Mitä mieltä olette tästä? (Nuoret vs. vanhat äidit)

Itse olen täysin sinut oman ratkaisuni kanssa, olen sitä mieltä, että itse olen "tehnyt" lapseni juuri sopivassa iässä, mutta ihan äimistyneenä luen miten kamalan negatiivinen asenne tässä ketjussa kukkii lapsia kohtaan. Ikään kuin vauvan, saati useamman lapsen, saaminen tarkoittaisi sitä, että elämä on ohi, auttamattomasti mennyttä kaikki. Adios! Takavalot vaan vilkkuu. Tästä eteenpäin se on surkeaa puurtamista omassa pikku kodissa. Korkeintaan pääset läheiseen kauppakeskukseen ja siinä se.



Toinen mikä huomiota herättää on se, että ei kyllä se "maailmankuvan avartuminen" vanhempien äitien puolestapuhujilla ole merkinnyt ainakaan suvaitsevuuden lisääntymistä.

Elämäni meni niin, että minulla oli "harrastus" josta toivoin saavani työn itselleni (ja näin kävikin:)



Lukion jälkeen pyrin opiskelemaan alaa Suomessa, en päässyt.



Lähdin vuodeksi (kahteen eri maahan, kummassakin 6kk) aupairiksi, oppiakseni ko. maiden kielet paremmin (opiskellut molempia koulussa).

Palasin Suomeen pääsykokeisiin ja pääsin sisään.



Myöhemmin olen tajunnut mikä onni tuo aupairina oleminen oli; työelämässä arvostetaan PALJON hyvää kielitaitoani ---> olen saanut parempia työpaikkoja mitä en yhtä hyvällä kielitaidolla saisi ---> isompi palkka ja joustavammat työajat! (Mikä hyvä juttu kun pieniä lapsia)



Muutenkin tuo itsensä kohtaaminen aupairina teki hyvää. Välillä oli koti-ikävä, mutta sain elinikäisiä ystäviä ja kasvoin paljon tuo vuoden aikana jonka olin pois kotoa. Opin myös arvostamaan monia asioita mitä meillä Suomessa on. Sain myös kokemusta lasten hoidosta, muuten en olisi koskaan lapsia hoitanut ennen omaa lasta.



Ja opiskeluihin olisi varmasti mennyt pidempään jos olisi lapsia ollut, nyt keskityin vain opiskeluun ja valmistuin niin nopeasti kun se oli mahdollista. (Olen myös jatkanut opintoja töiden ohessa)



Ja muutenkin voitaneen pitää onnena sitä, että elämä meni noin. Lukioaikainen poikaystävä jäi, ja mieheni tapasin 22-vuotiaana. Kovin olisi erilaista elämäni jos olisin heti lukion jälkeen lapsen saanut.

(Olisin eronnut, opiskeluni olisivat venyneet, en olisi saanut niin hyviä työpaikkoja, lapsilla olisi pidemmät hoitopäivät kun työajan eivät joustaisi, jne.)

Minulle on ihan sama milloin tekee lapsensa. Joku aikasemmin, joku myöhemmin.

Joku voi tuskailla yhden kanssa ja toiselle ei ole mitään ongelmaa vaikka olisi lauma kiljuvia ympärillä.



Minulla oli vauvakuume 3 vuotta ennenkö mieheni "antoi periksi" ja olen varma että oltaisiin oltu hyviä vanhempia jos oltaisiin hankittu esikoinen kun alotin kuumeilun.

Mieskin on myöntänyt että oli toisaalta virhe odottaa.



Ketjussa OMAA ITSEÄÄN puolustetaan koska toiset haukkuu.



Ei ole väärin saada haluttu lapsi, oli ikää 17 tai 47.

Paljon TOIVOTTAVASTI mahtuu noiden vuosien väliin. Ja sen jälkeenkin!



Jos olisin saanut lapsen kun halusin, 20- vuotiaana niin ehkä olisin tässä hieman vanhemman esikoisen äitinä ja ajattelisin (niinkuin nyt) että olisi ihana saada kokea synnytys ja uuden elämän kasvu vielä 40+ ikäsenä.



Minä näen ainakin omat vuoteni menneen nopeasti, nyt täytän 30 ja ihan äskön kuumeilin vauvaa, vaikka siitä on JO 10 vuotta! :D

Varmaan yhtä nopeasti, ellei nopeammin mene seuraavat 10 vuotta.

Toivottavasti kunto ei seuraavan 10 vuoden sisällä ROMAHDA ja olen kehäraakki.

Itse alotin kuntoilemaan vasta lapsia saatuani joten ITSE olen nyt paremmassa kunnossa kuin 10 vuotta sitten. Teistä muista en osaa sanoa, mutta todella surullinen OMAN KUVAN TULEVAISUUSKIN teillä arvon leidit on jos 30-40- vuotias ei jaksa.. :D



Minusta on hassua että vanhaa tarttee kunnioittaa vaan ikänsä puolesta, koska on "nähnyt ja kokenut" mutta kyllä se ahdasmielisyys saattaa nakertaakin, ei kaikki näe ja koe! Vastaavasti joku saattaa nähdä, kokea enempi kuin sinä koskaan HYVIN nuorena.



Mutta ihan yhtä kamalaa on lukea nuorten haukkumista vanhempiaan kohtaan, verrataan omaa nuorta selkää vanhemman selkään; koska on vanhempi on heikompi.

Ihan sama niinkun ajatellaan että nuorella alapääkin olisi timmimpi, vaan koska ei ole synnyttänyt (muttei ole myöskään jumpannut).



Ei kukaan viisastu vaan sillä että kakkuun laitetaan yksi kynttilä lisää. Eikä lihas kasva samaa tahtia reenaa tai ei, mutta vanhemmalla on parempi haba JOS reenaa nuorta enempi. ;)



Lopettakaa vertailu. Se on onnellinen joka haluaa ja saa lapsen. Elämä ei siihen lopu, oikeastaan se vasta kunnolla alkaa ja jatkuu toivottavasti jälkeesi.



58

jotain itsestään jonka mielestä yli 3kymppinen esim. 32-vuotias on vanha äiti. Itse en ainakaan ole elänyt niin huonosti, että olisin päässyt rupsahtamaan 32-vuotiaana henkisesti tai fyysisesti niin, että minua vanhaksi täytyisi sanoa;) Itseasiassa kunnon ja hoikkuuden puolesta hakkaan mennen tullen jotkut 2kybäset. Enkä usko, että tästä 10 tai 20 vuodessa muutun harmaaksi mummoksi jonka lasten täytyisi hävetä minua:D



On se sääli jos joku 3kymppinen tuntee itsensä vanhaksi kun oma elämäni ainakin alkoi vasta silloin. Ihmettelen vaan miksi jollekkin teini-äidille tai muuten nuorelle äidille vapaus on dokaamista ja matkustelua. Koulutus ja työkokemusta on pakko hankkia jos mielii töihin joskus. Jos ei sitten aio olla miehensä elätti koko ikäänsä mutta kun se mieskin voi jättää. Ja onhan se lapsillekkin parempi esimerkki, että joskus on tehnyt töitä kuin "vaan" ollut kotona vaippoja vaihtamassa ja ruokia laittamassa.

jotain itsestään jonka mielestä yli 3kymppinen esim. 32-vuotias on vanha äiti. Itse en ainakaan ole elänyt niin huonosti, että olisin päässyt rupsahtamaan 32-vuotiaana henkisesti tai fyysisesti niin, että minua vanhaksi täytyisi sanoa;) Itseasiassa kunnon ja hoikkuuden puolesta hakkaan mennen tullen jotkut 2kybäset. Enkä usko, että tästä 10 tai 20 vuodessa muutun harmaaksi mummoksi jonka lasten täytyisi hävetä minua:D

On se sääli jos joku 3kymppinen tuntee itsensä vanhaksi kun oma elämäni ainakin alkoi vasta silloin. Ihmettelen vaan miksi jollekkin teini-äidille tai muuten nuorelle äidille vapaus on dokaamista ja matkustelua. Koulutus ja työkokemusta on pakko hankkia jos mielii töihin joskus. Jos ei sitten aio olla miehensä elätti koko ikäänsä mutta kun se mieskin voi jättää. Ja onhan se lapsillekkin parempi esimerkki, että joskus on tehnyt töitä kuin "vaan" ollut kotona vaippoja vaihtamassa ja ruokia laittamassa.

"vanhemmat äidit" ovat olleet sitä mieltä että on ollut hyvä että olen saanut matkustella ennen kun sain lapsia, tai että jos ei nuorena dokaa se vaihe tulee sitten kolmi-nelikymppisenä.

Itselleni esim. tuo matkustelu tulee ihan verenperintönä. Lieneekö sukuni jotenkin levotonta tai uteliasta sakkia, mutta paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki ahkerasti matkustelevat.



Isovanhempani joilla ikää lähes 80-vuotta matkustelevat edelleen (ja ovat todella hyvässä fyysisessa kunnossa molemmat!) Ovat reissanneet varmaan jokaisessa Euroopan maassa, sen lisäksi, Australiassa&Uudessa-Seelannissa, Pohjois- Väli- ja Etelä-Amerikassa, Aasiassa Thaimaa, Intia, Singapore, Japani, Arikan safarilla ja Egyptissä jne. jne.



Omat vanhempani myös ahkeria matkaajia, työnsä puolesta ovat asuneet ulkomailla jne. kun me lapset olimme alle kouluikäisiä ja uudestaan kun olimme "aikuisia".





En sano että kenenkään PITÄÄ matkustaa, mutta pienestä pitäen olen lomakuvia ja -videoita katsellut esim. isovanhempien reissuilta, niin jotenkin se kuuluu luonnollisena osana elämään. varmaan samaan tapaan jos jonkun suvussa kaikilla on koira lemmikkinä, ei voi tavallaan edes kuvitella elävänsä ilman koiraa.



Minä ahdistun kesämökillä jos siellä pidempiä aikoja pitää olla, mutta reissuun olen aina valmis lähtemään lyhyelläkin varoitusajalla jos siihen mahdollisuus on.

Ja matkustelu on lisännyt mielenkiintoa maailmaa kohtaan, on eri asia vain lukea asioista lehdissä mitkä "tapahtuvat siellä jossakin" vert. on itse ollut paian päällä. Samoin historia kiinnostaa eri tavalla jne. Tulva jossakin paikassa saa henkilökohtaisemman otteen kun miettii onko paikan ihana kahvila ja se mukava selvinnyt?!

Elokuvia katsoo eri tavalla kun on itse kävellyt ko. maisemissa vaikkapa New Yorkissa.



Sen olen myös huomannut, etteivät kaikki ymmärrä mitä MAHDOLLISUUKSIA maailmalla on tarjota. Ja se ei tarkoita sitä ettei osaisi arvostaa sitä mitä on!

Vaan että haaveillaan jostakin "olisi se niin kiva" mutta ei koskaan TOTEUTETA sitä haavetta. Eli pidetään itseä jotenkin huonompana, vähätellään itseä.



Jokainen pystyy ihan mihin tahansa jos tarpeeksi haluaa! Meillä on Suomessa asiat todella hyvin, ja kuitenkin moni vaan ruikuttaa. Kävelemällä Intiassa huomaa sen ilon ja onnellisuuden mitä todella köyhilläkin on, ja kappas Suomeen palatessa nauttii elämästään ihan eri tavalla eikä valita turhista

(Esim. kuina huutonet maksua saa odottaa viikon, kaupassa oli mansikkajugurtti loppunut, anoppi oli antanut lapselle kaksi keksiä, mies myöhästyi illalliselta puoli tuntia, joku oli jättänyt lapsipehepaikalle auton vaikka lapsia sillä ei ollut mukana, naapuri kehtaa ajaa nurmikon sunnuntaina jo klo 10 aamulla jne. jne. )

äiti voi olla loistava vanhempi, oli hän sitten nuori tai vanha. Äiti voi olla myös huono äiti, oli hän buori tai vanha..



KOska hyvä äitiys lähtee PERSOONASTA ITSESTÄÄN, ei automaattisesti iästä!!

Teiniäidin lapset saivat jämptin kasvatuksen ja mummoäidin lapsi lepsua palvontaa. ;o) Molemmista on tullut ihan hyviä.

Minusta tämä keskustelunaihe on veikeä. Teinimammat irvistelee, miten säälittävä näky ovat vanhat mammat, ryppyineen kaikkineen. Että kylläpä sellaista lapset häpeävät. Mutta entäs kun ne teinimammat alkaa tosiaan nelikymppisenä tai jo aiemminkin tekeytyä parikymppiseksi, vetää minihametta ja kajalia ylle ja lähtevät baanalle... se ei sitten vissiin ole yhtään hassua.

lasten saamisen jälkeen koskaan käy baareissa ja bailaa?

Mistä sen tietää onko sillä baarissa räkä poskella reuhkaavalla nelikymppisellä kotona 2- vai 20-vuotiaat lapset?

Nimim. "sopivan ikäinen äiti, lapset tehty 25-30 vuotiaana."

tavannut mun mieheni vaikka hiekkalaatikolla ja oltais menty naimisiin 18 vuotiaana.

Ihmiset muuttuvat elämän mukana, välttämättä jos he eivät olisi menneet naimisiin 18 vuotiaana ja saaneet lapsia, olis ero tullut paljon aikaisemmin.



Mä olin yli 30 v kun tapasin mieheni, haluttiin olla pari vuotta kimpassa ennen naimisiin menoa ja lastakin jouduttiin odottamaan monen monta vuotta ennen kuin tärppäs.



En yleistä, mutta monta kertaa juuri nämä, jotka yleistävät ns arvostelumeiningissä, esim kaikki romaanit ovat varkaita tai kaikki thaimaalaiset naiset ovat huoria, heillä on itsellä asiat NIIN päin mäntyä ettei näe muuta kuin sen heidän oman hyvyytensä.



Kyllä mäkin vuosien varrella olen kuullut vaikka mitä, sä olet sen ikäinen ja et ole vieläkään äiti ja se ehkä maailman ärsyttävin sun biologinen kellos on tainnut jo soida = yök !!!



Anna hänen arvostella kaikessa rauhassa.

Itse tulin raskaaksi teini-ikäisenä, lukiokin oli vielä kesken ja mies jätti minut jo ennen synnytystä.



Nyt olen 27-vuotias maisteri ja elänyt viimeiset seitsemän vuotta miehen kanssa, jota lapseni kutsuu isäkseen. Biletän välillä kun huvittaa, matkustelemme mieheni kanssa kaksistaan sekä kolmistaan, rakkautta riittää ja maallista mammonaakin aivan riittävästi.



Jotkut ehkä hankkivat lapsia nuorina vain siksi, että voisivat paeta omaa elämäänsä, työntekoa tai koulutusta, mutta se heille sallittakoon sitten. Lapsi ei ole syy siihen, jos äiti ei pääse omassa elämässään eteenpäin, mutta toki lapsien taakse on helppo piiloutua. "Kyllä minä olisin opiskellut, mutta kun..."



Minua ei ainakaan pätkääkään kiinnosta minkä ikäisinä ihmiset lapsia hankkivat - jos kerran pystyy tulemaan raskaaksi niin silloin on vielä "oikean ikäinen". Mutta ei myöskään kaikki "teiniäidit" ole elämäänsä kyllästyneitä, työtä kammoksuvia, rööki huulessa käveleviä ja vain omaa napaansa tuijottavia tyyppejä...

nuorena jaksaa paremmin



t. mummoäiti(ei ap)

Halusin virittää keskustelua siitä, mitä elämänjärjestystä itse pidätte tavoiteltavana.

ap

Mua on ihmetyttänyt pitemmän aikaa, mikä merkillinen into eri elämänjärjestyksiä ja -ratkaisuja on mollata tai ihailla. Eri ihmisten elämät menevät eri tahteihin. Minusta olisi jotenkin hyytävää, jos kaikki hankkisivat sen ekan lapsen vaikka 23-vuotiaana tai sitten ei ollenkaan, ja toisen sitten 27-vuotiaana (tai ei ollenkaan) ja niin edelleen. Kaikki samoin. Ei poikkeuksia. Keskiarvoisesti "parhaaksi" todettu elämänjärjestys kaikille, ehkä demokraattisen keskustelun ja päätöksenteon tuloksena, mutta sen päätteeksi sitten säännöstö tulisi voimaan kaikille. Sekö olisi se tavoiteltava asiaintila, vai miksi tästä jaksetaan kuohua...?

Eikö jokainen saa elää tavallaan? Samalla tavalla niitä hätiköityjä avioliittoja voidaan tehdä vanhemmallakin iällä, että "saadaan äkkiä se lapsi, kun vielä ehditään.." ;) Ja sitten tulee ero tai joudutaan kuitenkin turvautumaan hedelmöityshoitoihin jne. Ihmisten ikä ei automaattisesti tuo viisautta, jokainen tavallaan... ;) t. äiti 30-v.

naisen elämä, jos hän vasta nyt hankkisi lapsia. Ei hän välttämättä olisi kuitenkaan hankkinut kummoista koulutusta ja olisi moukka mielipiteitä julistaessaan edelleenkin jne. Paitsi sitten hän varmaan julistaisi samaa "mummoäitiyden" onnea kuin ap ja apkin olis ihan tyytyväinen, koska ovat tässä asiassa samaa mieltä. (Eikä ap muistaisi yhtään, että häntä ärsyttää naisen ylenkatse eri tavalla ajattelevia kohtaan.)



Veikkaanpa sitä paitsi, että moni leikkii hätäpäissään kotileikkiä siinä 35-40-vuotiaana, jos on mennyt nuoruus sinkkuillessa ja sitten tajutaan, että se lapsi pitää tehdä, vaikkei sopivaa miestä ehkä oliskaan. Onko se sitten yhtään sen parempaa leikkiä?



Ja mun mielipide on sitten kultaisen keskitien kannalla + jokainen tekee, niin kuin parhaaksi näkee, toisen lastensaanti-iän arvostelu ei ole mitenkään avartavaa vaan ihme nipotusta. Kukin tavallaan.

jotka eivät ole syystä tai toisesta tyytyväisiä omiin valintoihinsa tai eivät osaa elää niiden kanssa. Olen vain laittanut monesti merkille. Ei korppi toisen korpin silmää noki.

Itse rupesin odottamaan ensimmäistäni 14-vuotiaana, ja kyllä toki oli vahinko tai tavallaan ei, koska tiesin mitä seurauksia suojaamattomalla seksillä voi olla.. Lapsen isä, naimisissa ollaan nykyään ei edes miettinyt jättämistäni kun sai kuulla uutisen.. Ehdin juuri käydä peruskoulun loppuun ja pidin välivuoden, jonka jälkeen ammattikouluun, josta valmistuin hyvillä arvosanoilla ja tässä vaiheessa toista jo yritettiin.. siis lasta..



Toinen tupsahti maailmaan ollessani 20-vuotias ja miehellä oli tässä vaiheessa armeijä käyty ja hänelläkin hyvä työpaikka ja kohtuuliksakin.. Parin vuoden päästä päätettiin,että jos vielä kolmas..? Ja tuollahan tuo nukkuu pinnasängyssään, itsenäisyys päivänä syntynyt pieni ihme, ja nyt olen onnellin 23-vuotias ja mitään en tekisi toisin jos saisin valita =)



Olen saanut mennä ihan vapaasti miehen kanssa ja kavereiden kanssa,jos on sille ollut tarvetta, raha-asiatkin kohtuullisessa kunnossa jne.. Mainitsen vielä,että esikoinen on vaikea erityislapsi, jonka kanssa on juostu sairaaloita 2-vuotiaasta, joten.. enpä tiedä, olisinko jaksanut tätä esim.päälle 3-kymppisenä äitinä ja olisiko tullut harkittua sitten vielä lisää lapsia..? Kuka sen tietää ja turha miettiä, mulla meni elämä näin.. =) Ja naimisiin mentiin ennenkun mies lähti armeijaan, olin 17...



Sori,tuli pitkä teksti..

no yleistää ei voi, kaikki on yksilöitä.



mutta oma tarinani.



tapasin mieheni about siellä hiekkalaatikolla eka lapsi pyörähti maailmaan kun olin 19v. muutama sitten tehtiin. olin ihan varma että kaikki tarpeellinen on koettu ja kaikki on TOSI hienoa ja upeaa. olinkin monta vuotta oikeasti erittäin hyvä äiti. olin ihan luonnonlahjakkuus lapsen hoidossa, jaksoin olla kotona, leikkiä, antaa virikkeitä, panostaa parisuhteeseen... olin rento äitiyden suhteen ja sain vaikeatkin ongelmat ratkaistua. kun lapset vähän kasvoi eivätkä vaatineet niin paljon niin rupesin ensin pikkusen bilettää.. sitten vähän enemmän.. no sitten jo naimaan muita miehiä ja laittamaan kotiin vaan tekstaria, että tuun huomenna kulta. ei sitä vaihetta kestänyt kuin puoli vuotta.. rupesin havahtumaan kun joka viikonloppu piti puhaltaa että joko voi ajella kotiin ja ekana mennä suihkuun kun tuli sinne. no saatiin parisuhde koottua, palasin kotiäidiksi joksikin aikaa ja perhe-elämä rupesi oikeasti sujumaan rauhallisesti. nyt kaikki on kohdallaan ja ollaan onnellinen perhe, mutta... joskus ajattelen oisko ollut helpompaa vaikka bilettää räkä poskella pari vuotta ja tehdä ne lapset esim 25vuotiaana? olen tehnyt asiat vaikean kautta, käynyt nyt läpi aviokriisin ja joutunut sen korkeakoulutuksenkin hankkimaan lasten kanssa. olen silti ihan tyytyväinen, että näin, koska loppu meillä hyvin. valitettavasti useat kaverini jotka meni samoihin aikoihin naimisiin ja sai lapsia ovat nyt eronneita ja heillä on vaikeampaa. muutama tuttuni on samassa tilanteessa kuin minä elikkä kriisivaihe oli mutta siitä selvittiin.

Mutta siinä on melkoinen veren maku suussa, kun niitä vapaita ja ennen kaikkea kelvollisia miehiä ei enää nelikymppisenä ole kamalasti liikkeellä.

Öö. Ei kai ne miehet mihinkään katoa? Kyllä avioeroissa "vapautuu" miehiäkin takaisin markkinoille.

ja omissa tutuissani, joissa on useita (hmm varmaan lähemmäs kymmenen) nuorena yhteen menneitä ja lapsia hankkineita pareja se menovaihe on naiselle tullut yleensä 25v jälkeen... 25-30veenä. sitä ennen kaikki on toitotettu, että EI MULLE IKINÄ SITÄ TUU. ja järjestään jokaiselle niin on käynyt. ja se menovaihe on tullut nimenomaan naiselle, ei miehelle, mikä varmaan johtuu just siitä, että mies menee vapaammin lasten ollessa pieniäkin. siksi en yleensä kommentoi mitään kun nyt parikymppiset tuttuni/sukulaiset tms sanovat että heille ei sitä vaihetta tule... toivon ettei, luulen kuitenkin että tulee. mutta se on vaan elämää, tiedän paljon yli kolmekymppisinä yhteen menneitä joilla menee ihan yhtä huonosti. sitä täydellistä kaavaa ei taida olla ja ehkä me ollaan muutenkin kaikki vanhemmat jo niitä sukupolvia joissa avioliitto esim ei ole ikuinen muutenkaan.