minkälaista työtä tekee äiti, jonka mielestä lasten kotona hoitaminen on lomaa?

minulla ei ollut ollenkaan omaa aikaa.



Nyt hoitovapaalla minulla on ruhtinaallisesti aikaa, kun nuorempikin on jo 2v. Lapset leikkivät keskenään ja saan tehdä ja puuhata paljon ihan rauhassakin. Kerhoissa istuksin kahvipöydässä nauttien valmiista antimista lapsien leikkiessä..



Käymme shoppailemassa keskellä päivää ja kaikissa kivoissa paikoissa. Joka päivä saan miettiä mitä kiva tänään yhdessä tehtäisiin, kun muut menevät töihin aamutuimaan. Joskus menemme jäätelölle ja joskus uimahalliin. Heräilemme pääosuin omassa tahdissamme ja kaikki muutkin asiat omassa tahdissa. Pakkotahtisuutta ei ole. Lomaa tämä siis on.



Työssäkäydessä on minuuttiaikataulu kaikessa, myös iltaisin lapsillakin, jotta rytmi säilyy.

Nuorempana oli opinnot kesken ekalla äitiyslomalla ja jestas että kotona oli tylsää. Nyt lapsia on ehtinyt kertyä jo 4 ja monta vuotta olin töissäkin (lapset aamulla hoitoon jne). Nyt on niin rentoa olla kotona, saa tehdä omaan tahtiin asiat ja huolina on vaan omia kotipuuhia tyyliin jaksanko pestä tänään vessan ja pitäisköhän kuitenkin ulkoilla vaikka on pakkasta. Välillä on hankalampaa, jos lapset vaikka sairastaa tai pitää kiukkupäivää ja sitten vaan pannaan rimaa alemmas.



Ei töissä voinut kesken päivän istahtaa sohvalle lukemaan hyvää kirjaa. Tai saanut istua aamupalaverissa yökkäri päällä. Tai saanut kahvitella kaverin kanssa ja huudella vaan asiakkaille, että leikkikääpä nyt vaan hetki vielä kiltisti keskenänne :)

Keskellä päivää kauppaan???

Ei hyvää päivää, mä tulisin hulluksi, jos raahaisin noi kolme tenavaa johonkin shoppailemaan... Haen korkeintaan lähikaupasta jotain tosi välttämätöntä jos on ihan pakko, ja muuten pidän ipanat hyvin kaukana kaupoista... Luksusta on päästä kerran kuussa ihan yksin käymään kaupungissa...

mieheltä sanomista, jos olen koko päivän kotona, enkä sen verran saisi aikaiseksi, että laittaisin lapset farmariin ja hurauttaisin markettiin ostamaan parin päivän ruokatarpeet.

Kyllä mun mielestä avuttomuuden huippu, jos ei osaa ruokaostoksia tehdä, kun lapset on mukana... Ja jos niitä on jo kolme, varmaan ainakin se vanhin osaa jo kävellä itse?!

Kyllä meillä vaan mennään sinne ruokakauppaan lasten kanssa ihan keskellä päivää, lapset 1v ja 3v. Yleensä vielä niin, että se 3v jo itse työntää omia pieniä kärryjä tai kulkee siinä vieressä. Tykkkää kovasti auttaa ja on mielellään aina lähtemässä kauppaan.

Aika hassua ajatella, että jonkun mielestä lasten kanssa ruokaostoksilla käyminen olisi jotenkin stressaavaa, mun mielestä se on kyllä 100 kertaa leppoisampaa kun ruokaostosten tekeminen illalla työpäivän jälkeen. Ei oo kiire mihinkään, lapset tykkää katella juttuja jne.

Keskellä päivää kauppaan??? Ei hyvää päivää, mä tulisin hulluksi, jos raahaisin noi kolme tenavaa johonkin shoppailemaan... Haen korkeintaan lähikaupasta jotain tosi välttämätöntä jos on ihan pakko, ja muuten pidän ipanat hyvin kaukana kaupoista... Luksusta on päästä kerran kuussa ihan yksin käymään kaupungissa...

mieheltä sanomista, jos olen koko päivän kotona, enkä sen verran saisi aikaiseksi, että laittaisin lapset farmariin ja hurauttaisin markettiin ostamaan parin päivän ruokatarpeet. Kyllä mun mielestä avuttomuuden huippu, jos ei osaa ruokaostoksia tehdä, kun lapset on mukana... Ja jos niitä on jo kolme, varmaan ainakin se vanhin osaa jo kävellä itse?! Kyllä meillä vaan mennään sinne ruokakauppaan lasten kanssa ihan keskellä päivää, lapset 1v ja 3v. Yleensä vielä niin, että se 3v jo itse työntää omia pieniä kärryjä tai kulkee siinä vieressä. Tykkkää kovasti auttaa ja on mielellään aina lähtemässä kauppaan. Aika hassua ajatella, että jonkun mielestä lasten kanssa ruokaostoksilla käyminen olisi jotenkin stressaavaa, mun mielestä se on kyllä 100 kertaa leppoisampaa kun ruokaostosten tekeminen illalla työpäivän jälkeen. Ei oo kiire mihinkään, lapset tykkää katella juttuja jne.

No, ihmettelen tätä taas tässä iltani kuluksi, kun mietin, miten pitäisi vielä tämäkin viikko jaksaa, ja aika monta seuraavaakin, näitä iänikuisia kotitöitä ja iänikuista lastenhoitoa :) Itse olisin (jos en olisi hoitovapaalla) töissä siistissä, ilmastoidussa toimistossa, jossa tulostin ja kopiokone toimivat, kollegat ovat asiallisia, ystävällisiä ja aikuisia, kahvi- ja ruokatauot lakisääteisiä eikä vessan oveakaan tule kukaan hakkaamaan juuri, kun olet päässyt pöntölle istumaan. Ei mitään puhettakaan, että töissä tarvitsisi raahata kippurassa kiljuvaa kollegaa portaita ylös tai alas, tai viedä jäähylle ja yrittää rauhoitella, kun se ei halua tulla töihin tai lähteä töistä tai laittaa kenkiä jalkaan tai syödä sitä ruokaa, jota sillä sattuu eväänä olemaan. Kukaan kollegoistani ei myöskään toistuvasti muistuttele, että oletpa sä tyhmä, kun et anna mulle kaakaota vaikka mä haluan, eikä ketään heistä tarvitse nukuttaa päiväunille. Keneltäkään ei myöskään tarvitse vaihtaa vaippoja ja pestä takapuolta, eikä kukaan heistä hiero ruokaansa pöytään, heittele lattialle tai seiniin, eikä kukaan heistä ole myöskään säännöllisin väliajoin haluamassa rinnalleni imetettäväksi. Kukaan ei kylvä tavaroitaan pitkin toimistoa, tai jos kylvääkin, kerää ne myös itse, eikä minun tarvitse huolehtia kuin omista tavaroistani.

Työni lastenpsykiatrian osastolla on melko lailla tuollaista...joten todellakin koen lomailevani omien lasteni kanssa kotona. Ei tarvitse kuitenkaan istua yhdessäkään moniammatillisessa neuvottelussa, tehdä perhetyötä, vatvoa ongelmia kokoajan, turhautua järjestelmään, tai painia vahvan esiteinin kanssa "rauhoittumishuoneessa" (eristyshuone).

Pidän myös työstäni tosi tosi paljon, mutta jos rehellisiä ollaan, niin sata kertaa mielummin olen kotona näiden uhmaikäisten pirpanoideni kanssa. Vaikka joskus kaadun illalla sänkyyn ihan sippinä (kuten ennen lapsia aina työpäivän jälkeen), niin jostain syystä oloni on onnellisempi ja tyytyväisempi kotona. Koen tekeväni oikeasti jotain tärkeää. Nämä omat lapset ovat kuitenkin omia rakkaita.

Jos mua ei huvita ulkoilla, niin ei lapset siihen kuole, vaikka yksi päivä ollaan sisällä. Joo, kiipeilevät ehkä illalla pitkin seiniä, mutta silti. Tai sitten kävästään illalla happihyppelyllä lähikaupassa. Tai joskus sitä ruokaa voi tehdä sieltä missä se aita on matalin: niitä eineksiä, pakasteranskalaisia ja kalapuikkoja uuniin, täysjuyvä makaroonia ja sekavihanneksia jne. Samoin siivota voi huomennakin jne. (kun on koti aina suht järjestyksessä, niin voi välillä lintsata).

Ainoa pakkohomma on just tuo keittiön ja ruokapöydän jatkuva siivoaminen... I HATE IT!

Ps. Kannattaa hankkia sille miehelle niin paljon paitoja ettei haittaa vaikka muutama olisi silittämättä (mun miehellä n. 40 kauluspaitaa, joten jos joku viikko ne 5 on silittämättä, niin kaapissa on vielä yllin kyllin silitettyjä mistä valita paidat viikonkin reissuun :) )

Nyt kotona taas mun deadlinet on paljon tiukempia. Pitää tehdä ruokaa ruoka-ajaksi, pitää nukuttaa päiväunille päiväuniaikaan, pitää ulkoilla (paitsi jos ilma on tosi karmea), pitää olla tekemistä, pitää imettää, pitää vaihtaa vaipat kun ne on likaiset. Meillä koti vielä on sellainen, ettei voi jättää sotkuja keittiöön ja siirtyä seuraavaa ruokaa syömään vaikkapa olohuoneeseen, vaan se keittiö on siivottava, jotta seuraava ruoka saadaan syötyä siellä. En voi päättää, että teenpä lounaan vasta päiväunien jälkeen, tai imetän vauvan vasta illalla - ne on tehtävä juuri silloin, kun on lounasaika tai vauvalla on nälkä. Mieheni ei tivaa raportteja silitettyjen paitojen määrästä, mutta hiukkasen kylä hermostuu, jos olen luvannut hänen paitansa silittää, mutten olekaan silittänyt.

Keskellä päivää kauppaan???

Ei hyvää päivää, mä tulisin hulluksi, jos raahaisin noi kolme tenavaa johonkin shoppailemaan... Haen korkeintaan lähikaupasta jotain tosi välttämätöntä jos on ihan pakko, ja muuten pidän ipanat hyvin kaukana kaupoista... Luksusta on päästä kerran kuussa ihan yksin käymään kaupungissa...

mieheltä sanomista, jos olen koko päivän kotona, enkä sen verran saisi aikaiseksi, että laittaisin lapset farmariin ja hurauttaisin markettiin ostamaan parin päivän ruokatarpeet.

Kyllä mun mielestä avuttomuuden huippu, jos ei osaa ruokaostoksia tehdä, kun lapset on mukana... Ja jos niitä on jo kolme, varmaan ainakin se vanhin osaa jo kävellä itse?!

Kyllä meillä vaan mennään sinne ruokakauppaan lasten kanssa ihan keskellä päivää, lapset 1v ja 3v. Yleensä vielä niin, että se 3v jo itse työntää omia pieniä kärryjä tai kulkee siinä vieressä. Tykkkää kovasti auttaa ja on mielellään aina lähtemässä kauppaan.

Aika hassua ajatella, että jonkun mielestä lasten kanssa ruokaostoksilla käyminen olisi jotenkin stressaavaa, mun mielestä se on kyllä 100 kertaa leppoisampaa kun ruokaostosten tekeminen illalla työpäivän jälkeen. Ei oo kiire mihinkään, lapset tykkää katella juttuja jne.

Mä voin kyllä ihan mielihyvin käydä kaupassa, kun mies tulee töistä.. Ei sen tarvii. Mut jos käy nitisee, kun en oo käynyt lasten kanssa, ni ei mun tarvii ku ehdottaa vienosti, että josko herra sit kokeilis vaikka viikonloppuna pesueensa kanssa shoppailua, ni se juoksee sinne kauppaan vaikka suoraan töistä... ;D

ja samoin lyhyet muutkin asiointi- ja kaupunkireissut. Isompaan toimii tarvittaessa jo lahjonta ja tykkää kovasti, jos käydään vaikka kahvilassa "herkuttelemassa".



Riippuu varmaan minkä ikäisiä lapsia, mutta tietenkin jos koskaan ei ole joutunut kaupassa käyttäytymään (kaupan tavaroihin ei kosketa kaupassa ei juosta jne., niin eihän sitä osaa...)

[/quote]

Keskellä päivää kauppaan??? Ei hyvää päivää, mä tulisin hulluksi, jos raahaisin noi kolme tenavaa johonkin shoppailemaan... Haen korkeintaan lähikaupasta jotain tosi välttämätöntä jos on ihan pakko, ja muuten pidän ipanat hyvin kaukana kaupoista... Luksusta on päästä kerran kuussa ihan yksin käymään kaupungissa...

[/quote]

entistä työtäni sairaanhoitajana vanhustyössä... Nykyään istuksin myös hyvin ilmastoidussa toimistossa ja nautin työstäni ja "perhevapaastani".



Miinuspuolia on päiväkotiin raahaaminen ja ennen sianpierua herääminen sekä vähemmällä ajalla tehtävät kotityöt.



Kummassakin on puolensa, minä laiskistun kotona ollessani vaikka sinne välillä kaipaankin.

aloitamme aamun leppoistasti, siirrymme puistoon kavereiden kanssa leikkimään ja/tai jonkun kotiin lounaalle. Tulemme kotiin, kuopus nukahtaa matkalla rattaisiin ja esikoinen kotona omaan sänkyynsä, päikkäriden ja välipalan jälkeen ehdimme ulos hetekeksi ennen kuin mies tulee kotiin. Ilta touhutaan perheen ja kaveriperheiden kanssa pihalla tai jonkun kotona, syödään päivällistä ja tullaan kotiin yhdeksäksi nukkumaan. Mukavasti päivät seuraa toisiaan ja välillä tehdään jotain ekstraa.



Töissä aamu alkaa seitsemältäraportilla siitä, kuinka moni potilas on kuljeskellut yöt pitkin käytäviä ja huudellut rivoja. Seuraavaksi katson, kuinka monta kakkapyllyä pitää pestä ja kuinka monta vastentahtoista kippurassa makavaa mummoa pitää raahata suihkuun. Aamupuurot räitään mun naamalle ja mennen tullen huoritellaan. Lyhyen lounastunnin jälkeen yritän saada kaikki potilaat pysymään osastolla ilman, että tulen kynsityksi, potkituksi tai kaadetuksi. Kuuntelen vähän lisää haukkumista. Kirjoitan tietokoneelle aivan liian lyhyessä ajassa kaiken, mitä olen päivän aikana tehnyt ja havainnoinut. Lisäksi yritän pitää omien potilaitteni tiedot ja tarpeet ajan tasalla. Ennen kotiinlähtöä ehdin vielä syöttää päiväkahvin vain saadakseni kääretortun ja syljen sekoitukset rinnuksilleni, kun keuhkoahtaumainen yrittää yskiä ja tarttua tissiini samanaikaisesti.



Kummassakin saan kyllä halauksia ja kehuja myöskin, mutta kyllä kotona vaan on helpompaa. Hymyily ja ystävällisyys ei ole ollenkaan niin väkinäistä, kuin töissä ;)



Sh psykogeriatriselta osastolta

´kyllä se työpäivä siellä työpaikalla välillä tuntui ihan lomalta :)

siinä mielessä, että voi tosiaan tehdä asioita omaan tahtiin. Ei tarvii pitää hirveetä kiirettä.



Välillä mietin, että onko isommalla lapsella hyvä olla kotona. Mulla on välillä riittämättömyyden tunteita siinä suhteessa.

Ensinnäkin ihmettelen kommentiasi että pitäis jaksaa tää viikko ja seuraavaki.... otapa huomioon että kyseessä on sun perhees, sun pitää jaksaa seuraavat 20 vuotta ainakin.... ei ne lapset isoksi kasva heti, eivätkä kotoa mta. JaVarsinkinteini-iässä saattaa olla rankempaa kuin vauvaiässä.....

En siis käsitä miten jonkun mielestä se voi olla luksusta, kun voi mennä lasten kanssa kauppaan.



Onnistuu, mutta jos voin valita, menen yksin - kiitos vaan. Meidän ipanat osaa työntää omia kärryjään, liikkua juoksemati, eivät saa kilareita karkkihyllyllä, ovat käyneet kaupassa, mutta mitenkään rentouttavana mä en moista operaatiota pitäis ikipäivänä! Keskimmäinen saattaa ottaa poron nokkaan ihan mistä vaan, milloin vaan. Se ei saa itkupotkuraivaria, eikä tiettävästi häiritse kanssaihmisiä - se ei tee yhtikäs mitään, jos vaan luuleekin mun sanoneen jotain "väärin". Ja sit se mököttää yhdessä hyllyvälissä liikkumatta senttiäkään suuntaan tai toiseen. Ikää kolme vee, mutta liian iso laitettavaksi kärryihinkään (painorajat) Varsinkin näin talvella on myös ihan tuskanhiki pinnassa koko porukalla kun väkisinkin tulee kuuma. Mihis ne ylimääräiset ulkovaatteet isket kaupassa? Kärryihin? Ja sit tarttis toiset kärrit ruokaostoksille?



Noh, kaupasta ehkä selvittiin ihan sillä että kannan yhtä ipanaa hyllyvälin kerrallaan murjottamaan johonkin nurkkaan. Kävelee nykyään jo ihan kiltisti kotiinkin kunhan ulos asti päästään. Mutta entäs sitten kotona. Pari kolme ruokakassia mukana ja vajaat 1v mukula kainalossa. Ja sit kavutaan kolmanteen kerrokseen... Ah, tätä luksuselämää... Joskus jätän vanhimman kattomaan, ettei nuorin leiki kamikazea rattaista ja hilaan kauppakassit kotiin ensin. Joskus hilaan tenavat kotiin ja toivon parasta, ettei kukaan telo ketään sillä välin kun haen kauppakassit alhaalta. - Ja mahdollisesti sen keskimmäisen tenavat toisella reissulla, kun se jo otti jostain nokkiinsa ja kököttää alakerrassa mököttämässä. Oletettavasti syystä että mulla ei ole määrättömästi käsiä ja se haluis ehdottomasti pitää kädestä kiinni rappusissa. Alas jos pojan jättää, se kököttäisi siellä luultavasti siihen saakka kun isänsä tulee kotiin.. Ellei sitten ala huutamaan perään ja se on pakko hakea pikamarssilla kotiin karjumaan ennenkun naapureilla menee poro nokkaan...



Toivotaan, että kuopus on enemmän siskonsa kaltainen. Mä en kestä, jos mulla on parin vuoden päästä taas tommonen junttura täällä...

ja kaipaan vuosia, jotka sain olla kotona. Se oli lomaa. Ei ollut tekemisen puutetta. Halutessaan pystyi olla vaikka yöpuku päällä koko päivän. Sai keskittyä vain omaan lapseen ja tehdä hänen kanssaan kaikkea kivaa. Jos selviää 20 lapsen kanssa päivästä toiseen ja saa siitä vielä kiitosta, kotona olo ei tunnu työltä.

häiritsee suunnattomasti se seikka, että aamuheräämiset ei oo hävinneet mihinkään. Esikoinen on nyt eskarissa, eikä oo muuten ihan hirveen motnaa kertaa heräilty millon huvittaa.. Aamulla on kello soimassa vaikka kuinka onkin olevanas lomalla...

ja kotona olo tuntuu lomalta,mutta se tuntuisi lomalta oli työ mikätahansa! helppo vauva nukkuu yönsä ja on iloinen /perus tyytyväinen eikä ole sairastellut.

kirjoitus lähinnä lapsellinen ja naiivi. Kaikilla ei todellakaan ole työ istumista vaan voi olla hyvinkin fyysistä työtä. Minä nautin kotona olosta, koska olen kokki ja työpäiväni todella hektisiä. Ihanaa, kun voi ottaa rennosti ja jos haluaa niin valvoo pitkään ja ottaa vaikka päivänokoset lasten kanssa.

Miten on mahdollista, että kotityöt mielletään niin raskaiksi, koska jokainen valintansa tekee ja tietää tasan tarkkaan lapsia hankkiessa, että kotia pitää hoitaa, ruokaa laittaa ym.. Onko nykyajan naiset niin hemmoteltuja etteivät halua tehdä mitään mikä rasittaisi heitä?.

Toisaalta tässä asiassa tullaan myös liikaruorittamiseen, että kun koti pitää olla jynssätty ja ahdistutaan, jos lapset vähän sotkee.

Ahdistutaan kun koti ei olekaan kun sisustuslehdestä ja lapset ja mies sotkee. Ennen pitkää tulee naisesta sitten motkottava äiti, kun kaiken pitää olla niin täydellistä!.

Tuntuu, että kotona olo on monille, kun pahimman luokan vankeusrangaistus ellei melkein kuolemantuomio.

on sosiaalisten kontaktien puute... Ei kaikki edes viihdy perhekerhoissa tms. eikä kaikkia kiinnosta hiekkalaatikkokeskustelut viimeisimmästä Me&I mallistosta samalla kun toisella silmällä vahtaa pilttejään ja lause keskeytyy milloin mistäkin syystä...

häiritsee suunnattomasti se seikka, että aamuheräämiset ei oo hävinneet mihinkään. Esikoinen on nyt eskarissa, eikä oo muuten ihan hirveen motnaa kertaa heräilty millon huvittaa.. Aamulla on kello soimassa vaikka kuinka onkin olevanas lomalla...

Mulla sama juttu :) Tosin alkuvaiheessa otin sen siltä kannalta, että kun jokatapauksessa oli pakko herätä ja lähteä liikkeelle, niin kävin vauvan kanssa kuntosalilla (pikaisesti) treenamassa samalla reissulla.

Pitäis vaan käynnistellä sama rutiini uudestaan, teki nimittäin hyvää päälle ja kropalle :)