Mikä teille oli suurin yllätys ensimmäisen synnytyksen jälkeen?

paskantaminen voi olla, kun alapää on revennyt riekaleiksi ja kursittu kasaan.



Sektion jälkeen se, että jalat oli täysin tunnottomat, luulin halvaantuneeni kun heräsin nukutuksesta.

Itse sain liikkua vapaasti epiduraalin jälkeen, jonkin aikaa piti odotella mutta ei kauan.

Itse synnytyksessä oli se, että epiduraalin jälkeen ei saanutkaan enää nousta istumaan ollenkaan. Repeämisestä toipuminen kesti puoli vuotta, eikä ole vieläkään ihan ennallaan toi alapää (3v). Imetys ei onnistunutkaan ollenkaan. Jouduin pitämään ä-housuja ystävän huomauttelusta huolimatta vielä kuukauden synnytyksen jälkeen :(

vehkeestä tippuu hirveitä isoja klönttejä esim. suihkun lattialle.. En todellakaan tiennyt..

henkisesti valmistautunut ihan hirveään teurastukseen, ja siihen että toipuminen veisi kauan. No, synnytys oli toki tuskallista muttei yhtään niin kamalaa mitä olin kuvitellut. Kivunlievitys toimi hyvin.

Se yllätti myös että kaikki tuska tosiaan katosi kun vauva tuli ulos. Kun sain vauvan rinnalle, en edes huomannut että kätilöt touhusivat vielä jotain alapäässä. Olin ajatellut että noi puheet olisivat ihan huuhaata.

En myöskään ollut synnytyksen jälkeen pahemmin kipeä, en olisi tarvinnut mitään särkylääkkeitä, mutta otin silti muutaman kerran kun niitä niin tuputettiin. Lisäksi odotin että jälkivuoto olisi kestänyt toodella kauan, ja ollut hirveän runsasta, mutta sehän oli vain kuin hiukan tavallista runsaammat ja pidemmät kuukautiset.

Eli mulla synnytys meni ilmeisesti aika täydellisesti, verrattuna moneen muuhun.

Kun pystyin kävelemään epiduraalin jäljiltä ja pääsin vessaan. Pissahätä oli kamala mutta en pystynyt pissaamaan. Mulle oli tehty eppis. Kätilö kehotti pistämään pisuaarin päälle ja siten pystyin pissaamaan hieman. Pissaaminen sujui normaalisti vasta muutaman päivän jälkeen.

: O



Itse synnytin ulkomailla, täällä oli ihan asiallista kohtelua. Naapuripedin rouvan kaksosia ainakin hoitajat ottivat aina pariksi tunniksi muualle, jotta hän sai nukkua vähän.



Suurin ylläri minulle oli tuo jälkivuodon määrä, haju ja kesto (yli 6 viikkoa), jälkisupistukset (karseat!) ja maidon yhtäkkinen nousu, eli sekunnissa oli pyjama märkänä, kun täysin varoittamatta alkoi maito suihkuta paineella.

Ja ennen kaikkea se, ettei alapäälleni näytä/tunnun tapahtuneen mitään vaurioita. Samalta näyttää kuin ennenkin.

Jälkisupistukset ja niiden mukana kauhea oksetus.

Mahan painelu sattui aivan tolkuttomasti, samoten sänkyyn kiipeäminen ja sieltä alas kapuaminen.

Muuten toivuin ihan nopeasti vaikka käsitys oli aivan toinen.

(muuten sairaalassa oli kivat hoitajat ja hyvää ruokaa)

Se kuinka kamala ikävä on omaa lastaan vaikka ei tätä vielä paljon tunnekkaan kun tämä joutuu lasten osastolle tarkkailuun.

Se, että imetys sattui niin paljon, että jouduin puremaan nyrkkiä, etten olisi huutanut kun lapsi imi rintaa.

Hormoneiden heittely lapsen syntymän jälkeen, tuntui että kotona pillahdin itkuun vähän joka asiasta, ei tarvinnut kuin miehen sanoa että eteisen lamppu on palanut niin itkuhan siitäkin taisi tulla.

aivan mieletön onnen tunne joka alkoi heti vauvan syntymästä, siitä kuin sain hänet rinnalle, ja jatkui monta, monta päivää. tuntui, että olen maailman onnellisin ja onnekkain ihminen kun olen saanut täydellisen, terveen pojan. päähän ei mahtunut mitään muuta, ja sen halusi huutaa koko maailmalle sen onnen. ehkä vähän samalla lailla, kuin olisi tulisesti rakastunut.



myös se, että sairaalassa oli oikeastaan ihan mukava olla. oli perhehuoneen oma rauha, ruokapalvelu ja pyykkihuolto pelasi, sai keskittyä vauvaan.



ja sitten parin vuorokauden päästä se hurja väsymys, kun se iski euforian hieman laskiessa. olin valvonut kolme vuorokautta. muistan kun istuin pöntöllä ja itkin etten jaksa nousta.



toista lasta odottaessa pohdin, toistuisiko se sama ihmeellinen onnen tunne. toistui, mutta vain hetkeksi, muutamaksi lyhyeksi tunniksi. sitten alkoi jo arki. toisaalta en ollut niin väsynytkään, kun synnytys oli lyhyt ja helppo.

Jälkisupistukset ja niiden mukana kauhea oksetus.

Mahan painelu sattui aivan tolkuttomasti, samoten sänkyyn kiipeäminen ja sieltä alas kapuaminen.

Muuten toivuin ihan nopeasti vaikka käsitys oli aivan toinen.

(muuten sairaalassa oli kivat hoitajat ja hyvää ruokaa)

Se kuinka kamala ikävä on omaa lastaan vaikka ei tätä vielä paljon tunnekkaan kun tämä joutuu lasten osastolle tarkkailuun.

Se, että imetys sattui niin paljon, että jouduin puremaan nyrkkiä, etten olisi huutanut kun lapsi imi rintaa.

Hormoneiden heittely lapsen syntymän jälkeen, tuntui että kotona pillahdin itkuun vähän joka asiasta, ei tarvinnut kuin miehen sanoa että eteisen lamppu on palanut niin itkuhan siitäkin taisi tulla.

Siis yllätys oli se, kuinka noepasti synnytys sujui, vain tunti ehdittiin olla sairaalassa ennen syntymää. Toisaalta olin yllättynyt siitä, kuinka helposti ja luonnollisesti synnytys meni, toisaalta myös järkyttävä kipu yllätti. Myös jälkisupistusten aiheuttama kipu yllätti. En myöskään osannut odottaa, että olo olisi tosi hyvä ja pirteä synnytyksen jälkeen: olin uumoillut, että pitkän ja raskaan synnytyksen jälkeen olisin puolikuollut.



Yllätys oli myös se, ettei vauva itkeskellyt juuri ollenkaan. Yllättävää oli myös, kuinka vauva tuntui heti omalta ja kuinka helpolta ja luonnolliselta vauvan hoito tuntui. ja imetyksen alkuvaikeuksista kuultujen kauhutarinoiden jälkeen myös imetyksen helppous tuli yllätyksenä.



Epämukavampi yllätys oli se, että äitiysvaatteita sai käyttää vielä pitkään synnytksen jälkeen. Näytin pitkään edelleen raskaana olevalta. Tässä pikkuhiljaa laihduttamatta olen kuitenkin palautunut raskautta edeltäviin mittoihin.

lapsen synnyttyä. Oli tosi ankeaa, kun olin kipeänä ja hoitajat vaan lässytti, että tällaista se äitiys on. Jos olisin saanut edes muutaman tunnin nukkua 48 tuntia kestäneen synnytyksen jälkeen, olisi tilanne ollut toinen.

Peräänkuulutan minäkin välittämistä ja äitien yksilöllistä huomioimista osastolla. esim. perhehuoneessa ensimmäistä lastaan hoitavia vanhempia ei voi hoitaa samaan tapaan kuin useamman lapsen omaavaa yksinäistä äitiä osastolla. Perhehuoneessahan isä myös yöpyy ja hoitaa sekä äitiä että vauvaa. Tällöin hoitajien apu on tarpeen lähinnä vauvan hoidon ja imetyksen opettelussa. Useamman lapsen äiti taas mieluumminkin tarvitsisi lepoa heti synnytyksen jälkeen ja enemmänkin huolenpitoa kuin käytännön ohjaamista vauvan hoitamisessa hoitajien taholta. Tarkoitan tässä, että vauvalan käyttö olisi "sallittua", jotta äiti saisi riittävästi levättyä alkuun ja aivan kaikesta ei tarvitsisi heti selviytyä itsenäisesti. Suuremman perheen isät tuskin ehtivät osastolla äidin ja vauvan kanssa olemaan, koska kotona on aivan tarpeeksi hommaa hoitaa perheen muut lapset. Usein välittämisen puuttumista perustellaankin kiireellä tai korostetaan vierihoidon tärkeyttä vauvan ja äidin välisen kiintymyssuhteen ja imetyksen sujumisen perustana. Vierihoito ja vauvaan tutustuminen sekä äidin nopea toipuminen synnytyksestä ovat todella hienoja tavoitteita, mutta tähän ei kuitenkaan pitäisi pyrkiä välittämisen kustannuksella. Toki vauva on tärkeä, mutta myös synnyttäneelle äidille on tärkeää tulla kuulluksi ja hoivatuksi.

- se yllätti, sillä olin aina luullut etten lainkaan halua lapsia + että inhoan vauvoja, ja vielä synnytystä edeltävänä kuukautena pähkäilin että tulikohan nyt tehtyä emämoka...

kuinka nopeasti siitä toipui ja ekan alatien jälkeen yllätti se kuinka kipeä olin alapäästä toipumisvaiheessa ja kuinka paljon epämiellyttävämpää alatiesynnytyksen jälkeinen toipuminen oli verrattuna sektioon.

sektion jälkeiset ilmavaivat !!!! missään ei ollut puhuttu sellaisesta, se kipu... :( se kipu oli jotain aivan hirveää. ja sektioarven painelu vo jessus... sen sijaan ensimmäinen kakka ei sattunut vaikka sitä olin pelännyt kamalasti :D tosin kesti hetken ennenkuin vessaan asti selvisi... niin ja metalliniittejä haavassa kummastelin myös, en ollut moisia ennen nähnytkään...:)ehkä pystyarvessa ne olivat sitten paremmat tai jtn..

sektion jälkeiset ilmavaivat !!!! missään ei ollut puhuttu sellaisesta, se kipu... :( se kipu oli jotain aivan hirveää. ja sektioarven painelu vo jessus... sen sijaan ensimmäinen kakka ei sattunut vaikka sitä olin pelännyt kamalasti :D tosin kesti hetken ennenkuin vessaan asti selvisi... niin ja metalliniittejä haavassa kummastelin myös, en ollut moisia ennen nähnytkään...:)ehkä pystyarvessa ne olivat sitten paremmat tai jtn..

että ne maitosilikonit olivat myös pienoinen järkytys :D kivikovat, mielettömän kipeät tisst..

Itselleni oli maidon nousu ihan hassu juttu! en tiennyt yhtään miltä se tuntuu. Ja kun rinnat meinas pakkautua, niin paljon tuli maitoa enkä edes tajunnu ennenku rinnat oli ihan pinkeet!

Supistuskivut yllättivät; luulin, että lähtee henki - en muista kummastakaan synnytyksestä juuri mitään, koska kivut olivat niin hirvittävät.



Toisen lapsen jälkeinen tankkimainen keskivartalo oli todella vaikea saada lähtemään pois.



Toiseksi hurjinta on se, miten järjetön murhe ja huoli on lapsista kaiken aikaa. Jos olisin sen tienyt, en varmaan olisi uskaltanut hankkia lapsia koskaan.



Hurjinta on rakkaus omia lapsia kohtaan. Ei ole mitään hienompaa, rakkaampaa, suurempaa.

se, miten rankkaa oli mennä 2 viikkoa yliaikaiseksi. Se, miten karmeaa oli haahuilla yksin yöllä sairaalan pimeillä käytävillä kun käynnistys ei tehonnutkaan niin nopeasti. Se, miten vaikeaa oli saada epiduraali toimimaan (vasta viidennellä yrityksellä). Se, miten järkyttävää on lopulta synnyttää eloton vauva (pisteitä 1 kpl, vakavaa aivovauriota pelättiin 3 viikkoa kunnes aivot tutkittiin magneettikuvauksella). Se, miten vauva joutui kolmeksi vuorokaudeksi teholle synnytyksen jälkeen. Se, miten kauheaa oli kun vauva yksinkertaisesti kieltäytyi imetyksestä. Se, miten kauheat tuskat epparista tuli + kaikki ulostusvaikeudet ja muut. Se, miten hormonit saivat oman pään täysin sekaisin.



Tässä nämä. Ja esikoisesta on siis kyse.

Ympärillä on valtavasti uupuneita yhden lapsen äitejä, jotka varoittelivat.



Elämä ei juuri muuttunut miksikään ja aika kävi pitkäksi.