Mä en ymmärrä tota avioehtoa. En suostuisi menemään naimisiin,

olen valmis. Jos ero syystä tai toisesta tulisi (ei tule oikeasti), niin mulle ei enää kuulu sen jälkeen, mitä mies tekee. Vaikka kylpisi minun vanhemmilta saaduissa rahoissa. Ei voi vähempää kiinnostaa. arvostan vanhempiani, mutta en rahaa. Kun olemme menneen naimisiin, kaikki omaisuus on tullut yhteiseksi. Jos sen sitten menettää, niin so what. RAHA EI TEE ONNELLISEKSI! Teidän on ilmiselvästi erittäin vaikea käsittää tätä juttua. Minusta tuntuu, että olette joko kateellisia tai sitten ette tiedä, mitä todellinen rakkaus ja yhteinen arvomaailma ovat. ap

vastaa siihen, että onko oikeasti valmis uhraamaan vanhempiensä elämäntyön miehensä uudelle vaimolle JOS ero syystä tai toisesta tulisi. Vaikka en itsekään ole mieheni sukuni kanssa naimisissa mutta silti arvostan myös muiden tekemää työtä ja ymmärrän, että he haluavat, että heidän työnsä säilyy lapsillaan, eikä jonkun exän nyxällä, jolle se ei kuulu. Miten oikeasti voisit edes katsoa vanhempiasi silmiin sen jälkeen kun he ovat työllään ansainnut jotain tai jotain, mikä on suvussa vuosia kulkenut, jolla on tunnearvoa, niin sinä tuosta noin vaan antaisit sen pois...

RAHA EI TEE ONNELLISEKSI. Ja nain o helppo sanoa jos ei ole maisuutta tai sita on niin paljon etta ei tarvitse valittaa tai etta on vaan tosi sinisilmainen.

Toivon ap;lle kaikkea hyvaa- toivottavasti sinulle ja lapsille ei tule ikina rahasta tiukkaa!

Silloinhan sitä ollaan noin mustavalkoisia mielipiteissä, kun ollaan vasta naimisiin menossa tai lapset ovat suunnitteilla.



Kun elämänkokemusta vielä karttuu, niin useimmat oppivat viimeistään ajan kanssa näkemään mustan ja valkoisen välillä myös harmaan eri sävyjä eli oppivat ymmärtämään, että maailma ei ole noin joko - tai -paikka, kuin ap:lle vielä on.



Että ehkä sinäkin ap vielä tulet tajuamaan mikä se avioehdon tarkoitus joillekin on.



Ja näinkin pitkän ketjun jälkeen ihmetyttää, ettet sinä vieläkään usko, ettei avioehto yleensä edes koske avioliiton aikana yhdessä hankittua omaisuutta.

ollaan tosiaankin avioliitossa rakkaudesta, ei rahasta/omaisuudesta. itse ajattelen, että ne jotka eivät avioehtoon suostu, on siinä muutakin kuin rakkautta, tai siis rakkautta voipi olla yksinään, rakkaudella on muukin kohde kuin se puoliso... hänen omaisuus myös.

ollaan tosiaankin avioliitossa rakkaudesta, ei rahasta/omaisuudesta. itse ajattelen, että ne jotka eivät avioehtoon suostu, on siinä muutakin kuin rakkautta, tai siis rakkautta voipi olla yksinään, rakkaudella on muukin kohde kuin se puoliso... hänen omaisuus myös.

nimttäin, niin kauan kuin minulla ei lapsia ollut, olisin periaatteessa voinut ajatellakin, että ihan sama, mitä käy, jos eroamme/minä kuolen ja mies löytää uuden puolison ja LIITON.



Vaan sen jälkeen, kun lapset syntyivät, ajattelen aina, miten heidän käy ja erityisesti, jos perheemme hajoaa eron/kuoleman takia. En siis ikimaailmassa halua, että mikään, mikä on "minun" menisi miehen uudelle naiselle, tämän mahdollisille lapsille ja heidän mahdollisille yhteisille lapsille, vaan että kaikki menee minun ja mieheni yhteisille lapsille.



Niin kauan, kun olemme miehen kanssa yhdessä, mitään ongelmaa ei tietenkään ole. Avioehdot ja testamentit ovat vain ikään kuin vakuutus pahimman varalle.

Mutta omalta kohdaltani sanon, että jos nyt olisin solmimassa avioliittoa ja mies ehdottomasti kieltäytyisi avioehdosta, se pistäisi hälytyskellot soimaan: miksi avioehto olisi miehelle uhka? Mitä hän liitoltamme oikein odottaa? Todennäköisesti toteaisin, että siinä tapauksessa ei solmita sitten avioliittoakaan vaan elellään vaikka susiparina, jos kerran avioehto ei käy.

Joku oli näköjään nostanut tän ketjun.



Ap ei ole nuori, vaan nelikymmpinen. Lapsia on useampi.



Olen lähtöisin köyhästä perheestä. Tiedän, mitä on penninvenyttäminen. mutta silloinkin olimme onnellisia.

naimisiin mentyämme teimme avioehdon jolla molempien tuleva perintö"suojeltiin" mahdollisen avioeron aiheuttamalta sotkulta. Ihan yhteinen päätös ja järkevä.



Tuommoinen ap:n kaltainen persaukinen märisee avioehdosta, mutta jos sulla olisi sukuomaisuutta tulossa, niin kyllä sen haluaa varjella turhilta jakamisilta, JOS se avioero tulee kohdalle.



Huoh näitä ihmisiä...

ei ole kenenkään muun työ tärkeää, muuta kuin oma kotirouvan uransa. Kerta olisi valmis uhraamaan sukunsa työn tuosta noin vaan OMAN LIITTONSA tähden. Mistä voit oikeasti tietää, ettei miehesi koskaan ikinä lähde toisen matkaan. Muutu alkoholistiksi tai muuten vaan napsahda päässä. Koska ihan aikuisten oikeasti sellaistakin tapahtuu!!! Sinä ET VOI TIETÄÄ! ja harvemmin vissiin erotaan silleen, että hymyillään kauniisti miehen uudelle vaimolle "kiva kun voimme viettää yhdessä lomia vanhempieni raatamalla ja rakkaudella saavutetulla tilalla" hienoa, että paneskelet uuden miehesi kanssa laiturilla, minä voin keittää sillä aikaa meille kaikille perunat" "vanhempani olisivat ylpeitä sinusta, jota he eivät tunne, etkä kuulu sukuun tms. Heistä on hienoa, että sinä saat kaiken sen, mitä he ovat suvussaan tehnyt satojen vuosien ajan...."

mutta minä olen naimisissa mieheni kanssa, en sukuni.

Anopin kanssa mulla on lämpivät välit, toisin kuin suurimmilla osalla av-mammoista.

ap

vastaa siihen, että onko oikeasti valmis uhraamaan vanhempiensä elämäntyön miehensä uudelle vaimolle JOS ero syystä tai toisesta tulisi. Vaikka en itsekään ole mieheni sukuni kanssa naimisissa mutta silti arvostan myös muiden tekemää työtä ja ymmärrän, että he haluavat, että heidän työnsä säilyy lapsillaan, eikä jonkun exän nyxällä, jolle se ei kuulu.



Miten oikeasti voisit edes katsoa vanhempiasi silmiin sen jälkeen kun he ovat työllään ansainnut jotain tai jotain, mikä on suvussa vuosia kulkenut, jolla on tunnearvoa, niin sinä tuosta noin vaan antaisit sen pois...

Vastaukseni tulee silti AP:lle:



Hyvä! En minäkään menisi kanssasi naimisiin ilman avioehtoa. Asiat ovat siis loistavasti!



mies

vastaa siihen, että onko oikeasti valmis uhraamaan vanhempiensä elämäntyön miehensä uudelle vaimolle JOS ero syystä tai toisesta tulisi. Vaikka en itsekään ole mieheni sukuni kanssa naimisissa mutta silti arvostan myös muiden tekemää työtä ja ymmärrän, että he haluavat, että heidän työnsä säilyy lapsillaan, eikä jonkun exän nyxällä, jolle se ei kuulu. Miten oikeasti voisit edes katsoa vanhempiasi silmiin sen jälkeen kun he ovat työllään ansainnut jotain tai jotain, mikä on suvussa vuosia kulkenut, jolla on tunnearvoa, niin sinä tuosta noin vaan antaisit sen pois...

olen valmis. Jos ero syystä tai toisesta tulisi (ei tule oikeasti), niin mulle ei enää kuulu sen jälkeen, mitä mies tekee. Vaikka kylpisi minun vanhemmilta saaduissa rahoissa. Ei voi vähempää kiinnostaa. arvostan vanhempiani, mutta en rahaa.

Kun olemme menneen naimisiin, kaikki omaisuus on tullut yhteiseksi. Jos sen sitten menettää, niin so what. RAHA EI TEE ONNELLISEKSI!

Teidän on ilmiselvästi erittäin vaikea käsittää tätä juttua. Minusta tuntuu, että olette joko kateellisia tai sitten ette tiedä, mitä todellinen rakkaus ja yhteinen arvomaailma ovat.

ap

vastaa siihen, että onko oikeasti valmis uhraamaan vanhempiensä elämäntyön miehensä uudelle vaimolle JOS ero syystä tai toisesta tulisi. Vaikka en itsekään ole mieheni sukuni kanssa naimisissa mutta silti arvostan myös muiden tekemää työtä ja ymmärrän, että he haluavat, että heidän työnsä säilyy lapsillaan, eikä jonkun exän nyxällä, jolle se ei kuulu. Miten oikeasti voisit edes katsoa vanhempiasi silmiin sen jälkeen kun he ovat työllään ansainnut jotain tai jotain, mikä on suvussa vuosia kulkenut, jolla on tunnearvoa, niin sinä tuosta noin vaan antaisit sen pois...

Aika vaikea katsoa silmiin jo haudassa makaavia vanhempia.

Miten oikeasti voisit edes katsoa vanhempiasi silmiin sen jälkeen kun he ovat työllään ansainnut jotain tai jotain, mikä on suvussa vuosia kulkenut, jolla on tunnearvoa, niin sinä tuosta noin vaan antaisit sen pois...

Oletko oikeasti koskaan kuullut että avioehtoja voi tehdä monen laisia?



Mietippäs jos nyt kuolet ja esim sinun perinnöksi saama kesämökki menee miehelle. Miehesi menee uusiin naimisiin ja kuolee pian, niin tämä kesämökki menisi sille uudelle eukolle?? Mieluummin haluaisin että tällaiset perinnöt pysyisi suvussa. Tai ajattele jos uusi eukko on vain rahan perässä ja miehesi ei taaskaan tee avioehtoa, niin mies menettää sekä omaa omaisuuttaan, että sinulta saamaansa perintöä...



Meille avioehto on itsestäänselvyys, vaikka rakastamme toisiamme maailman eniten, emmekä aio erota koskaan :) Lisäksi meillä kummalakaan ei ole suurempia omaisuuksia!

Jos minä kuolen, niin en tiedä, haluaako mieheni mennä uudestaan naimisiin. Suon sen tietenkin hänelle, jos hän löytää uuden rakkauden. Luotan siihen, että mieheni tekee viisaan valinnan (niinkuin teki aikoinaan minunkin kohdallani :)).

kun mieheni tekee siis uuden LIITON, kaikki on heillä yhteistä. Ja jos niin käy, että mieheni kuuolee, niin tottakai uusi vaimo perii hänet. mua se ei paljon haittaa haudassa. ja uskon, ettei mieheni naisi ketä tahansa naikkosta, vaan sellaisen, joka ajattelisi myös meidän lasten parasta.



Ei mulle joku suvun kesämökki merkitse jotain sellaista, että pitäisin siitä kynsin ja hampain kiinni. Herranjesta kuka tässä ahne oikein on ja rahan perään?

ap

Paitsi jos mies on testamentilla tehnyt hänestä perijän, ja silloinkin lapset voivat halutessaan moittia testamenttia, jolloin saavat puolet perinnöstä ja leski saa vain toisen puolen.



Aihe kuohuttaa tunteita niin paljon, että tosiasiat unohtuvat. Ja tosiasiahan on, että sen miehen exän tai uuden vaimon hallintaan voi mennä omaisuutta lähinnä vain siinä tapauksessa, että vaimolla on enemmän omaisuutta, jolloin hän tai hänen kuolinpesänsä joutuu maksamaan tasinkoa miehelle tai miehen kuolinpesälle, riippuen siitä onko kyse avioerosta vai kuolemasta. Miehen omaisuus plus tämä vaimolta/leskeltä saatu tasinko voi sitten ajautua exän hallintaan, jos parilla on alaikäisiä lapsia tai jos lapset ovat kuolleet ilman rintaperillisiä.



Pääsääntö on, että puolisot eivät peri toisiaan. Se, mitä leskelle jää, ei ole perintö, vaan hänen ikiomaa omaisuuttaan, mahdollisesti täydennettynä tasingolla, jos kuolleella on ollut enemmän omaisuutta kuin leskellä.

Johan se sukutila on ahneutta jos haluaa sen säilyttää! :D



Sinä olet juurikin semmonen haaska joka nauraa kaikille ehdoille: koska "mun rakkaus kestää eikä se lopu".

Et sinä vaan pysty toista ihmistä kontrolloida. Jos se haluaa erota sinusta 20 vuoden päästä niin sitten eroaa.

Kun ei ole omaisuutta niin ei osaa sitä myöskään arvostaa. Sää voit huoletta asua vuokralla ja olettaa että yhteiskunta maksaa.



Todella naiivia heittää "ei raha tee onnelliseksi".

Ei se teekään, mutta monelle se suvun rakentama tönö on henkinen hyvä paikka. Eihän sitä ollakaan myymässä pois! Rahallista arvoa tällä ei ole. Puhutaan JATKUVUUDESTA!

Mutta jossain viestissä sinä kehuit miten voisit olla onnellinen ilmankin, joten myisit: siis SINÄ voisit myydä mieheltä erossa saamasi osuuden (siis jos sillä semmonen nyt olisi)!

Ja juuri tätä varten ne avioehdot on; JOS joskus ero tulee, niin se mukava mökki jossain jonka isoisoisä on rakentanut paljain käsin jää eronkin jälkeen. Eikä tollanen huithepeli sitä myy! :)



60

Ystäväni oli naimisissa kaikin puolin kunnollisen miehen kanssa lähes 20 vuotta. Persaukisista parikymppisistä he kasvoivat yhdessä todella hyvätuloisiksi nelikymppisiksi. Oli vene, autoja, uusi omakotitalo kalliilla paikalla. Kaksi kaunista lasta, koira ja mökki. Kristillis-konservatiivinen arvomaailmakin. Tämä pari oli juuri sellainen joka sai kaikki muutkin uskomaan ikuiseen rakkauteen. Eräänä iltana mies tuli kotiin, pakkasi lätkäkassillisen tavaroitaan ja ilmoitti lähtevänsä toisen naisen luo. Mitään ennusmerkkejä ei ollut.



Omaisuus oli pääosin yhteistä. Vene kuitenkin vain miehen nimissä, hankittu ennen avioliittoa. Se jäi siis hänelle. Isoin ongelma oli tuo mökki. Sen oli vaimo saanut perinnöksi, oman sukumökkinsä. Periaatteessa kaikki avioliitossa hankittu tai saatu omaisuus siis jaetaan. Koska perhe oli juuri muuttanut ei jätetty vaimo halunnut taas muuttaa lasten kanssa. Niin siis mies sai kaiken muun paitsi talon. Rahallisesti omaisuus jaettiin suurin piirtein tasan. Uusi nainen halusi ehdottomasti tuon mökin. Sinne meni 1920-luvulla rakennettu sukuhuvila, isolla tontilla, halutulla paikalla. Mökki oli siis tämän ystäväni nimissä, mutta hänen sisarustensa käytössä. Nyt heillä ei ole sinne asiaa, sillä uusi vaimo emännöi siellä. Itse asiassa mökki on purettu uuden tieltä. Olisiko avioehto pelastanut?