Vinkkejä voimakastahtoisen 2-vuotiaan uhmaan

että mun näkemyksen mukaan 2-vuotias uhmaikäinen ei vielä oikeasti tiedä moniakaan asioita, joita se haluaa/ei halua. Kyse on eniten rajojen hakemisesta ja omien vaikutusmahdollisuuksien testaamisesta. Aikuisen toiminta ja haluaminen on ihan eri asia, koska aikuinen on kasvanut sen uhmaiän yli ja testannut jo rajansa.

Siksi mun mielestä vanhemman täytyy asettaa rajat uhmaikäiselle. Ei tarvi olla sadisti, mutta pitää olla myös tiukka. Tiukkuus ei tarkoita edes ankaruutta. Ja tottakai lapsella täytyy olla vaikutusmahdollisuudet rajojen sisällä. Mutta kertaan vielä kertaalleen, että vanhemman tärkein tehtävä on laittaa ne rajat.

12

Minä ajattelen niin, että lapsetkin ovat ihmisiä, jotka eivät tykkää komentelusta eikä siitä että joku toinen päättää kaikesta. Eihän aikuinenkaan pidä siitä, että ilman perusteluja on vaan pakko pistää just joku asia päälle tai syötävä niin tai noin. Onhan meilläkin jopa lempimukit työpaikoilla etc.

Moi



Meillä ehdottomia rajoja on vain että toisia ei satuteta, turvavöissä on istuttava, kadulle ei saa juosta ja muut turvallisuusaasiat.



Muista asioista meillä voidaan neuvotella.



Huhuilen vielä vanhempia, joilla tulistuva lapsi.

Itselläni on 3 alle 5- vuotiasta lasta joista kahden kanssa olen saanut suuren kunnian vääntää jo kohtuu hyvin!

Mikä tässä minun vinkissäni on huonoa? Se ettei aina ole lapselle mukava 2

Totta kai kaikilla lapsilla on jokin temperamentti, enkä epäile lainkaan, etteikö sunkin lapsista löydy sellaista, joka älyää uhmatakin.

Ap:n lapsen kohdalla liikutaan kuitenkin aivan eri sfäärissä. Kyse ei ole ajoittaisesta uhmasta tai siitä, että lapselle joskus annetaan vaihtoehtoja. Vaan elämä on yhtä kiukkua vuorokauden ympäri kiukkuhetkestä toiseen siirtyen. Ja se raivo on jotain aivan käsittämätöntä tavalliseen tiukkaan uhmaan verrattuna.

Sun neuvosi on huono siinä, että tuollaisen tulistuvan lapsen kanssa elämä on aivan jatkuvaa ja loputonta riitaa, jos niitä vaihtoehtoja ei anna. Sellainen lapsi ei opi siitä riitelystä, vaan ei vielä sadankaan kerran jälkeen hyväksy sitä äidin antamaa paitaa.

Ja niin ei kerta kaikkiaan pysty elämään, että vain riidellään ja riidellään ilman suvantohetkeä. Sellainen polttaa äidin loppuun, koska ensinnäkin riitely ja väkisin pukeminen, ym. tekeminen päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Toiseksi lapsi ei kehity tuolla tavalla, eikä siten opi ikinä elämään riitelemättä ja kiukkuamatta.

Tuota sun keinoa on moni kokeillut, ja vaikka se toimii tavallisiin lapsiin, niin ei ap: lapsen tyylisiin. Se on sinun neuvossasi vikana.

Mitä pahaa nurkassa, jäähyssä on?



Sano toi supernannylle! :D

Ongelmat näissä on nimenomaan VANHEMMISSA, ei lapsissa. Vanhemmat jää piipittämään lapselle asioita.

Lapselle riittää selkeä EI, noin ei tehdä. Jos ei noin tee niin antaa lapselle vaan valtaa.

Ei lapsi saa olla aikuisen kanssa tasavertanen, mutta oikeuksia toki on, mutta minusta kasvavalle lapselle kuuluu oikeuksien lisääminen järkevässä suhteessa. Koska jos lasta pitää aikuisen kanssa tasavertasena niin se kuuluu lisätä myös kaikkeen negatiiviseenkin.



Hienoahan on lapsen ajatuksen pois kääntäminen jostain. Teen itsekin niin.

Mutta joskus pitää olla jämpti ja vaan kieltää. Oli vastaus huuto tai itku.

Koirakin koulutetaan ottamalla pois kenkä jota puree ja annetaan oma lelu.



Mutta kyllä lapsen kanssa väännetään enempi. Ja joutuu myöhemmin perustelemaan, ei vielä 2- vuotiaalle mutta 4- vuotiaalle.



Tollanen sanojen vääristely ottaa mua päähän: jos olet TIUKKA niin se on sama kuin ANKARA. Lapsesta tuntuu pahalta jos kokee ettei saa, mutta se on vanhemman paikka opettaa näitä tunteita JA miten niistä pääsee yli!



Minusta mennään ihan hulluun suuntaan jos lähdetään kieltämään ja sitten tarttee miettiä että jaa: milläs minä nyt en loukkaa kultapuppeliani.



Ei komentamisesta tartte pitää, ja varmaan harva tykkää, mutta jos pomo sanoo että näin tehdään niin sillain tehdään. Mitä tähän liittyy se että on kahvikuppi töissä? :D



Jos Kiinassa kengät otetaan pois jalasta t- huoneella niin ei kenenkän tartte sitä minulle lässyttää ja perustella, jos on niin niin sitten on niin!



2

tulistuvan lapsen kanssa elämä on aivan jatkuvaa ja loputonta riitaa, jos niitä vaihtoehtoja ei anna. Sellainen lapsi ei opi siitä riitelystä, vaan ei vielä sadankaan kerran jälkeen hyväksy sitä äidin antamaa paitaa.

Ja niin ei kerta kaikkiaan pysty elämään, että vain riidellään ja riidellään ilman suvantohetkeä. Sellainen polttaa äidin loppuun...toiseen. Toiseksi lapsi ei kehity tuolla tavalla, eikä siten opi ikinä elämään riitelemättä ja kiukkuamatta.

Kiitos, sanoit hyvin sen miksi meillä joudutaan aina etsimään vaihtoehtoja: elämä olisi muuten pelkkää riitelyä ja lapsi olisi koko päivän lohduton ja surkea.

Koska lapselle joka tapauksessa minä välillä suutun kun hermostun, niin yritän antaa mahdollisimman paljon niitä hetkiä, että lapsi löytää itse ratkaisun hankalaan tilaan. Esim. että SAA itse valita ja huomaa että osaa ja huomaa, ett paha mieli voi muuttua hyväksi.

Mietittekö te muut tulistuvien lasten vanhemmat sitä, miksi lapsi on sellainen tai että voisiko lasta jotenkin auttaa olossaan, vai otatteko asian niin, että lapsi vain on sellainen temperamentiltaan? Näitä minä pohdin, kun välillä harmittaa, että miksi lapsen pitää olla sellainen.

on haastavaa ja työlästä. Ei meidän kaksivuotias välillä tiedä haluaako maitoa vai ei.



"haluaa maitoo!"

äiti antaa maitoa.

"ei maitoo!" *huitoo maitoa pois*

äiti vie maidon pois.

"haluaa maitoo!"

äiti tuo maidon takaisin.

"ei maitoo!" *yrittää kaataa maidon*

jne. jne.



Siksi en kuormita lasta ylimääräisillä valintatilanteilla.



-se sadisti

Lapselle riittää selkeä EI, noin ei tehdä. Jos ei noin tee niin antaa lapselle vaan valtaa.

Mutta joskus pitää olla jämpti ja vaan kieltää. Oli vastaus huuto tai itku.

Koirakin koulutetaan ottamalla pois kenkä jota puree ja annetaan oma lelu.

Mutta kyllä lapsen kanssa väännetään enempi. Ja joutuu myöhemmin perustelemaan, ei vielä 2- vuotiaalle mutta 4- vuotiaalle.

Lapsesta tuntuu pahalta jos kokee ettei saa, mutta se on vanhemman paikka opettaa näitä tunteita JA miten niistä pääsee yli!

2

Hei

Nyt sinä vääristelet muita. Olen ehdottomasti kanssasi samaa mieltä, että on vanhemman paikka opettaa miten ikävistä asioista pääsee yli ja joskus lapsen on vaan koettava se ikävä paikka. Aina ei voi saada, ja vanhemman on kestettävä se itku. Juuri näin ajattelen ja teen (tosin täysin eri tekniikat käytössä, ei jäähyä yms. koskaan) esikoisen kanssa.

MUTTA sama ei vain toimi tulistuvan kuopuksen kanssa. Ei vain toimi. Lapsi ei koettele eikä testaa minua. Ei ole kyse siitä, että itkisi kun ei saa jotain, esim kaupasta karkkia tms. Ne on helppoja tilanteita, siinä voin antaa lapsen vaan huutaa ja kannan kaupasta kotiin ja sanon, että nyt ei voi saada karkkia, kun se on epäterveellistä, jos on nälkä saat leipää tms. Kyllä minä tuollaiset tilanteet hoidan.

MUTTA mutta on tilanteita, joissa lapsi on lohduton ihan "älyttömistä" asioista, siis tilanne jossa lapsi ei tiedä mitä haluaa tai vain HALUAA.

Ikäänkuin lapsi olisi sellaisessa tilanteessa, että se ei pääse siitä itse yli. Huutamaan jättäminen merkitsisi että lapsi huutaisi kunnes ehkä oksentaisi. Lapsi myös saattaa itsensä vaaraan, tekee älyttömiä juttuja, siksi tällaisen kanssa on jaksettava tsempata enemmän ja yrittää keksiä miten tilanteesta päästään yli.

Siksi minä yritän antaa lapselle valtaa (koska lapsen omanarvontunne siitä paranee) päättää tiettyjen raamien sisällä. Jos ne raamitkaan ei lapselle riitä, niin sitten ei auta muu kuin itkeä ja raivota.

En siis yritä olla loukkaamatta lastani vaan yritän auttaa häntä näistä hetkistä yli.

on haastavaa ja työlästä. Ei meidän kaksivuotias välillä tiedä haluaako maitoa vai ei.

"haluaa maitoo!"

äiti antaa maitoa.

"ei maitoo!" *huitoo maitoa pois*

äiti vie maidon pois.

"haluaa maitoo!"

äiti tuo maidon takaisin.

"ei maitoo!" *yrittää kaataa maidon*

jne. jne.

Siksi en kuormita lasta ylimääräisillä valintatilanteilla.

-se sadisti

Olen samaa mieltä. Tuosta sain kyllä idean, että varsinkin ruuan suhteen pitäisi olla liikoja kyselemättä.

Mutta ongelmat meidän lapsen kanssa ei ole tollaisissa tilanteissa.

ps. enkä kyllä yhtään ymmärrä miten joku voi nähdä meidän tavat sadistisina. Voisiko joku avata näkemystään hieman enemmän?

Nyt ei ole kyse lapsesta, joka joutuu joskus nurkkaan tai jäähylle. Vaan kyse on siitä, että jos ensin joutuu aamulla pukemisesta nurkkaan, sitten aamiaisella kiukuttelusta. Seuraavaksi ulos pukeminen aiheuttaa nurkkatuomion, sitten ulkona huudetaan, kun hiekkaämpäri ei ole keltainen vaan punainen (pitäisikö siitäkin laittaa nurkkaan). Eli käytännössä nurkkaa olisi koko päivä, ja jos kaikesta laittaa, niin nurkkaa kertyy päivittäin varmaan tunnin verran, ja se on 2-vuotiaalle sadismia.

Lisäksi nuo kiukut ovat erilaisia: Pukemisessa voi antaa vaihtoehtoja, syömisessä ei, hiekkaämpäristä huutaminen taas on silkkaa uhmaa, jonka voi antaa huutaa pois. Kun lapsi reagoi kaikkeen rääkymällä, on äidin raskasta jatkuvasti miettiä mitä huutoa mikäkin on ja mikä milloinkin on paras tapa hoitaa tilanne. Raskasta siitä miettimisestä tekee se, kun äidin aivot on rakennettu niin, että oman lapsen huuto rassaa eniten, joten ajatuksen juoksuttaminen kirkkaana siinä lapsen huutaessa vaatii usein todellista ponnistelua.

päättämään kahdesta vaihtoehdosta

esim. haluaako maitoa vai vettä tai haluaako siniset vai punaiset sukat.

Tuo ao. esimerkin tilanne on lapselle (ja vanhemmallekin) stressaava eikä johda mihinkään.

on haastavaa ja työlästä. Ei meidän kaksivuotias välillä tiedä haluaako maitoa vai ei. "haluaa maitoo!" äiti antaa maitoa. "ei maitoo!" *huitoo maitoa pois* äiti vie maidon pois. "haluaa maitoo!" äiti tuo maidon takaisin. "ei maitoo!" *yrittää kaataa maidon* jne. jne. Siksi en kuormita lasta ylimääräisillä valintatilanteilla. -se sadisti

laitetaanko leivän päälle leikkele vai juusto, syökö banaania vai omenaa, syökö tällä vai tuolla lusikalla. Ei niiden isoja asioita tarvitse olla.

[. Mietittekö te muut tulistuvien lasten vanhemmat sitä, miksi lapsi on sellainen tai että voisiko lasta jotenkin auttaa olossaan, vai otatteko asian niin, että lapsi vain on sellainen temperamentiltaan? Näitä minä pohdin, kun välillä harmittaa, että miksi lapsen pitää olla sellainen.

Mutta kun lapsi on tuollaiseksi syntynyt, niin yritän olla miettimättä liiemmin sitä miksi on tuollaiseksi syntynyt. Joskus suren sitä, kun raskausaikana oli suurta stressiä, että jospa se vaikutti temperamentin kehittymiseen. Mutta mitä sitä toisaalta suremaan, kun en niitä stressejä itse aiheuttanut, enkä niitä olisi mitenkään voinut estää.

Joten enemmän mietin tuota miten voin lasta auttaa. Ja paljon olen tehnyt työtä sen eteen, että voisin antaa lapselle mahdollisimman välineitä selvitä elämässä temperamenttinsa kanssa. Siksi luenkin jatkuvasti jotain kirjaa. Mulla on poika, joten olen lukenut poikien kasvatuksesta, olen lukenut temperamentista ja tulistuvasta lapsesta, tunteiden opettamisesta. tieto lapsen kehityksestä yleensä ja vertaistuki täältäkin auttavat. Jokaisesta kirjasta saa jonkin vinkin.

Kavereiden kanssa ei kasvattamisesta oikein ole puhuttavaa, ongelmat ovat aivan erilaisia. Mutta puhutaan sitten lasten taidoista tai vaikka vaatteista, jos lapsista halutaan puhua.

mutta aika paljon minäkin olen käyttänyt tuota juttua, että lapsi saa valita kahdesta vaihtoehdosta.

Todellakaan jatkuvasti EI anneta kohta kolmivuotiaalle vaihtoehtoja - sehän kävisi ihan sietämättömäksi - vaan sellaisissa tilanteissa, joissa lapsi muuten kerrassaan "tukehtuu" vastustettavien asioiden määrään.

Esimerkiksi ruokailu: vanhemmat määräävät ruokailuajan, mitä ruokaa syödään, missä se syödään, että kädet pestään ja ruokalappu laitetaan eteen ennen syömistä, että ruokaa ei heitellä pitkin pöytää ja huonetta, ym. Tässä kaikessa on jo hirveiden huutojen paikat valmiina, joten huomiota koko "kauheudesta" voi siirtää pois sillä että antaa lapselle jonkun oman päättämisen aiheen, kuten "valitsepa sinä näistä lusikka". Aina se ei ollenkaan toimi, ja sitten vaan kuunnellaan järkyttävät rääkymiset joka yksityiskohdasta. Ja ruuan heittelystä lähdetään jäähylle, ja niin edespäin. Muutakaan ei voi. Perusasioissa periksi ei tietenkään anneta, sehän on selvä, ja vaihtoehtoja käytetään nimenomaan jonkinlaisen omanarvontunnon säilyttämiseksi lapsella, kuten ap taisi jo kirjoittaa.

Meidän tyttö on ainakin sellainen, että menee aivan shokkiin ja huutaa lohduttomana jos kaikki - siis KAIKKI, pikkuasiatkin - määrätään kapiaismentaliteetilla. Ei todellakaan ole kyse lapselle "mukavana olemisesta". (Ja siksi luulen, edelleen, että "Heh"-kirjoittajan "väännöt" ovat olleet ihan sitä tavanomaista tahtoikää, joka lapsilla eteen tulee - ja hyvä niin!)

Jos tytöltä kysyttäisiin - ja hän jo tajuaisi kysymyksen - olisi itse varmaan sitä mieltä että vanhemmat eivät juuri koskaan ole "mukavia", tätä valvottavaa säännöstöä kun löytyy niin paljon muutamasta vaihtoehtotilanteesta huolimatta.

Olin varmaan nro 4.

ja ompa suuren perheen kuopus, joten kokemusta lapsista löytyy. Itse olen aina kannattanut noita pehmeäpiä muotoja kasvatuksessa ja niimpä tämän kuopuksenkin kohdalla. hän saa ravareita ja itkukohtauksia, joinain päivinä tuntuu että ihan syystä mistä vaan. Ja minä tarjoan myös paria vaihtoehtoa joista lapsi saa valita ja jos edelleen kiukuttelee, annan sitten huutaa vaan, olen vieressä ja välillä silitän ja juttelen jotta tietää että olen siinä, otan syliini ja jos siihen jää, ollaan hetki niin, jos potkiminen ja rihunta jatkuu, laitan takaisin lattialle ja vahdin ettei satuta itseään ja välillä kerron lapselle että vahdin jottein hän satuta itseään ja pyydän syliin jotta voisimme yhdessä lohdutella. Näitä "kohtauksia" on nyt tullut muutama pahempi ja hetken huudettuaan, hän haluaa sykkyyn ja sanooo että itketti ja vastaan ettei se haittaa ja kerron että kaikkia itkettää ja kiukuttaa joskus, Halimme ja sitten lähdemme esim. jatkamaan kesken jäänyttä syömistä. Ja tosiaan vain pari-kolme kertaa ollut nyt tuollainen ns. pahempi kohtaus. Ei tulisi mieleenkään laittaa lasta nurkkaan tai rangaista siitä, että hän opettelee noita kiukun tunteitaankin. Turvalliset rajat ja avoin syli, ovat mielstäni se millä niistä ajan myötä päästään ja lapsen omaa minää ei nitistetä.

Meidän tulistuva lapsi on tosi kiinnostunut maailman asioista. On selvästi akateemisesti suuntautunut jo 4-vuotiaana. Sille menee yllättävän "tieteellisetkin" perustelut jakeluun.



Eli ruuasta kiukutessa voi auttaa, kun selitän ruuan valmistusprosessin tai ruuan tuotannosta. Tai vaihtoehtoisesti kerron ruuansulatuksen toiminnasta tai siitä miten nälkäinen vatsa antaa viestin aivoille, että on nälkä ja aivoissa sitten syntyy se nälän tunne, jne.



Illalla kerron kellosta kuinka paljon kello on ja kuinka monta tuntia tutkijoiden mukaan lapsi tarvitsee unta ja moneltako on käytävä nukkumaan jotta se unimäärä täyttyy. Ja tietysti kerron mihin unta tarvitaan ja mitä vaikutuksia sillä on.



Kolmevuotiaasta eteenpäin olen näitä juttuja kertonut jo ihan koko oman yleissivistykseni käyttäen. Ei nuo aina auta, mutta joskus saa lapsen huomion kiinnittymään niillä ja ajan kanssa lapsi alkaa ymmärtämään miksi on tärkeää syödä ja nukkua. Sinnikkään opettamisen jälkeen lapsi alkaa myös ymmärtämään joskus sitäkin, ettei vastaan tappeleminen auta, koska asiat ovat niin hyvin perusteltuja ja tärkeitä juttuja.

niinä hetkinä, kun hän tarvitsisi lähinnä apua itsensä kanssa. Sä haluat, että sun taapero siis alkaa käyttäytyä järkevästi, metodina rangaistukset, jotka tuntuvat mielivaltaisilta.

Mutta todennäköisesti et itse ole saanut juurikaan vanhemmiltasi sellaista ymmärrystä, josta itselläsi olisi ammentaa, joten sillä lailla se on ns. ymmärrettävää. Pienen lapsen maailma on erilainen kuin aikuisen. Sinun "kasvatuksesi" kuulostaa sodankäynniltä.

Samanlainen rauhoittumis/miettimispaikka se on kuin jäähypenkkikin. Meillä ei vain jäähypenkkiä ole, joten siksi nurkka. Eikä se lapsi siellä nurkassa kauaa ole, korkeintaan sen 2 min jonka jälkeen sovitaan ja pyydetään anteeksi.

-se sadisti

ps. enkä kyllä yhtään ymmärrä miten joku voi nähdä meidän tavat sadistisina. Voisiko joku avata näkemystään hieman enemmän?

tuota 31 kirjoittamaa kertovaa selitystä olen myös käyttänyt, se on tullut ihan luonnostoaan, olen aina kohatuksien aikana selittänyt miksi mikäkin asia on ja selitellyt ihan saadakseni hänen huomion muualle kuin kiukkuun. Ja lapsi tykkääkin kuunnella, ja sitten pyytää sykkyyn. Kärsivällisyyttähän tuo vaatii, mutta mieluummin puree hammastaan ja on kärsivällinen ja istkeä kuin että antaa pinnansa pamahtaa ja laittaa lapsen arestiin.

Mutta aina ei keksi mitään mikä laukaisisi tilanteen ja muutenkin on rasittavaa kun näitä huutoja on niin usein.

Eli onko muita vinkkejä?

aina ei tarvitse päästäkään selville, mitä sen lapsen mielessä pyörii. Kun ikää tulee enemmän, omien tunteiden hallinta kehittyy, eikä lapsi enää niin helposti ajaudu tuollaiseen mielentilaan. Nämä ovat asioita, jotka menevät itsestään ohitse, jos niitä ei ruoki (sääli, hyvittele, "traumatisoidu" itse).

Se vaan tuntuu hassulta, kun vaikea lapsi yhtäkkiä alkaakin olla iloinen ja joustava, puhua höpötellä jne. -meillä kävi niin.

Lapselle kannattaa tietysti sanottaakin tunteita ja tilanteita. Jos itsellä menee hermo, niin sitten vaan yrittää ajatella, että kyllä tää menee ohitse. Pikkulapset toimivat vielä selkäytimellä, ei heidän neurologinen kehityksensä vielä ole siinä pisteessä, että he osaisivat olla kovin järkeviä.

sinisestä vai punaisesta mukista, vai otetaanko hörppy ennen lusikallista vai sen jälkeen.

Meillä ei sinänsä päätetä näissä asioissa siitä maidosta, tosin kouluikäiset saavat toisinaan valita veden ja maidon väliltä.

päättämään kahdesta vaihtoehdosta

esim. haluaako maitoa vai vettä tai haluaako siniset vai punaiset sukat.

Tuo ao. esimerkin tilanne on lapselle (ja vanhemmallekin) stressaava eikä johda mihinkään.

on haastavaa ja työlästä. Ei meidän kaksivuotias välillä tiedä haluaako maitoa vai ei. "haluaa maitoo!" äiti antaa maitoa. "ei maitoo!" *huitoo maitoa pois* äiti vie maidon pois. "haluaa maitoo!" äiti tuo maidon takaisin. "ei maitoo!" *yrittää kaataa maidon* jne. jne. Siksi en kuormita lasta ylimääräisillä valintatilanteilla. -se sadisti

Minähän kerroin ensimmäisessä viestissäni, että meillä on jäähypenkki käytössä ja se toimii hyvin. Toinen viestini oli tarkoitettu lähinnä ap:lle, jonka kanssa minulla on eri näkemys siitä, mitä kaikkea 2veen voi olettaa osaavan haluta ns. järkiperusteilla.

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että vanhemman täytyy asettaa rajat, mutta eri mieltä siitä, ettei niitä tarvisi perustella. Eipäs-juupas-kinasteluun ei puolestaan ole mitään syytä lähteä. Kun asia on kertaalleen perusteltu, se riittää. Tosin minun mielestäni pitää myös välillä "mennä itseensä" ja miettiä, voisiko jostain joustaa tai että olisiko jo aika antaa lapselle tässä asiassa löysää.

Minä en kasvata lapsiani kuten koiria ja minulle tiukka on todellakin eri asia kuin ankara. Ankara vanhempi on joustamaton muuri, joka on niin jumittunut omiin mielipiteisiinsä, että vertaa lastensa kasvatusta koiran kasvatukseen. Tiukka ei myöskään ole ehkä oikea sana kuvaamaan sitä mitä tarkoitan, ehkä johdonmukainen ja määrätietoinen ovat enemmän sitä.

12

Mitä pahaa nurkassa, jäähyssä on?

Sano toi supernannylle! :D

Ongelmat näissä on nimenomaan VANHEMMISSA, ei lapsissa. Vanhemmat jää piipittämään lapselle asioita.

Lapselle riittää selkeä EI, noin ei tehdä. Jos ei noin tee niin antaa lapselle vaan valtaa.

Ei lapsi saa olla aikuisen kanssa tasavertanen, mutta oikeuksia toki on, mutta minusta kasvavalle lapselle kuuluu oikeuksien lisääminen järkevässä suhteessa. Koska jos lasta pitää aikuisen kanssa tasavertasena niin se kuuluu lisätä myös kaikkeen negatiiviseenkin.

Hienoahan on lapsen ajatuksen pois kääntäminen jostain. Teen itsekin niin.

Mutta joskus pitää olla jämpti ja vaan kieltää. Oli vastaus huuto tai itku.

Koirakin koulutetaan ottamalla pois kenkä jota puree ja annetaan oma lelu.

Mutta kyllä lapsen kanssa väännetään enempi. Ja joutuu myöhemmin perustelemaan, ei vielä 2- vuotiaalle mutta 4- vuotiaalle.

Tollanen sanojen vääristely ottaa mua päähän: jos olet TIUKKA niin se on sama kuin ANKARA. Lapsesta tuntuu pahalta jos kokee ettei saa, mutta se on vanhemman paikka opettaa näitä tunteita JA miten niistä pääsee yli!

Minusta mennään ihan hulluun suuntaan jos lähdetään kieltämään ja sitten tarttee miettiä että jaa: milläs minä nyt en loukkaa kultapuppeliani.

Ei komentamisesta tartte pitää, ja varmaan harva tykkää, mutta jos pomo sanoo että näin tehdään niin sillain tehdään. Mitä tähän liittyy se että on kahvikuppi töissä? :D

Jos Kiinassa kengät otetaan pois jalasta t- huoneella niin ei kenenkän tartte sitä minulle lässyttää ja perustella, jos on niin niin sitten on niin!

2