Mitä mieltä olette tästä? (Nuoret vs. vanhat äidit)

wttä ihminen jolla ei ole ammattia =kokemusta työelämästä ei osaa edes kaivata "vapaata elämää". Jos ajatellaan tavis lukiolaista/amatsulaista, heillä ei ole RAHAA tehdä mitä huvittaa.

Vaikka kesätöissä ollaan, tai osa-aikatyössä opiskelujen ohessa, niin harva pystyy tekemään mitä haluaa palkallaan...



Tarkoitan sitä, että baari-iltoihin tai Tallinan/Tukholman matkaan on varaa, ehkä jopa Sunny Beachille tmv. mutta ei ole ihan oikeasti rahaa tehdä mitään vert. aikuinen joka ensin opiskelee, sitten saa ammatin ja elää vain itselleen pari vuotta ja vasta sitten saa lapsia.



Ja minä olen huomannut myös sen, että nämä "yhdessä teni-iästä" parit yleensä eroavat noin kolmenkympin hujakoilla. EIVÄT TIETENKÄÄN KAIKKI, mutta moni.



Tavallaan astutaan aikuisuuden saappaisiin liian varhain, eli on pari mukulaa, (velkainen)omistusasunto jne. mutta sitten erotaan kun "kasvetaan erilleen".

Ne jotka aikuisena tapaavat toisensa tuntevat itsensä, ovat ehtineet seikkailla ja tietävät mitä haluavat. Eli se nuoruus on eletty ja voidaan keskittyä perheeseen, ilamn että tuntuu että jotain puuttuu.



Itseni on yllättänyt se, että moni kaveri joka tuntui ihan 100% valmiiksi isäksi/äidiksi ei sitä ollutkaan! Eli oltiin niin ihanaa perhettä teinistä ~5vuotta ja kyn 30-v päivät lähestyivät niin erottiin. ja tämä siis tuli muutamien ihmisten kohdalla YLLÄTYKSENÄ! Olin ihan varma että liitto kestää ja perhe on se mitä he haluavat jne. mutta toisin kävi :(

Esikoisen sain 20v, keskimmäisen 23v ja kuopuksen 25v. Naimisiin menin 20v (juuri täyettyäni, esikoinen taas syntyi kun olin vähää vaille 21v). Mieheni oli 23v kun menimme naimisiin. Seurustelemaan aloimme kun olin 16v...



Nyt olen 29v.



Mulla on varmaan käynyt hyvä tuuri. Tuntuu, että miehen kanssa parisuhde on vaan parantunut sitä myötä mitä pidempään ollaan yhdessä oltu. Mun mielestä on hienoa, olen ylpeä siitä, että olen näin nuori ja minulla on näin pitkäaikainen parisuhde ja ihanat lapset jo

Halusin virittää keskustelua siitä, mitä elämänjärjestystä itse pidätte tavoiteltavana. ap

Mua on ihmetyttänyt pitemmän aikaa, mikä merkillinen into eri elämänjärjestyksiä ja -ratkaisuja on mollata tai ihailla. Eri ihmisten elämät menevät eri tahteihin. Minusta olisi jotenkin hyytävää, jos kaikki hankkisivat sen ekan lapsen vaikka 23-vuotiaana tai sitten ei ollenkaan, ja toisen sitten 27-vuotiaana (tai ei ollenkaan) ja niin edelleen. Kaikki samoin. Ei poikkeuksia. Keskiarvoisesti "parhaaksi" todettu elämänjärjestys kaikille, ehkä demokraattisen keskustelun ja päätöksenteon tuloksena, mutta sen päätteeksi sitten säännöstö tulisi voimaan kaikille. Sekö olisi se tavoiteltava asiaintila, vai miksi tästä jaksetaan kuohua...?

käsityksensä siitä, mitä pitää tavoiteltavana. Yleensä se koskee itseä, ei välttämättä muita.

Jos sinusta mikä tahansa ratkaisu on ok, niin ole rauhassa sitä mieltä. Minulla on ollut omat kantani ja joku käsitys vaikkapa siitä, mitä unelmoin lapseni tekevän. Hän tietysti tekee omat ratkaisunsa ja tuen häntä niissä.

ap

Esikoisen sain 20v, keskimmäisen 23v ja kuopuksen 25v. Naimisiin menin 20v (juuri täyettyäni, esikoinen taas syntyi kun olin vähää vaille 21v). Mieheni oli 23v kun menimme naimisiin. Seurustelemaan aloimme kun olin 16v...



Nyt olen 29v.



Mulla on varmaan käynyt hyvä tuuri. Tuntuu, että miehen kanssa parisuhde on vaan parantunut sitä myötä mitä pidempään ollaan yhdessä oltu. Mun mielestä on hienoa, olen ylpeä siitä, että olen näin nuori ja minulla on näin pitkäaikainen parisuhde ja ihanat lapset jo

Toisinkin olisi voinut käydä, mutta niinhän elämässä aina. Koskaan et voi olla varma ja juuri mikään ei ole pelkästään itsestä kiinni.



Ehkä olen mummona syntynyt, mutta mun mielestä tuntuu jotenkin ahdistavalta se, että moni on sekoillut kymmenien, jopa satojen eri miesten kanssa ja minun iässäni edelleen etsii sitä oikeaa, osalla heistä on lapsia, osalla ei. Minusta on mielettömän upeaa, että minulla on rakas mahtava mieheni. Kriisit on käyty läpi aikaa sitten ja nyt eletään melko tasaista ja onnellista elämää, mikä on ihan loistavaa. Tietysti onhan tässä tullut vastoinkäymisiäkin (kuopuksen krooninen sairaus yms), mutta mielestäni meillä on asiat todella hyvin.

Mieheni kanssa ollaan opiskeltu vuorotellen. Mulla oli AMK kesken kun esikoinen syntyi ja kävin sen loppuun kotiaikoinani, osin etänä, osin iltaisin kun mies oli kotona. Miehelläni oli silloin perustutkinto ja oli töissä. Nyt itse olen kokopäivätyössä ja mies opiskelee työn ohessa AMK-tutkintoa.



Myönnän, että varmaan mulla olis korkeampikin koulutus, jos en olisi lapsia nuorena saanut. Toisaalta, lapset oli se asia jota juuri minä tahdoin ja en meinannut malttaa odottaa siihenkään asti! Lapset ja perhe menee kirkkaasti ohi koulutuksen, työn ja uran minulla. Silti minulla on nyt vakituinen työpaikka ja pidän työstäni. En edes yritä tällä hetkellä edetä urallani, vaan elän ensisijaisesti perheelleni ja työ on hyvää vastapainoa sille ja tietysti rahan vuoksi myös siellä on käytävä.



Voi olla että innostun joskus vielä, kun lapset aikuisia tms, opiskelemaan lisää, tai sitten en. Lähiaikojen suunnitelmissa ei opinnot siinnä.



Matkustellut olisin myös varmasti enemmän nuorena kuin nyt, jos lapset olisin myöhemmin tehnyt. Toisaalta, olen ollut niin lasteni pauloissa etten matkustelua ole osannut kaivatakaan. Nyt tosin suunnitelmissa koko perheen ulkomaanloma ensi talvella :) Ihanaa!

Mutta siinä on melkoinen veren maku suussa, kun niitä vapaita ja ennen kaikkea kelvollisia miehiä ei enää nelikymppisenä ole kamalasti liikkeellä.

Öö. Ei kai ne miehet mihinkään katoa? Kyllä avioeroissa "vapautuu" miehiäkin takaisin markkinoille.

Aika moni ei enää halua sitoutua toistamiseen. Tai jättää vaimon siirtymällä heti uuteen suhteeseen, jonka siis ovat aloittaneet jo avioliiton aikana. Näitä tuntuu olevan valtaosa.

Joku on keksinyt sanonnan, että nelikymppisen on yhtä helppo loytää vakituinen elämänkumppani kuin saada lottovoitto. Eli kai se aika yleinen käsitys on, että siinä iässä voi parisuhteen solmiminen olla vaikeaa.

ap

Aika aikaansa kutakin. Pitää olla onnellinen siitä mitä itsellä on ja yrittää elää omaa elämäänsä mahdollisimman hyvin kantaen vastuunsa siitä mitä itsellä on.



Jotenkin en jaksa uskoa että olisin sitä tyyppiä jolle iskee keski-ikäisenä kova biletysvillitys ;) Mutta jos näin käy, niin sitten niin käy... Enemmän tällä hetkellä haaveilen että lasten kasvettua ehdin mm. laittamaan puutarhaa ihanaksi, lukemaan enemmän yms yms yms. Nyt kuitenkin on nyt ja olen oikein onnellinen.



Lapset on sanoneet että heillä on maailman paras äiti. Yritän koko osaamisellani ja rakkaudellani heihin panostaa. Minusta on myös ihanaa, että saan ison osan elämästäni olla äiti!!! Äitiys on ollut haaveeni pikkutytöstä ja on ihanaa elää niin lasteni lapsuus, nuoruus kuin aikuisuuskin (toivottavasti, eihän sitä koskaan tiedä tosin).



Jos mietin omia tyttöjäni (2 kpl) niin en oikein osaa sanoa voisinko varsinaisesti suositella nuorena äidiksi tulemista. Jos ei ole varma siitä mitä tahtoo, niin on varmaan viisaampaa odottaa ja lykätä vielä. Joillekin kuitenkin nuorena äidiksi tuleminen sopii, on tavallaan kutsumus :) Tuntuu että ehkä osa vanhemmista äideistä tekee lapsia vain koska se on tapana?

Veikkaan sitä paitsi, että moni leikkii hätäpäissään kotileikkiä siinä 35-40-vuotiaana, jos on mennyt nuoruus sinkkuillessa ja sitten tajutaan, että se lapsi pitää tehdä, vaikkei sopivaa miestä ehkä oliskaan. Onko se sitten yhtään sen parempaa leikkiä? .

Toisaalta, nykymaailmassa sitä miestä ei ole pakko hommata. 35-40-vuotiaalla on usein jo uskallusta ja omaisuutta sen verran, että pakko ei ole puolinaista riippaa ottaa.

Mutta joo: ihan varmasti riskinsä on kaikissa ikävuosissa.

Itse asiassa en ollenkaan paheksu tosi nuorena lapsia hankkineita. Ihailen heitä, että he kantavat asian urhoollisesti, vaikka varmasti siihen liittyy usein paljon varsinkin taloudellisia hankaluuksia.

ap

kiteyttää hyvin tämän ajatuksen;



Kun nuori saa lapsia ja elää perhe-elämää, hän ei tiedä "paremmasta". Mitä vanhempi ihminen on, sitä enemmän hän tietää mitä maailmalla on tarjota.



Käytännössä kotoa omilleen muuttava ja heti oman perheen perustava tietää vain sen perhe-elämän, ja voi olla hyvä vanhempi lapselle.

Mutta kun lapsettomat kaverit kiertävät Eurooppaa ja tutustuvat ihmisiin, käyvät Grand canioinilla jne. niin pikku perheen äiti/isä saattaa alkaa miettiä, että hei; mä en ole koskaan käynyt lähikaupunkia pidemmällä...! MIKSI?!



...Mutta "riippana" ovat lapset, ja se "sitten kun lapset on isompia" elämä saattaa alkaa ahdistamaan... Ja moni on ihan raakile noin 20-vuotiaana. Vasta noin 30-vuotiaana sitä alkaa olla tietoinen siitä mikä on ja mitä haluaa. Käytännössä kyse on varmaan siitä, että on koettua elämää takana, eli voi katsoa menneisyyteen ja huomata miten tyhmä joskus on ollut. Ja en tarkoita perheenperustamista tmv. vaan ihan yleisesti.



Jos ajatellaan vaikka 18 vuotiasta joka katsoo elämäänsä taaksepäin 12-vuotiaana , niin kasvua on tapahtunut. Samoin 28-vuotias katsoo 22-vuotiasta itseään ja huomaa kasvua tapahtuneen. ja sama toistuu loppuiän? Mutta se kolmekymppinen on paljon aikuisempi kun parikymppinen, ja sitä tuskin kukaan kiistää?



Ja en tarkoita että nuorina lapsen saaneet olisivat vanhempina huonompia, mutta heillä ei ole ELETTYÄ ELÄMÄÄ niin paljon takana mitä komekymppisillä! Eli tietty perspektiivi puuttuu. Ja muutenkin säälittää se jos koskaan ei saa elää vain itselleen; asua omillaan, tienata rahaa (ei siis saada vaan opintotukea) eli olla 100% vastuussa itsestään ja elättää itsensä. Vaan aina siinä rinnalla on joko lapsuudenperhe tai sitten kumppani kenen kanssa muuttaa yhteen...

Tuntuu että ehkä osa vanhemmista äideistä tekee lapsia vain koska se on tapana?

Ja oikeasti varmaan ei voi sanoa, että kaikki teininä äidiksi tulleet ovat tehneet sen tieten tahtoen tai kovin tietoisina siitä, millaista lastenhoito oikeasti on.

Hyvä, että sinulla on asiat hyvin ja olet tyytyväinen valintoihisi.

ap

kiteyttää hyvin tämän ajatuksen; Kun nuori saa lapsia ja elää perhe-elämää, hän ei tiedä "paremmasta". Mitä vanhempi ihminen on, sitä enemmän hän tietää mitä maailmalla on tarjota. Käytännössä kotoa omilleen muuttava ja heti oman perheen perustava tietää vain sen perhe-elämän, ja voi olla hyvä vanhempi lapselle. Mutta kun lapsettomat kaverit kiertävät Eurooppaa ja tutustuvat ihmisiin, käyvät Grand canioinilla jne. niin pikku perheen äiti/isä saattaa alkaa miettiä, että hei; mä en ole koskaan käynyt lähikaupunkia pidemmällä...! MIKSI?! ...Mutta "riippana" ovat lapset, ja se "sitten kun lapset on isompia" elämä saattaa alkaa ahdistamaan... Ja moni on ihan raakile noin 20-vuotiaana. Vasta noin 30-vuotiaana sitä alkaa olla tietoinen siitä mikä on ja mitä haluaa. Käytännössä kyse on varmaan siitä, että on koettua elämää takana, eli voi katsoa menneisyyteen ja huomata miten tyhmä joskus on ollut. Ja en tarkoita perheenperustamista tmv. vaan ihan yleisesti. Jos ajatellaan vaikka 18 vuotiasta joka katsoo elämäänsä taaksepäin 12-vuotiaana , niin kasvua on tapahtunut. Samoin 28-vuotias katsoo 22-vuotiasta itseään ja huomaa kasvua tapahtuneen. ja sama toistuu loppuiän? Mutta se kolmekymppinen on paljon aikuisempi kun parikymppinen, ja sitä tuskin kukaan kiistää? Ja en tarkoita että nuorina lapsen saaneet olisivat vanhempina huonompia, mutta heillä ei ole ELETTYÄ ELÄMÄÄ niin paljon takana mitä komekymppisillä! Eli tietty perspektiivi puuttuu. Ja muutenkin säälittää se jos koskaan ei saa elää vain itselleen; asua omillaan, tienata rahaa (ei siis saada vaan opintotukea) eli olla 100% vastuussa itsestään ja elättää itsensä. Vaan aina siinä rinnalla on joko lapsuudenperhe tai sitten kumppani kenen kanssa muuttaa yhteen...

Ja edelleenkään: en mollaa nuoria äitejä. Varmasti siinä on omat hyvät puolensa. Ja kuten 37 hyvin sanoo: kyse ei ole äitiyden laadusta.

-ap-

että villi ja vapaa nuopruus liitetään siihen että on kymmeniä/satoja rakastajia! Kyllä sitä voi nuorena aloittaa parisuhteen, mutta kuitenkin elää nuoruutta...! Eli matkustella ja etsiä itseään sen rakkaan kanssa (ei ties ketä naiden---) ja sitten esim. 10-vuoden yhdessäolon jälkeen perustaa sen perheen kun molemmilla on elettyä elämää takana. Eli vaikkapa 16-vuotiaana tavanneet voivat perheen perustaa vasta 26-vuotiaana, eikä 20-vee jolloin tavallaan ovat jo "vanha pari" joka on 4-vuotta seurustellut (tuossa iässä pitkä aika...)

on helpompi tapa kuin hankkia lapset alle parikymppisenä. Taloudellinen tilanne on yleensä parempi, koulutus ja ammatti hankittuna, elämänkokemusta on, miehet kypsempiä isiksi.



Mutta tuo tietysti pätee vain keskimäärin. Jokainen on yksilö.

aluks mulla pisti suorastaan vihaksi ku luin kaikenmaailman keskusteluita joissa oli vanhat äidit vs. nuoret äidit, mutta nykyään lähinnä huvittaa =) täältä näkyy löytyvän harvinaisen paljon ennakkoluulottomia ja suvaitsevia tapauksia, mutta myös muutama tyypillinen nahistelija (joko vanha tai nuori äiti), joka näkee ainoastaan oman napansa läheisyyteen, eikä ymmärrä että elämän voi elää hyvin monellakin eri tavalla :) huvittavaa sellainen kapeakatseisuus.. suvaitsevat ja ennakkoluulottomat ihmiset vain jotenkin vaikuttavat jutuissaan paljon fiksummilta kuin ne kärkkäät tapaukset :)

että villi ja vapaa nuopruus liitetään siihen että on kymmeniä/satoja rakastajia! Kyllä sitä voi nuorena aloittaa parisuhteen, mutta kuitenkin elää nuoruutta...! Eli matkustella ja etsiä itseään sen rakkaan kanssa (ei ties ketä naiden---) ja sitten esim. 10-vuoden yhdessäolon jälkeen perustaa sen perheen kun molemmilla on elettyä elämää takana. Eli vaikkapa 16-vuotiaana tavanneet voivat perheen perustaa vasta 26-vuotiaana, eikä 20-vee jolloin tavallaan ovat jo "vanha pari" joka on 4-vuotta seurustellut (tuossa iässä pitkä aika...)

Tässä ketjussa en ole oikeastaan puhunut miessuhteiden määrästä. Itsekin aloin elää yhdessä nykyisen mieheni kanssa 14 vuotta ennen kuopuksen syntymää, 19-vuotiaana.

Olen siis ihan samaa mieltä kanssasi.

-ap-

Olin 33 ja 34 ja 36 lasten syntyessä.



-ap-

keskutelussa ongelmaksi voi nousta se, että nuori (esim. 25-v joka saanut lapset 20 ja 23 vuotiaana) ei edes ymmärrä omaa tilannettaan. jos samalta ihmiseltä kymmenen vuoden kuluttua kysyttäisiin, hän voisi olla eri mieltä.



Ja on hyvä että ihminen on onnellinen elämäntilanteeseensa, mutta mitä vanhempi on, sitä enemmän on elämää nähnyt (myös niiden täydellisten teiniromanssien rapistumista!) ja "kyynisyys" on kasvananyt.



Vähän sama juttu kun lukioiässä oli ikuisuuspareja jotka olivat yhdessä olleet "aina" mutta erosivat kun esim. opiskelut lukion jälkeen veivät erilleen jne. Kuinka moni noista teinipareista oli valmis menemään naimisiin ja oli aidosti rakastunut ja ei voinut kuvitella eroa? vaan kun alkoi 20-vuotta tulla mittariin niin teinirakkaus kuihtui pois. Monelle nuorelle perheelle (valitettavasti) käy samoin!



Ei kaikille, mutta kun ikää tulee lisää niin huomaa ettei niitä teinistä hautaan saakka pareja enää ole kun muutamia vert. esim. kymmenen vuotta taaksepäin jolloin tutuissa heitä oli paljon.

..Ja jos silloin olisi veikkauksia kysytty niin näiden "ikuisuusparien" eroa ei kukaan olisi osannut veikata...!



Ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa?:)

Minustakin on säälittävää

että äitejä yleistetään huonoksi vain iän perusteella. Ja itse olen saanut osani tästä huomiosta, kun näytän parikymppiseltä, vaikka kolmekymppinen olenkin. ;)



Miten tuota paremmuutta mitataan? Sosiaalisella, taloudellisella, koulutuksella vai vauvan kasvulla ja kehityksellä vai synnytyksen pituudella, arvon ladyt?



Miten oli mahdollista, että ennen kaikki äidit saivat lapsia nuorena, se oli hyväksyttyä ja suositeltavaakin? Itse olen saanut lapseni "normaali-iässä", mutta en kyllä todellakaan automaattisesti ajattele kaikkien nuorten äitien olevan huonoja äitejä.



Ei kaikilla ole tarvetta elää nuoruutta samalla tavoin. Kaikki eivät pidä matkustelusta, juopottelusta, vieraiden naiskentelusta, ylenmääräisestä tuhlaamisesta tai korkeakoulututkinnosta, mikä teidän mielestänne on sitä ainoaa oikeaa elämään. Mikä kateus kalvaa sisintä? Sekö, ettei itse ollut riittävän kypsä vastuuseen nuorempana? Miksei kaikki voi ymmärtää, että ihmiset oikeasti olemme erilaisia? Mikä toiselle sopii, toiselle ei.



Oma kokemukseni on näistä iäkkäämmistä äideistä, että kamalasti huolehditaan turhasta, joka pienestä naarmusta ollaan paniikissa ja viemässä lasta sairaalaan käyttämättä omaa järkeä, hankitaan kaikki kalliit rokotukset lääkkeet, jonninjoutavuudet, valitetaan turhasta, ei sopeuduta yövalvomiseen, siihen että raha voi olla tiukassa ja omaa aikaa ei ole, tavoitellaan täydellisyyttä imetyksen, synnytyksen suhteen ja heti ollaan itkemässä, jos joku pieni vastoinkäyminen tekee särön omaan äitiyteen.



Kaikessa on puolensa.



t.neuvolan yli 30-v. th

Miksi muuten puhutaan ja "moititaan" vain teiniäitejä, missä kaikki teini-isät ovat? Seksiinhän tarvitaan kaksi ihmistä,eikö vain? Onko pojilta suotavampaa aloittaa seksielämä jo 14-vuotiaana? Kun tytöltä se on ihan järkyttävää... Vai oletetaanko vain,että tytöt ovat tai pitäisi olla fiksumpia kun pojat?



Ja sitten; kumpi on tärkeämpää raha vai rakkaus? Joo,eihän meillä ole ollut tarjota lapsille 10 kertaa kesässä lintsireissua tms, mutta kaikki tarvittava on aina ollut ja paljon rakkautta ja turvallisuutta, sen pitäisi riittää tekemään lapsistamme kunnon ihmisiä. Eihän raha ja koulutukset onnea takaa, elämässä sattuu ja tapahtuu (enkä sano,että joku täällä olisi niin väittänyt).. Itse tulen vähävaraisesta, ehkä jopa köyhästä ja alkoholiongelmaisesta perheestä, mutta aina olen rakkautta saanut, vaikka on vaikeaakin ollut lapsuudessa, mutta ehkäpä tämä kannustaa minua olemaan hyvä ja turvallinen äiti omile lapsilleni..?



Mieheni taas tulee ihan suoraan sanottuna rikkaasta perheestä,jossa rakkaus on ollut niin ja näin, erosivat mieheni ollessa lapsi ja miehelleni on suoraan sanottu, että hänet tehtiin vain avioliiton pelastajaksi, onko se sitten lapsille oikein? Että on se hieno koulutus ja oma koti ja tavaraa yllin kyllin, mutta missä on rakkaus..? Niissä tavaroissa..? (enkä väitä nyt että täällä kaikki "vanhemmat" äidit ovat nyt näin tehneet), kunhan vain ajattelen ääneen...