Vinkkejä voimakastahtoisen 2-vuotiaan uhmaan

Mitä jos sää nyt vaan tarjoat lapselle niitä paskoja fiiliksiä ihan reippaasti ja lopetat tollasen "kumman valitset?"



Lusikka käteen ja sillä selvä. Ei lapsi saa aina kaikkea valita.

Sisaruksiakin kohtaan toi on väärin että yksi saa valita kaiken ja silti näyttää mutrua naamaa.



NURKKAAN VAAN!

Nyt viimeistään asettaa rajat tälle lapselle. Ton ikäiselle lapselle ei pidä antaa vaihtoehtoja, vaan viellä tossa iässä vanhemmat päättää. Kun lapsi saa raivarin suurin virhe minkä voit tehdä on että otat lapsen syliin ja lohdutat, vaikka lapsi olisi kuinka lohduton sinun pitää antaa raivarin mennä ohi ja vasta kun lapsi on rauhallinen sen voi ottaa syliin. Työskentelen itse päiväkodissa ja joka vuos kohtaan näitä lapsia kodeista missä ei ole rajoja. Jos 2-vuotias juoksuttaa vanhempia niin voi vain miettiä mitä tekee 15-vuotias.

-niminen opus on auttanut meillä ihan pikkuisen, tilanne melko lailla sama.



Mutta odotan kiinnostuneena, onko kellään parempia vinkkejä kuin "Heh"-otsikolla kirjoittaneella, joka ei liene oikeasti voimakastahtoista ja tulistuvaa lasta koskaan tavannutkaan. Meillekin vinkit kelpaisivat.

Hei





Joo tuota rajojen asettamista mietin. Mutta kun ainoa toimiva keino näyttäisi olevan se, että saa lapseen jonkinlaisen kontaktin, ja lapsi näyttäisi nimenomaan rauhoittuvan siitä, kun tuntee että häntä kuunnellaan ja pääsee itse valitsemaan.



Edellisiltä kirjoittajilta kysyisin, mitä haittaa siitä on, jos lapsi saa päättää kummalta lautaselta syö?

Siis ihan oikeasti toivon vastauksia, koska tämän lapsen kanssa olen vähän hukassa.



Isosiskolla kaikki "pehmeät" keinot ovat toimineet ja hän on erittäin sosiaalinen ja muiden tunteet huomioiva lapsi, joustava jne. Mutta hän onkin temperamentiltaan kuopuksen vastakohta.



Mietin kyllä noita rajoja, mutta mitä se käytännössä tarkoittaisi?



Tämän lapsen kohdalla en itse asiassa ajattele, että on pelkkää uhmaa, sillä hän on ollut samanlainen vauvasta lähtien. Tietysti asiat, mitkä vaikeita on nyt eri kuin vauvana.



Lisää mielipiteitä kuulisin!



ap

meillä vaikeasta 0-4-vuotiaasta sukeutui yhtäkkiä kohtuullisen joustava 5v ja helppo 6v.

lisäksi paljon syliä ja silloin kun et tiedä, mitä teet, voit vaikka välillä jättää huomiotta, välillä pitää sylissä. Älä itse hirveästi hermostu, vaikka hermostuttaisi.

Hei



Tuo kiukkukirja pitää minunkin jostain hommata.



Olen myös lukenut "Tulistuva lapsi" -nimistä kirjaa. Mutta sitten tulee päiviä, jolloin lapsi on neiti aurinkoinen, ja ei musta ollenkaan tulistuva lapsi.



Se, mitä ihmettelen, on että mistä ne pahan olon fiilikset lapsella välillä tulee, ja miten niitä voisi auttaa.



Joskus myös epäilen, että onko tämä vain temperamenttiä vai onko joku neurologinen juttu...

Toisaalta lapsi on erittäin hyvin kehittynyt, puhe, motoriikka, jne.



No, ehkä en ihan vakavissaan ajattele, että olisi erityislapsi, mutta jotain musta outoa tuo raivareiden määrä... Tai ehkä en vain ole missään törmännyt samanlaiseen lapseen.



Ja, on toki päiviä, jolloin hän on aika helppo tapaus. Varsinkin jos on jotain tosi fyysistä aktiviteettia tarjolla, kiipeilemistä, uimista tms.

niin tiedät kyllä että lapsilla, aivan kuten aikuisillakin, on erilaisia temperamenttityyppejä. Suurten tunteiden lapsesta kasvaa suurten tunteiden aikuinen. Ainoa minkä vanhemmat ja hoitajat voivat tehdä on opettaa elämään niiden tunteiden kanssa, opettaa että tunteet menee kyllä ohi eivätkä ole maailmanloppu.

Kannattaa lukea vaikka Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamenttityypeistä. Niissä annetaan hyviä käytännön neuvoja kuinka erilaisten temperamenttien kanssa kannattaa toimia.

Nyt viimeistään asettaa rajat tälle lapselle. Ton ikäiselle lapselle ei pidä antaa vaihtoehtoja, vaan viellä tossa iässä vanhemmat päättää. Kun lapsi saa raivarin suurin virhe minkä voit tehdä on että otat lapsen syliin ja lohdutat, vaikka lapsi olisi kuinka lohduton sinun pitää antaa raivarin mennä ohi ja vasta kun lapsi on rauhallinen sen voi ottaa syliin. Työskentelen itse päiväkodissa ja joka vuos kohtaan näitä lapsia kodeista missä ei ole rajoja. Jos 2-vuotias juoksuttaa vanhempia niin voi vain miettiä mitä tekee 15-vuotias.

Olen toi HEH- kirjoittaja.



Itselläni on 3 alle 5- vuotiasta lasta joista kahden kanssa olen saanut suuren kunnian vääntää jo kohtuu hyvin!

Että kiitti vaan, sulla ei taida olla voimakastahtoista tai helposti tulistuvaa lasta- kommentistasi! :D



Kyllä meilläkin lapset saa päättää asioita kumman haluaa, mutta kyllä lapselle pitää olla myös paikkansakin. Jos otat mukin lapselle ja se ei kelpaa niin sitten se riita on siinä. Ja se antamasi muki saa kelvata!

Meillä lapsi sitten ei vaikka juo jos sikseen tulee. Juomaa saa seuraavalla ruokailulla, tai no vettä saa raanasta. Mutta en lähde tollaseen hyppyyttämiseen.



Mikä tässä minun vinkissäni on huonoa? Se ettei aina ole lapselle mukava ja samaan aikaan raiskaa suhdetta toisiin lapsiin? Tollanen on epäreilua muille lapsille. Vähintään sun tarttee olla kaikille muillekin lapsille yhtä pullamössö!



2

Meillä samantyyppinen tapaus. Nurkka on kovassa käytössä toisinaan ja vaihtoehtoja ei anneta. Jos ei kelpaa saa olla ilman. Yleensä sitten kelpaa. Testaa kuitenkin usein saisiko tahtonsa perille. Onhan se rasittavaa, mutta tiukkana on pysyttävä.



Testaa myös aina uusissa paikoissa onko samat säännöt kuin kotona ja usein menee hulinaksi ja kiukutteluksi herkemmin jos huomaa, ettei äiti voi laittaa nurkkaan/olla yhtä tiukkana.



Vaistoaa myös milloin itse olen huonolla tuulella ja on silloin hankalampi myös eli täytyy itse vain pysyä rauhallisena.



Huomiotta jättäminen on alkanut myös toimia. Aluksi raivoaa enemmän, mutta kun huomaa ettei saa mitään reaktiota tulee surkeana takaisin ja pyytää anteeksikin jopa joskus.



Päivä kerrallaan.

mutta aika paljon minäkin olen käyttänyt tuota juttua, että lapsi saa valita kahdesta vaihtoehdosta. Ei silleen automaattisesti, että kaikkeen tarjoaisin ensimmäisenä vaihtoehtoja, vaan jos esim. lapsi on kauheesti vastustanut jotain vaatetta, niin olen tarjonnut vaihtoehdon. Rajan olen vetänyt siihen, että perusasioista ei käy pullikoiminen. Esim. lautasista ja astioista on turha käydä huutamaan. Kun ruoka on pöydässä, sitä syödään mitä on tai sitten saa olla syömättä. Hampaat pestään piste, nukkuma-aikana mennään sänkyyn piste, hoitoon lähdetään piste. Jäähypenkki on ollut molemmilla käytössä tästä 2v uhmasta lähtien.



Olen ajatellut, että jos jotkut jutut saa menemään helposti vähän huijaamalla tai antamalla lapselle vaikutusmahdollisuus, niin hyvä. Mutta uhmahan on juuri sitä, että lapsi testaa rajojaan ja siksi ne rajat on johonkin laitettava. Loputtomiin ei voi tarjota vaihtoehtoja eikä siitä ole lapsellekaan pidemmän päälle hyötyä. Esikoisen kohdalla huomasin, että kun syömiset ja nukkumiset oli tapeltu uhman aikana, niistä asioista on sen jälkeen tullut selvää pässinlihaa lapsellekin. Mutta ei saa olla myöskään ihan natsi, vaan antaa lapselle päätösvaltaa. Joku vaatevalinta on ihan hyvä sellainen juttu, samoin voi olla joskus ruoka, että tekee sitä ruokaa mitä lapsi toivoo (jos siihen mahdollisuus), lapsen voi ottaa mukaan kattamaan astioita pöytään ja antaa samalla valita omat astiansa.

Meillä samantyyppinen tapaus. Nurkka on kovassa käytössä toisinaan ja vaihtoehtoja ei anneta. Jos ei kelpaa saa olla ilman. Yleensä sitten kelpaa. Testaa kuitenkin usein saisiko tahtonsa perille. Onhan se rasittavaa, mutta tiukkana on pysyttävä.

Testaa myös aina uusissa paikoissa onko samat säännöt kuin kotona ja usein menee hulinaksi ja kiukutteluksi herkemmin jos huomaa, ettei äiti voi laittaa nurkkaan/olla yhtä tiukkana.

Vaistoaa myös milloin itse olen huonolla tuulella ja on silloin hankalampi myös eli täytyy itse vain pysyä rauhallisena.

Huomiotta jättäminen on alkanut myös toimia. Aluksi raivoaa enemmän, mutta kun huomaa ettei saa mitään reaktiota tulee surkeana takaisin ja pyytää anteeksikin jopa joskus.

Päivä kerrallaan.

Poika 2,5 v ja tulistuu helposti (isänsä ollut samanlainen lapsena) ja jo vauvana oli vaativa ja herkästi ärsyyntyvä. Nyt uhma päällä ja saa hirveät itku-huuto-raivarit monesti päivässä. Silloin ei auta ottaa syliin tai puhua järkevästi, yltyy vaan huuto. Ainut mikä meillä on auttanut on ollut olla välittämättä, vaikka välillä on vaikeaa, kun itse meinaa hermostua tai sitten tulee se huono omatunto.

Nyt siis kokeillaan huomiottajättämistä ja kun rauhoittuu otetaan ja halitaan. Annetaan valita vain tyyliin iltasatu, dvd, paita. Nukkumiset, syönnit, pesut jne. tärkeät päätetään me vanhemmat. Niin ja huutamalla ei saa mitään, kauniisti jos pyytää, voidaan asiasta puhua, mutta lopullisen päätöksen tekee vanhempi (esim. just herkkujen suhteen). Jäähyilyäkin tässä ollaan kokeiltu, mutta sen suhteen vielä alussa.

Välillä on tosi vaikeaa pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena, varsinkin mies antaa helpommin periksi. Sitten asiasta keskustellaankin illalla (lue: minä tuppaan "kasvattamaan" miestäkin tässä asiassa. En vaan halua, että vetää pohjan pois siltä työltä, jonka olen päivän aikana kotona ollessani tehnyt.).

Hieman kauhulla odotan, kauanko tämä kestää ja miten tästä selvitään, mutta nyt jos annetaan periksi kaikessa, ollaan kusessa murrosiässä.

Tsemppiä ja kärsivällisyyttä :-)

Huono omatuntohan tässä on varmaan itse kullakin, mutta aina ei voi olla mukava kaveri vaan oltava se tiukka kasvattaja.

Hmm, täytyy sanoa, että meillä on käytössä vähän eri tavat ja erilainen näkemys lapsista noin yleensäkin, kuin niillä jotka laittavat lapsensa nurkkaan (!) ja muutenkin ovat linjoill "jos ei kelpaa niin sit ei mitään".

Mutta kiva kuulla näitäkin näkemyksiä.



Minä ajattelen niin, että lapsetkin ovat ihmisiä, jotka eivät tykkää komentelusta eikä siitä että joku toinen päättää kaikesta. Eihän aikuinenkaan pidä siitä, että ilman perusteluja on vaan pakko pistää just joku asia päälle tai syötävä niin tai noin. Onhan meilläkin jopa lempimukit työpaikoilla etc.



Mutta asiaan, piti sanoa se, että sanoin ehkä vähän huonosti. Ne meidän tytön huutamiset ei ehkä ole raivareita pelkästään, vaan tyttö itkee surkeana. Tai ehkä se just on raivoamista, en tiedä..



Tehdään se vielä selväksi, että ei meilläkään tarjota eri ruokia jos ei halua syödä. Mutta yritän silti hoitaa asian niin lempeästi kuin voin. Ja nukkumaan mennään kun on nukkuma-aika. Mutta otan syliin sängystä, jos vaan itkee että 'syliin2'.

Siihen ei meillä ole lähdetty, että vängättäisiin lapsen kanssa asioista. Jotkut asiat lapsen on vaan pakko kestää.

Mutta se "ongelma" on, että tämän lapsen on niin vaikea kestää juuri mitään, tai että mikään selitys ei toimi.



Tänään huusi ja itki kun ei päässyt yläkertaan. Ei meinannut päästää mua alakertaan millään, kunnes keksin, että haepas toi äidin puhelin ja laita se äidin laukkuun. Ja simsalabim, itku ja huuto loppui, ja tyttö lähti tärkeänä toimittamaan tätä tehtävää iloisena.

Tällaiset tilanteet/esimerkit saa mut uskomaan siihen, että tuossa tilanteessa mikään nurkka/jäähy ei olisi auttanut, vaan kaikille olisi tullut paha mieli!

Sen sijaan nyt tyttö tunsi itsensä hyväksi ja tarpeelliseksi eikä kenenkään tarvinnut suuttua.



Mutta aina ei keksi mitään mikä laukaisisi tilanteen ja muutenkin on rasittavaa kun näitä huutoja on niin usein.



Eli onko muita vinkkejä?

Itse olen niitä kasaillut siitä lähtien kun lapsi oli reilun vuoden ikäinen. Toimivien keinojen löytäminen vain kestää melko kauan. Ja meidän lapsella on ollut keinojen kanssa kovat vaatimukset, eli kun tänään toimii yksi, niin huomenna ei tasan varmasti toimi enää sama keino. Kova homma on ollut aina keksiä uusia ja uusia kikkoja.



Ehkä jos voimakastahtoinen lapsi olisi vasta kolmas, niin sitä keinopankkia olisi edes vähän jo ennestään. Itse esikoisen kanssa kun aloitin tyhjästä, niin ehkä siinä meni toimivien keinojen löytämisessä sitten vähän enemmän aikaa.

Hyviä vinkkejä nuo myötäelämisen esimerkit! Musta lasten kanssa saa käyttää mielikuvitusta, eikä mennä sieltä missä aita on matalin. Niinhän sosiaalisesti lahjakas ihminen tekee muidenkin kuin lasten kanssa. Hän lukee tilannetta ja pyrkii toimimaan sen mukaan.



Kirjoitin noista aistihäiriöistä (olinkohan #99), mutta en valitettavasti oikein ehdi nyt syventyä aiheeseen enempää. Lyhyesti kuitenkin, että käsittääkseni tällaiset lapset ovat usein ikään kuin ulkona kuvioista, eivät osaa toimia normikaavan mukaan, koska eivät saa ympäristöstään normiviestejä. Tai saavat, mutta eivät osaa sisäistää niitä toivotulla tavalla. Ovat hämillään, ärsyyntyneitä, hätääntyneitä tms. ympäristön viesteistä ja käyttäytyvät siksi ei-toivotulla tavalla. SAattavat janota voimakkaita aistiärsykkeitä (hurjaa pyöritystä, päällään seisomista, törmäilyä, hyppimistä..) tai vastaavasti reagoivat voimakkaasti pieneenkin ärsykkeeseen.



Meillä esim. tällä esikoisella on todella paha tuntoyliherkkyys. Painava sauma tai väärä vaatemateriaali voi saada hänet ahdistuneeksi ja syliä ei hyväksy kuin poikkeustapauksissa. Valot saavat hänet hermostumaan, samoin äänet. Keinussa oppi ottamaan vauhtia ja nauttimaan siitä jossain määrin vasta 6-vuotiaana jne. hän siis käsittääkseni ylireagoi aistiärsykkeisiin, alireagoivalla tilanne olisi päinvastainen.



Eivät nämä tilanteet aina aiheuta erityisen vahvoja reaktioita, mutta yleiskuva on sellainen stressaantunut ja ahdistunut. Ei oikein osaa nauttia muiden mielestä kivoista jutuista, kuten kavereiden kanssa leikkimisestä tai pulkkailusta. Nyt ei enää saa näistä raivareita, mutta voi olla syrjäänvetäytyvä ja itkuinen. Kaksivuotiaana kun ei osannut ilmaista eikä edes itse ymmärtää näitä asioita (emmekä me vanhemmat ymmärtäneet mistä oli kyse vaikka kuinka yritimme), oli vain turhautunut oloonsa. Hyvät ja leppoisat hetket olivat kortilla, voin sanoa.



Mutta noista kirjoista löytyy hyviä esimerkkejä, kannattaa lukea. Myös esim. adhd- ja asperger/autisti-lapsilla on monesti näitä aistiongelmia, eli se ei välttämättä ole ns. ainoa selitys kenellekään lapselle. Meillä tosin tuntuu että näin on, vaikka adhd:takin on epäilty. Tai mistä näistä tietää, pääasia että lapsi ja koko perhe voivat nyt paremmin.



Ps. Siinä mielessä komppaan numero kakkosta (?), että apua kyllä kannattaa hakea, jos omat voimavarat tuntuvat loppuvan tai keinot eivät enää riitä. Musta se kuuluu hyvän vanhemman ominaisuuksiin, ettei jää ongelmineen yksin. Itse kuulin neuvolasta vain sitä "kaikki lapset itkevät ja raivoavat joskus, ei siitä kannata huolestua" -litaniaa ja vasta lapsen saadessa vuosia lisää ja ongelmien pahentuessa otettiin asia muuallakin vakavasti. On ollut pakko vaatia apua, muuten sitä ei olisi saanut. Me ainakin tarvitsimme sitä, eikä sitä ole häpeä myöntää.

Minä sanoin tuolla aiemmin, että olen miettinyt, että meidän lapsi ehkä häiriintyy esim. liikenteen melusta poikkeuksellisen paljon. Ikävä kyllä olemme asuneet hänen elämänsä ensimmäiset 5 vuotta melko meluisalla paikalla, ja vielä vuosi on kestettävä ennen kuin päästään muuttamaan. Jonkin verran katkerakin olen siitä, että mun mielestä tää asuinpaikka on pilannut meidän elämän täysin, ja mies ei ole alkuunkaan ymmärtänyt asian vakavuutta. Turhauttavaa on ollut.



Ja kun mainitsit aspergerin ja autismin, niin niitä piirteitä lapsessa on myös jonkin verran, mutta koska ne eivät ole iän myötä pahentuneet vaan kuitenkin lieventyneet, niin en ole mitään autismidiagnoosia hänelle lähtenyt hakemaan. Mutta kun sanot noiden asioiden liittyvän usein toisiinsa, niin ehkä voin hyvällä omallatunnolla ajatella, että ei ole ihme, jos meidän lapsella tuntuu olevan autismin piirteitä vähän enemmän kuin useimmilla muilla.



Mutta pitää tosiaan tutustua noihin kirjoihin. Luulen, että voin viisastua niistä paljonkin.



Kiitos.

En nyt jaksanut lukea koko viestiketjua, joten olet saattanut saada jo tämän saman vinkin.

Ensinnäkin minullakin on 3-vuotias kuvaustasi vastaava lapsi. Pitkään pohdin ja pähkäilin sitä onko lapseni ihan normaali ja sitten lopulta päätin ottaa yhteyttä toimintaterapiaan. Siellä lapsi arvioitiin ja todettiin, että hänellä on tarkkaavaisuushäiriö. Minun lapseni imee ympäristöstä KAIKKI näkö ärsykkeet, mistä syystä esim keskittyminen on kehnoa.Kannattaisi varmaan käydä lapsen kanssa tutkimuksissa heti kun siltä tuntuu. Ei se ainakaan hukkaan mene!



Oman kokemuksen kautta en osaa sanoa muuta neuvoa kuin, että ENNAKOINTI! Olemme oppineet lukemaan lastamme ja osaamme todella nopeasti reagoida "räjähdykseen". Jos olemme esimerkiksi antanut väärän ruokalapun, niin ehdime näkemään jo ilmeestä, että huuto alkaa ja äkkiä vaihdamme ruokalapun, Tai mitä ikinä ne huudon syyt sitten milloinkin olevat. Pian niihin alkaa jo oppimaan ja tietää ainakin ne vakituiset huudon aiheet, joita tietysti voi parhaansa mukaan vältellä.



Mutta todella tiedän tunteen, kun elämä on aamusta iltaan ja illasta aamuun yhtä tappelemista. Ja meilläkään en ole koskaan mitään uhmaikää lapsellani bongannut, kun tämä on ollut alusta asti tätä samaa. raivarit ovat onneksi helpottuneet kun sanavarastoa on tullut lisää. Ennakointi on vain todella todella tärkeää tämän lapsen kanssa.



Hyviä vinkkejä toimintaterapeutilta olivat myös kuvalaput. Eli sellaisia lappuja muistuttamaan lasta siitä mitä oltiin tekemässä. Ruokapöydässä kuva lapsesta joka syö. Kun meno herpaantuu, niin lapselle voi muistutukseksi näyttää kuvaa ja hän taas muistaa mitä oli tekemässä. Kehumme myös lastamme "öklöttävän" paljon. Aina jos toimii hyvin, estää raivarinsa jne. niin kehumme häntä tosi kovasti.



Meillä muuten yhtäläistä myös se, että minä (äiti) olin odotusaikana todella stresaantunut. Uskon, että se jätti jälkensä lapseen :(





Tsemppiä AP...minusta tuntuu, että meillä näkyy jo valoa tunnelin päässä kun olemme saaneet apua.

Törmäsin tähän viestiketjuun - keskustelu on tainnut jo hieman laantua, mutta osallistunpa kuitenkin.



Meillä on 4-v poika, jonka kanssa tällä hetkellä päiväkotipäivinä elämän voi sanoa olevan yhtä tappelua aamulla ja illalla. Viikonloppuisin helpottaa. Poika reagoi hyvin vahvasti päiväkodin alkuun näin lomien jälkeen, vaikka muutoksia ei päiväkodissa ole tapahtunut. Aamu alkaa sillä, että poika lähtee rakentamaan kiukkuaan asiasta kuin asiasta - täysin järjenvastaisista näin aikuisen mielestä ja illat jatkuvat samanalaisina. Päiväkodista hakeminen on vaikeaa, poika raivoaa eikä suostuisi lähtemään kotiin. Nyt on keksinyt myös sen, että häntä pitäisi kantaa paikasta toiseen - kävelemään ei suostu.



Minulla alkaa olla voimat oikeasti lopussa. Päivärytmi on kohdallaan, rajat ovat ja tarvittaessa (kun yrittää lyödä) on myös jäähypenkki käytössä. Vaikeissa asioissa olen yrittänyt soveltaa Tulistuva lapsi -kirjassa esiteltyyn toimintamalliin - aika huonoin tuloksin, sillä poika ei vielä osaa itse hakea hyvää ratkaisua ongelmaan ja minun tarjoamat vaihtoehdot eivät yleensä kelpaa.



Kantamisen osalta en tiedä mitä enää teen - tosiasia on, että poika ei todellakaan seuraa perässä itse kävellen, jos sanon vain että nyt mennään ja lähden edeltä kävelemään. Ja yksin en kyllä kadulle tai parkkipaikalle voi jättää. Kädestä kiinni ottaminen ei auta, silloin vain joutuu raahaamaan perässään.



Yritin lukea viestiketjua ja kaikkia hyviä vinkkejä, mutta tähän en vielä neuvoa löytänyt. Löytyisikö nyt?



Ja ennen kaikkea jaksamista kaikille muille vanhemmille, joilla ei todellakaan ole lapsi temperamentiltaan helpoimmasta päästä - ja kyse ei aina ole todellakaan rajojen puutteesta.

Samanlainen rauhoittumis/miettimispaikka se on kuin jäähypenkkikin. Meillä ei vain jäähypenkkiä ole, joten siksi nurkka. Eikä se lapsi siellä nurkassa kauaa ole, korkeintaan sen 2 min jonka jälkeen sovitaan ja pyydetään anteeksi.



-se sadisti



ps. enkä kyllä yhtään ymmärrä miten joku voi nähdä meidän tavat sadistisina. Voisiko joku avata näkemystään hieman enemmän?