viikoilla olisi syntynyt tienvarteen.

Mies tuli omalla autolla perässä ja ehti juuri saliin, jossa olin odotellut kiltisti vartin. Hän ehti juuri kysäistä "miltä tuntuu", kun kiljuin kätilölle, että nyt pitää kyllä ponnistaa ja poika oli ulkona minuutissa.

Seuraava synnytys olikin sitten hieman myöhemmillä viikoilla, 37+3, ja olin valmiiksi sairaalassa. Synnytyksen lähtiessä todenteolla käyntiin vuodeosaston kätilö pisti tietysti käyrille ja totesi, että hänestä supistukset ovat aika lieviä... Olin jo aika kipeä ja sanoin, että niin niin käyräthän ne parhaiten tietävät ja vaadin sisätutkimuksen. No, olin 5cm auki ja kätilö lähti varailemaan salin sanoen"Ei tässä vielä mitään kiirettä..." Soitin miehelle 130km päähän, että lähtee rauhassa tulemaan, ei mitään kiirettä (Esikoinen kertoi myöhemmin, ettei koskaan ole nähnyt niin lentävää lähtöä).. Kävelin synnytyssaliin omin jaloin matkalla tuli muutama tosi kipeä supistus ja hieman pisti vihaksi, kun saliin saattanut kätilö totesi vastaanottavalle kätilölle:"Ei tästä välttämättä synnytystä vielä tule." Salikätilö katsoi tilanteen heti salissa ja totesi:"9cm. Soitat kelloa, kun alkaa ponnistuttaa" Vartti ja tyttö oli syntynyt... Varmaan olisi tipahtanut käytävälle, jos osaston kätilön sijaan olisin luottanut käyriin.

Miehen ensisanat saapuessaan tunti synnytyksen jälkeen:"En kyllä arvannut, että vauvan itku kuului täältä." Onneksi ei kysynyt miksi en odottanut häntä.

Katjalah&nelonen rv22+3, tulevaa odotellen:

Jösses, olet pystynyt vielä kävelemään, kun 9 cm auki. Mutta mulla kans 6 cm kohdalla (supistukset oli niin kovia, että en enää pysynyt jaloilla, oli käyrät mitä oli) kätilö lähti hakemaan lääkäriä kivun lievitystä antamaan. Lääkäri tuli suht nopeasti 10 min.kuluttua, ja olin jo täysin auki. Eli se siitä kivun lievityksestä. Ja siitä 20 min, niin tyttö oli jo ulkona.

KAKSIKYMMENTÄ VUOTTA VANHA ALOITUS JA VIELÄKIN TOIMII. LOPETTAKAA TÄMÄ HÖLMÖILY IS!

Olin kotosalla mukava imetysmekko päällä, kun appivanhemmat kävi katsomassa uutta tulokasta. Appiukko totesi sitten minuun mahaan viitaten, että taisi toinen jäädä vielä syntymättä😳. Jokainen synnyttänythän meistä tietää, että se maha pömpöttää synnytyksen jälkeen...

Vierailija kirjoitti:

Hän otti minusta kuvan kun olin suihkussa alasti jumppapallon päällä kuolemaisillani tuskasta ja tyyliin nauroi kuvalleni ja sanoi että nauretaan sille yhdessä myöhemmin. Ei paljon naurattanut silloin eikä myöhemminkään. Mies vähin äänin poisti kuvan eikä koskaan maininnut asiasta enää uudestaan. Olen välillä yrittänyt kysyä että mistäs helvetistä siinä oikein oli kyse, mutta ei halua puhua aiheesta ja sanoo vain että oli kypsymätön ja ajattelematon, eikä ymmärtänyt paljonko minuun sattui. Vieläkin vituttaa kun kirjoitan tätä :D

Oksettaa, kuinka paljon miehet vähättelevät naisen kipua ja olettavat, ettei synnytys tunnu missään! Tässäkin ketjussa monen monta miestä hölmistynyt siitä, että ai se synnytys sattuu oikeasti. Jotkut jopa säikähtävät sitä että naisesta tulee lapsivedet ja verta ja paskaa ja kaikki. Tuleeko yllätyksenä että nainen onkin ihminen eikä seksirobotti?! Näköjään joillekin!

Tuttu nainen sanoi että hänen mies sanoi sairaalassa  hänelle että yritä nyt synnyttää tv,stä alkaa kohta winbeaks sarja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä näitä vanhoja ja uudempia juttuja lukiessa itsellekin tuli muutama asia mieleen...

Kakkonen synty 31-viikkosena keskosena, ja supistusten käynnistyttyä lähtö oli niin pikainen, etten todellakaan tajunnut ottaa mitään mukaan. Vaatteetkin tuhriutu ambulanssissa vereen ja lapsiveteen. Oli siis pyydettävä rakasta miestäni tuomaan kotiutumisvaatteet minulle mukanaan, kun tulee noutamaan sairaalasta. No, mieshän oli sitten tunnollisesti pakannut vaatteet muovikassiin ja to mukanaan: alusvaatteet, paidan ja PITKÄT KALSARIT (vieläpä sellaiset rumat, joita olin raskausaikana pöllinyt häneltä), ei päällyshousuja. Niillä kamppeilla kun olisin kävellyt sairaalasta pihalle niin olisivat varmaan passittaneet äkkiä toiseen sairaalaan... Eipä auttanut muu, kuin miehen lähteä ostoksille ja hakea mulle verkkarit... että edes sairaalan ovesta kehtasi kävellä ulos. Vahinkohan se housujen puuttuminen oli...

Miehen sisko (lapseton) kyseli sitten synnytyksen jälkeen, että mitä olin jutellut hänelle tuttujen ambulanssimiesten kanssa matkalla sairaalaan", kun matkaa oli kuitenkin yli 100km, "niin siinähän ehtii kaikenlaista rupatella. No, supistuksia tuli n.2min välein ja kestivät aina n. minuutin ollen tosi voimakkaita. Rento rupattelu oli siis sitä, että minä sanoin aina:"nyt supistaa", toinen ambulanssimies vilkaisi kelloa ja huuteli huolissaan toista painamaan kaasua. Ehdittiin sairaalaan - onneksi, ties miten olisi käynyt, jos poika niillä viikoilla olisi syntynyt tienvarteen.

Mies tuli omalla autolla perässä ja ehti juuri saliin, jossa olin odotellut kiltisti vartin. Hän ehti juuri kysäistä "miltä tuntuu", kun kiljuin kätilölle, että nyt pitää kyllä ponnistaa ja poika oli ulkona minuutissa.

Seuraava synnytys olikin sitten hieman myöhemmillä viikoilla, 37+3, ja olin valmiiksi sairaalassa. Synnytyksen lähtiessä todenteolla käyntiin vuodeosaston kätilö pisti tietysti käyrille ja totesi, että hänestä supistukset ovat aika lieviä... Olin jo aika kipeä ja sanoin, että niin niin käyräthän ne parhaiten tietävät ja vaadin sisätutkimuksen. No, olin 5cm auki ja kätilö lähti varailemaan salin sanoen"Ei tässä vielä mitään kiirettä..." Soitin miehelle 130km päähän, että lähtee rauhassa tulemaan, ei mitään kiirettä (Esikoinen kertoi myöhemmin, ettei koskaan ole nähnyt niin lentävää lähtöä).. Kävelin synnytyssaliin omin jaloin matkalla tuli muutama tosi kipeä supistus ja hieman pisti vihaksi, kun saliin saattanut kätilö totesi vastaanottavalle kätilölle:"Ei tästä välttämättä synnytystä vielä tule." Salikätilö katsoi tilanteen heti salissa ja totesi:"9cm. Soitat kelloa, kun alkaa ponnistuttaa" Vartti ja tyttö oli syntynyt... Varmaan olisi tipahtanut käytävälle, jos osaston kätilön sijaan olisin luottanut käyriin.

Miehen ensisanat saapuessaan tunti synnytyksen jälkeen:"En kyllä arvannut, että vauvan itku kuului täältä." Onneksi ei kysynyt miksi en odottanut häntä.

Katjalah&nelonen rv22+3, tulevaa odotellen:

Jösses, olet pystynyt vielä kävelemään, kun 9 cm auki. Mutta mulla kans 6 cm kohdalla (supistukset oli niin kovia, että en enää pysynyt jaloilla, oli käyrät mitä oli) kätilö lähti hakemaan lääkäriä kivun lievitystä antamaan. Lääkäri tuli suht nopeasti 10 min.kuluttua, ja olin jo täysin auki. Eli se siitä kivun lievityksestä. Ja siitä 20 min, niin tyttö oli jo ulkona.

Mä olen myös kävellyt omin jaloin ihan siihen hetkeen asti, kunnes vauva syntyi. Sen sijaan en mitenkään pystynyt istumaan enkä makaamaan.