minkälaista työtä tekee äiti, jonka mielestä lasten kotona hoitaminen on lomaa?

on niin raskasta, että kotona omien lasten kanssa pääsee kyllä helpommalla.

Joku päivä kerkiän syödä, ehkä muutaman kerran mikrossa lämmitettyä kuivaa ruokaa. Vessassa kerkiää käymään pikaiseen kunhan on tarkistanut että kaikki on hoidossa ja kyökki ei kaadu sillä aikaa niskaan, ja tietty just kun oon päässy istumaan pöntölle, puhelin soi tai asiakas kilkuttaa kelloa kassalla.

Aamua alkaa hirveellää kiireellä stressissä ja päivä loppuu ja osa työstä jää tekemättä mutta haluan jo kotiin perhettä passaamaan.



Työpäivän jälkeen kaipaan kotona tunnin hiljaisuuttaa koko päivän jatkuneen metelin ja astioiden kalinan jälkeen, pari tuntia menee että sydämen syke tasoittuu.

Luoja etten mä halua töihin takaisin ainakaan pariin vuoteen :)

Eli raahaa kippurassa kiljuvia AIKUISIA asiakkaita huoneeseensa/vessaan/suihkuun/syömään, kuuntelee kiukuttelut kovasta kakasta, ei ehdi tietokoneelle vaikka se kuinka toimii kun vuoron päätyttyä eli yllitöinä, kuuntelee jatkuvaa tyhmittelyä ja uhkiluja, siivoilee lattialle/seiniin heitettyjä ruokia ja torjuu rinnalle haluavia, ei ole rauhallista kahvi- tai ruokataukoa, saa "lättyynsä" 1-2 x kk, istuu palavereissa palaverien perään...



että on ihan vaan onnellinen hoitovapaalla eli lomalla kotona 1,5 v:n ja 5 kk:n kanssa (+ 11v & 16 v) =)

Minä en koe lasten ja kodinhoitoa oikeastaan työksi. No okei, osan kotitöistä kyllä (siivojan hommia opiskeluaikana tehneenä:D). Mutta en lastenhoitoa, vaikka se välillä äärimmäisen raskasta onkin, varsinkin vauva-aika.

Vaikka töissä koen pääseväni paljon helpommalla kuin kotona, olen silti mielummin kotona. Olisin myös toimistossa töissä, jos en hoitovapaalla.



Mieheni tekee 10-16 tuntista työpäivää ja työ on paljolti fyysistä, mutta hän sanoo että ei jaksasi päivääkään tehdä sitä mitä minä kotona teen. Kokeillut siis on kun sairaalaan jouduin.

kotona oleminen on ihan eritavalla kuormittavaa kun töissä oleminen. Tietyllä tavalla pääsin kotona helpommalla, mutta se sosiaalisten kontaktien puute oli kuormittavaa. Plussapuolia oli se, että päiväohjelmaa pystyi soveltamaan; käymään siellä kaupassa keskellä päivää, kahvilla, uimassa, luistelemassa jne. Toisaalta meillä ainakin oli lasten kerhoja yms. joissa täytyi olla tiettyyn aikaan, joten ihan täysin vapaata se kotona oleminenkaan ei ollut.



Nyt kun olen palannut taas töihin niin täytyy sanoa, että NAUTIN töistäni, vaikka sairaanhoitaja hyvin kiireisellä isolla osastolla olenkin. Saan tehdä töitä kivojen työkavereiden kanssa ja kehittää itseäni ja ammattitaitoani. Ja mikä parasta; vuorotöiden ansiosta minulla on myös vapaapäiviä keskellä viikkoa, joten tavallaan saan sekä olla töissä että lasten kanssa kotona. Pääsen edelleen tekemään ruokaostokset yhdessä lasten kanssa aamupäivällä ja uimahalliin ennen hirveintä ruuhkaa. Ja koska isä usein "joutuu" olemaan myös lasten kanssa yksin kotona, isän ja lasten välinen suhde on harpannut valovuoden eteenpäin.

Aurinkorantaa ja palvelua, ei kotiaskareita?

Vai kotona oleminen, ei työtä?

Vai työ, ettei lapsia imetä?



Minusta epäoleellista on mitä työtä tekee, vaan se että kotona LOMALLA ei saisi olla arkea.

Kesälomat ja kaikki menee ARKEEN ja onko siinä joku vika?



Pitäiskö sun arjen tai ajatuksen arjesta muuttua?



Omalla kohdalla se työpäivä päättyy kun töistä lähtee, kotona on vapaalla. Ja kotona on aina hauskaa ja mukavaa: vaikka imettää lasta tai pyyhkii pyllyä.

Joutuu ne asiat tekemään vaikka olisi aurinkorannallakin.

Työni on pahimmillaan palaverista toiseen juoksemista (joskus ilman lounastaukoa), töitä vielä illalla kotonakin, työmatkoja varhaisine heräämisineen ja pitkine lentoineen. Pahinta on se kauhea ikävä kotiin ja perheen luo, siihen en ole tottunut vuosienkaan kuluessa.



Siihen verrattuna on ihanaa olla lasten kanssa kotona! Kerrankin on aikaa tehdä ruokaa kunnolla, siivota kotia, ihan vain oleilla lasten kanssa keskellä päivää. Pidän kyllä työstäni ja parhaimmillaan se onkin hyvin palkitsevaa ja mukavaa. Mutta silti olen nauttinut todella paljon viimeisestä kahdesta vuodesta kotona.

Olen tiedottaja isossa pörssiyhtiössä, jossa minua mitataan joka hetki.

Henkiset paineet ovat kovat, ja duuniasiat pyörivät päässä kotonakin. Eri asia olisi olla jossain tehtaassa linjalla ja klo 16 ei tarvitsisi asioita enää ajatella.



Olen kotona taaperon kanssa ja lisäksi täällä asustaa teini, jonka ruoka- ja pyykkihuollosta minä vastaan.



Ja tämä on todella lomaa, vaikka mies tekee pitkää päivää - henkisesti raskaan työnsä takia.

Kun mä olen työpaikaltani kotona lomalla, olen mielestäni lomalla vaikka lapset on kotona ja kaikki tuo sp:n mainitsema on hoidettava. Samoin viikonloppuisin ja iltaisin. Töissä on raskasta ja odotan kotiinpääsyä vaikka kotonakin on raskasta ja pääasiallisesti huolehdin lasten perushoidosta. Niin mä en ihan tajunnut, koska ap:n mielestä mulla sitten on loma, kun mä oon joko töissä tai lasten kanssa kotona. Mun mielestä siis lasten kanssa kotona oleminen on lomaa. Silloin voi päättää mitä päivän aikana tehdään ja milloin tehdään. Voi valita mennäänkö puistoon vai leikitäänkö kotipihassa. Voi päättää missä järjestyksessä teen kotityöt, eikä mitään hirvittävän vakavaa tapahdu, jos pyykinpesu on vähän myöhässä tai jonain päivänä en ole jaksanut siivota. Mun ei tarvitse olla koko ajan sosiaalinen ja hyvääntuulinen ja voi pitää mukavia verkkareita vaikka koko päivän.

Kun olin töissä tuossa ennen kuopuksen syntymää, minusta oli lomaa se, että sain ruokatauon ja kahvitauon viettää istuen, syödä rauhassa omaa ruokaani ilman, että esikoiseni, tuolloin vähän puolin ja toisin 3v., ollut koko ajan kuikkimassa lautastani "äiti, mitä sulla on? Saanko mäkin maistaa? Mä tahon tota!" Vaikka minun ruokani siis oli täysin samaa kuin se, mitä hänen omallakin lautasellaan oli, ja vaikka hän sen tiesi. Ja tosiaan, töissä minä sain huomattavasti enemmän valita, missä järjestyksessä mitäkin tein, kuin nyt saan. Kotitöiden suhteen töissä käydessäni tilanne oli helpompi - kotityöt jakaantuivat tasaisesti sekä miehelleni että minulle, eivätkä kaatuneet yhtä lailla minun niskaani, kuten nyt. Toki mieheni tekee niitä nytkin, jonkin verran, mutta on kyllä tunnustanut monesti, että on jättänyt jotakin tekemättä ihan siksi, että tietää mun olevan huomennakin koko päivän kotona, ja että teen ko. hommat silloin kuitenkin.

Kun olin töissä, mulla oli huomattavasti useammin viikonloppuisin tai iltaisin mahdollista istua lattialla leikkimässä esikoiseni kanssa, ja teimme yhdessä koko perheen voimin retkiä ja vietimme yhdessä aikaa. Sen minä koin vapaa-ajaksi, vaikkakin samalla lailla olin kotona kuin nytkin. Nyt olen kotona vuorokauden ympäri, ja kun mieheni tulee kotiin, hän istuu lattialle leikkimään lastensa kanssa. Koko perheen retkiä ei enää ole, emmekä muutenkaan kauheammin vietä aikaa keskenämme. Kun mieheni on kotona, minä teen niitä kotitöitä, joita on vaikea tehdä lasten pyöriessä jaloissa - siivoan kissanhiekkalaatikoita (kissanhiekka ja -jätökset 10-kuisen suussa eivät houkuta, joten lasten läsnäollessa pakko jättää itsekin huomiotta), silitän pyykkiä, teen ruokaa pakkaseen (jotta helpottuu edes ruuanlaittorumba viikolla), käyn ruokakaupassa yksin, tiskaan ja niin edelleen. Käytännössä koko elämäni ja aikani pyörii a) lastenhoidon ja b) kotitöiden ympärillä, eikä mitään vaihtelua ole. Mä en saa olla sosiaalinen, vaikka haluaisin. Mä myös joudun pitämään niitä mukavia verkkareita joka hemmetin päivä, koska työvaatteita ei juuri kannta ruveta kotona sotkemaan vauvan soseilla, maitotahroilla, kuolalla ja räällä. Ehkä tämä kävisi lomasta, jos olisi muutakin kuin tätä, esimerkiksi vaikka niitä töitä. Mutta nyt koen, että tämä lasten kanssa kotona oleminen on mun tehtäväni, työni, joten en tosiaan osaa mieltää tätä lomaksi.

Ap, sinulla on minusta monta väärinymmärrystä:



1) on kaksi eri asiaa siivota kerran viikossa omaa huusholliaan kuin tehdä sitä työkseen 8h/päivä.



2) oman kodin ja lasten suhteen päätäntävalta on itsellä: jos väsyttää, pitää helpon luppopäivän.



3) työssäkäyvä pienten lasten äiti ei pääse eroon siitä lastenkasvatuksesta ja kodinhoidosta. Hänellä on KAKSI duunia, joista molemmista potee huonoa omaatuntoa ja jatkuvaa kiirettä. Kotiäiti sen sijaan saa rauhassa keskittyä vain yhteen rooliin...

Mun työ koostui pääosin kahdesta puolen vuoden pätkästä; ensin talvet projekteja, ja kesät fyysisesti rankkaa ympäristönhoitotyötä tai sitten olin töissä sesonkimatkailussa. Talvet sai totta kai istua siellä konttorissa, mutta voi herranjumala kuinka tylsää ja täysin turhaa se projektien vääntäminen on. Mä katsoin niitä työkavereita ja mietin, että miten noitten pää kestää kymmeniä vuosia katsoa sitä samaa betoniseinää. Ja koska projektit on aina mitoitettu liian lyhytkestoisiksi, niin niissä on helposti kiirettä ja hässäkkää - täysin keinotekoista omasta mielestäni.



Kesät sitten työ oli fyysisesti niin raskasta, että mä ainakin naisena koen ettei se ole mun hommaa. Eikä mun lapsi koskaan ole ollut niin veemäinen kuin känninen keski-ikäinen mies voi olla.



Mulle työ on vain väline saada rahaa. Oma vilkas, sosiaalinen elämäni ei koostu työkavereista enkä mä koe että vaan työssä olisin se oma itseni. En siis koe olevani syrjässä mistään enkä mitenkään urhautuvani kotona. Päin vastoin, mä kokisin et töihin meno ois tän ihanan elämän uhraamista pelkän rahan vuoksi.

Pitkiä työpäiviä, joskus raskasta fyysistä työtä, joskus olen asiakkaiden sylkykuppi.. Toisina päivinä ihan normaaleja ja mukavia työpäiviä. Lasten kanssa kotona olo oli lomaa :)

Lasten kanssa kotona oleminen on lomaa. Nautin siitä kovasti. :) Ja kyllähän kotitöitä teen viikonloppuisinkin, itseasiassa hyvin paljon, koska en muulloin ehdi ja silti olen sitä mieltä, että ne ovat lomapäiviä. Odotan kovasti, että tulisin uudelleen raskaaksi ja saisin taas vuoden kotona hengähtää. Meillä yrittäjille ei muutenkaan suoda mitään helpotuksia, kuten esim. vuorotteluvapaata, joten äitiysloma on todellakin luksusta.

Näytämme olevan vähemmistössä. Minullakin siisti sisätyö, henkisesti ja taloudellisesti palkitseva sellainen. Tällä hetkellä työtahtikin on ihan kohtuullinen. Nuorempana toki jouduin tekemään pitkää päivää, mutta asemani alan asiantuntijana on kymmenen työvuoden jälkeen vakiintunut ja tunnustettu, eikä enää ole samanlaista tarvetta "näyttää".



Lapseni (nyt 3 v) on temperamentiltaan haastava ja koin sen runsaan vuoden mittaisen jakson, jonka olin kotona, erittäin raskaaksi henkisesti. Vauvavuonna itkua mahtui vuorokauteen yli kuusikin tuntia (pidin kirjaa...) ja vaikka touhu on toki lapsen kasvettua helpottunut, ovat vapaapäivät edelleen minusta paljon työpäiviä raskaampia.



Lapseni on toki minulle rakas ja mielelläni vietän aikaa hänen kanssaan ja luovun monista omista jutuistani. Silti koen olevani parhaimmillani hänen kanssaan, kun saan välillä "levätä" töissä.