Vinkkejä voimakastahtoisen 2-vuotiaan uhmaan

ja dumppaisi yksinään huoneeseensa selviämään kiukkukohtauksesta miten parhaiten taitaa.

miten sellaisen kanssa toimit joka ei voi sietää muita lähellään kiukkukohtauksen iskiessä? Kiukku vaan yltyy jos menet rauhoittelemaan.

Kun ap antaa lapsen valita kahdesta piposta mieleisemmän, niin ap ei muka määrää, että ulkona käytetään pipoa.



Mutta kun jonkun muun lapsi kiukuttelee, ettei laita pipoa, ja sitten pipo vaihdetaan vähemmän kutittavaan, niin siinä sitten vanhempi muka on jotenkin enemmän määrännyt.



Musta nuo tilanteet on aivan samat. Silti toinen on jees ja toisessa ihmetellään miten lapsen kanssa pärjää, jos ei ikinä määrää tai päätä.

tehdäänkö lapselle paha olo siitä kuka hän on. Äiti määrää siksi koska rakastaa lastaan ja tahtoo hänen selviävän. Ei siksi että tahtoo ehdoin tahdoin olla pomo.

Esimerkki. Uhmis ei suostu valitsemaan kahdesta paidasta. Äiti valitsee hänen puolestaan koska tietää, että lapsen on paha ja päättämätön olo, hän vain tahtoo tahtoa eikä pääse eteenpäin. Lasta ei morkata (etkö sä nyt ja sitä ja tätä) vaan sanotaan vain parusta huolimatta, että "joku paita on oltava, äiti laittaa tämän" ja sitten laittaa sen. Itku tulee mutta sen kestää.

Uskon vahvasti siihen, että turvattomampi olo on lapsella jonka pitäisi osata liian pienenä päättää asioistaan (tiettyjen rajojen jälkeen) kuin niillä jotka tietää, että jos harmittaa ja kenkkuilen äiti tekee kuitenkin niin kuin kuuluu.

Äh... vaikea selittää.

Voimakastahtoinen lapsi ei suostu missään vaiheessa tuohon. Ei tule pelkkä itku, vaan itkuraivari, pipo ei pysy päässä, ja ulos ei päästä ollenkaan. Se on ainakin meidän perheessä ero "tavallisen" ja "tulistuvan" välillä. Tulistuvalta menee pasmat tuossa vaiheessa täysin sekaisin. "Tavallisempi" lapsemme suuttuu ja ehkä itkee, mutta unohtaa pipon kun on muutakin tekemistä.

"Tulistuva" ei välttämättä hyväksy minkäänlaista vaihtoehtoa. Hän saa raivarin siitä, että häntä vastustettiin ja on poissa tolaltaan. Hänelle on ihan sama mikä pipo on tai ei ole.

Oma 2v:ni saattaa heittäytyä maahan, hakata päätään, kiemurrella ja huutaa, karjua mene pois, repiä sen paidan pois (tai yrittää, en anna) ja sitä kestää korkeintaan noin puoli tuntia.

Minusta tämä on aika voimakastahtoinen kuitenkin ja hänellä tuo toimii.

En hetkeäkään usko, että lepsumpi tyyli sopisi vielä äksymmän tapauksen kanssa. Ja sitä en kannata, että lapsen psyyke nitistettäisiin alistamalla.

Ja missä sanoin, etten määrää tai päätä.



Minä määrään ja päätän paljon asioita ja etenkin kaikki ne, jotka liittyvät peruselämään. Mutta osaan myös olla joustava niissä tilanteissa, jotka ovat minulle yhdentekeviä, kuten että ottaako lapsi ketsuppia makaronin päälle vai ei. En minä pakota sitä ketsuppia syömään, jos lapsi ei halua.



Silti minua kiinnostaa tietää mitä määräämisellä tässä ketjussa ymmärretään, kun nyt on vähän epäilystä, että samasta asiasta puhutaan vain eri nimillä.

ja dumppaisi yksinään huoneeseensa selviämään kiukkukohtauksesta miten parhaiten taitaa.

miten sellaisen kanssa toimit joka ei voi sietää muita lähellään kiukkukohtauksen iskiessä? Kiukku vaan yltyy jos menet rauhoittelemaan.

Tai ainakin samassa huoneessa.

Mutta kyllä jokainen tulistuvan äiti tietää kuka omista lapsista on tulistuva ja kuka vain tavallinen mutta voimakastahtoinen.

Vieraasta lapsesta taas on vaikea saada niin yksityiskohtaista kuvaa, että siitä pystyisi yhtä varmasti sanomaan.

Tulistuvalla lapsella elämä on koko ajan sellaista, uhma ei ole kohtauksissa, vaan kokonaisvaltaisempaa elämäntyyliä.

tehdäänkö lapselle paha olo siitä kuka hän on. Äiti määrää siksi koska rakastaa lastaan ja tahtoo hänen selviävän. Ei siksi että tahtoo ehdoin tahdoin olla pomo. Esimerkki. Uhmis ei suostu valitsemaan kahdesta paidasta. Äiti valitsee hänen puolestaan koska tietää, että lapsen on paha ja päättämätön olo, hän vain tahtoo tahtoa eikä pääse eteenpäin. Lasta ei morkata (etkö sä nyt ja sitä ja tätä) vaan sanotaan vain parusta huolimatta, että "joku paita on oltava, äiti laittaa tämän" ja sitten laittaa sen. Itku tulee mutta sen kestää. Uskon vahvasti siihen, että turvattomampi olo on lapsella jonka pitäisi osata liian pienenä päättää asioistaan (tiettyjen rajojen jälkeen) kuin niillä jotka tietää, että jos harmittaa ja kenkkuilen äiti tekee kuitenkin niin kuin kuuluu. Äh... vaikea selittää.

Voimakastahtoinen lapsi ei suostu missään vaiheessa tuohon. Ei tule pelkkä itku, vaan itkuraivari, pipo ei pysy päässä, ja ulos ei päästä ollenkaan. Se on ainakin meidän perheessä ero "tavallisen" ja "tulistuvan" välillä. Tulistuvalta menee pasmat tuossa vaiheessa täysin sekaisin. "Tavallisempi" lapsemme suuttuu ja ehkä itkee, mutta unohtaa pipon kun on muutakin tekemistä. "Tulistuva" ei välttämättä hyväksy minkäänlaista vaihtoehtoa. Hän saa raivarin siitä, että häntä vastustettiin ja on poissa tolaltaan. Hänelle on ihan sama mikä pipo on tai ei ole.

Oma 2v:ni saattaa heittäytyä maahan, hakata päätään, kiemurrella ja huutaa, karjua mene pois, repiä sen paidan pois (tai yrittää, en anna) ja sitä kestää korkeintaan noin puoli tuntia. Minusta tämä on aika voimakastahtoinen kuitenkin ja hänellä tuo toimii. En hetkeäkään usko, että lepsumpi tyyli sopisi vielä äksymmän tapauksen kanssa. Ja sitä en kannata, että lapsen psyyke nitistettäisiin alistamalla.

Kun ap antaa lapsen valita kahdesta piposta mieleisemmän, niin ap ei muka määrää, että ulkona käytetään pipoa.

Mutta kun jonkun muun lapsi kiukuttelee, ettei laita pipoa, ja sitten pipo vaihdetaan vähemmän kutittavaan, niin siinä sitten vanhempi muka on jotenkin enemmän määrännyt.

Musta nuo tilanteet on aivan samat. Silti toinen on jees ja toisessa ihmetellään miten lapsen kanssa pärjää, jos ei ikinä määrää tai päätä.

Tietysti saa mielestäni. Ei se ole pompottamista. Ohjathan on aikuisen käsissä.

(sorry, en ole koko ketjua lukenut)

miten sellaisen kanssa toimit joka ei voi sietää muita lähellään kiukkukohtauksen iskiessä? Kiukku vaan yltyy jos menet rauhoittelemaan.

Istun hiljaa vieressä. Tai ainakin samassa huoneessa.

Mutta. Jos on useampia lapsia, ja tulistuva lapsi joutuu kuohuksiin jatkuvasti (jollei neuvottelutaidolla päästä väliin yhdessäkään tapauksessa) niin sitä vieressä istumista tulee päivässä ihan valtavan pitkät ajat - ainakin niiden toisten lasten mielestä. Tämä on varsin pulmallista.

Ja tulisuus on juuri siinä, että näistä ei pahemmin "opita", vaan hurjistuminen tulee samoissa asioissa kerta toisensa jälkeen. Siksi neuvottelu- ja lapsituntemus on kovasti tarpeeseen.

hoitavat seuraavan tilanteen:



Lapsi syö ja päättää alkaa leikkimään maidolla. Kaatelee sitä pitkin pöytää.



Neuvotteletteko? Määräättekö? Kuinka tilanne etenee?



Meillä näin:

-kielto ja varoitus.

-toisesta kerrasta jäähylle, jossa saattaa jonkun aikaa huutaa.

-takaisin pöytään ja tilanne yleensä ohi.

hoitavat seuraavan tilanteen:

Lapsi syö ja päättää alkaa leikkimään maidolla. Kaatelee sitä pitkin pöytää.

Neuvotteletteko? Määräättekö? Kuinka tilanne etenee?

Meillä näin:

-kielto ja varoitus.

-toisesta kerrasta jäähylle, jossa saattaa jonkun aikaa huutaa.

-takaisin pöytään ja tilanne yleensä ohi.

sitten otan maidon pois. Ja annan takaisin sitten kun on syönyt.

En tiedä onko lempeämpi malli. Mutta ei tule ainakaan sotkua.

Siksi neuvottelu- ja lapsituntemus on kovasti tarpeeseen.



Siis annatko vaikka mennä ilman pipoa ulos jos tahtoo? Vai kannatko kaikki paidat eteen ja annat olla ilman paitaa jos ei mikään kelpaa? Vai miten käytännössä?



Meillä noita itkupotkuraivareita ei voi mitenkään estää jos vain pitää rajoista kiinni. Ja tämä ei tarkoita ettei lapsi saisi valita vaikkapa että tahtooko maitoa vai vettä tai laittaako punaisen vai sinisen pipon.

hoitavat seuraavan tilanteen: Lapsi syö ja päättää alkaa leikkimään maidolla. Kaatelee sitä pitkin pöytää. Neuvotteletteko? Määräättekö? Kuinka tilanne etenee? Meillä näin: -kielto ja varoitus. -toisesta kerrasta jäähylle, jossa saattaa jonkun aikaa huutaa. -takaisin pöytään ja tilanne yleensä ohi.

sitten otan maidon pois. Ja annan takaisin sitten kun on syönyt. En tiedä onko lempeämpi malli. Mutta ei tule ainakaan sotkua.

eikö teillä huudeta sen menetetyn maidon perään? Meillä ainakin huudetaan ja heitetään lusikat ja lautasetkin pöydästä samalla jos annetaan jäädä pöytään. Ei taida olla kovin tulinen lapsi teillä.

hoitavat seuraavan tilanteen: Lapsi syö ja päättää alkaa leikkimään maidolla. Kaatelee sitä pitkin pöytää. Neuvotteletteko? Määräättekö? Kuinka tilanne etenee? Meillä näin: -kielto ja varoitus. -toisesta kerrasta jäähylle, jossa saattaa jonkun aikaa huutaa. -takaisin pöytään ja tilanne yleensä ohi.

sitten otan maidon pois. Ja annan takaisin sitten kun on syönyt. En tiedä onko lempeämpi malli. Mutta ei tule ainakaan sotkua.

ensin keksin jonkin harhautuksen "Katso, ulkona sataa!" ja jos ei auta ja paiskominen jatkuu toetean, että "jos ei ole nälkä niin ole syömättä" ja nostan pois pöydästä.

Silloin on halukas yleensä syömään. Jos ei niin on syömättä.

eikö teillä huudeta sen menetetyn maidon perään? Meillä ainakin huudetaan ja heitetään lusikat ja lautasetkin pöydästä samalla jos annetaan jäädä pöytään. Ei taida olla kovin tulinen lapsi teillä.

Siis annatko vaikka mennä ilman pipoa ulos jos tahtoo? Vai kannatko kaikki paidat eteen ja annat olla ilman paitaa jos ei mikään kelpaa? Vai miten käytännössä?

Meillä noita itkupotkuraivareita ei voi mitenkään estää jos vain pitää rajoista kiinni. Ja tämä ei tarkoita ettei lapsi saisi valita vaikkapa että tahtooko maitoa vai vettä tai laittaako punaisen vai sinisen pipon.

Turvallisuus, ja terveenä säilyminen muutenkin, ovat sellaisia.

Terassille on lapsi saanut mennä lyhyesti kokeilemaan joskus, kun on sitkeästi väittänyt että ulkona on niin lämmin ettei pipoa tarvitse. Se on ollut ihan viimeinen keino. Siitä on uskonut, mutta en haluaisi kaikessa mennä "päättele itse" -periaatteella. Sehän on tärkeissä kysymyksissä useimmiten mahdottomuuskin.

Perusasioista ei kuitenkaan siis tingitä. Mutta siksi täällä itsekin VINKKEJÄ peräänkuulutin (olen siis kirjoittaja 4), kun täydellinen kapiaismeininki ei toimi ei sitten millään. Huudatus tuottaa lopulta pitkän rääkymisen päätteeksi tuloksen (lapsi nyyhkyttää täysin uupuneena ja pysyy sen jälkeen puolihysteerisenä tunninkin) ja huuto alkaa hyvin herkästi pian uudestaan. Sillä tavalla en tunnu saavan tyttöä oppimaan juuri mitään.

Mutta tuntuu nyt siltä, että ketju menee väkisinkin sen todistelemiseksi, etteivät tulistuvat ja haastavat lapset ole vain "kurittomia" ja oikealla hallinnalla ihan samoin menetelmin kasvatettavia kuin muutkin. Vinkki-asia on jäänyt sivuun, kun tulee vain väitettä siitä ettei mitään semmoista ole eikä tarvitakaan.

Tämä siitä huolimatta, että "lempeän linjan" ihmiset sanovat useasti muihin lapsiinsa tuon "antaa hetken huutaa, sitten oppii" -linjan toimineen. Mutta ei tähän yhteen.

täällä vielä ap.



Joo tämä on jo mennyt saivarteluksi ja kirjottajat sotkeentuvat keskenään, montaa on luultu ap:ksi jne.



Yhden neuvon taidan ottaa meille paremmin käyttöön (tämä oli yhdessä kirjassa). Meillä ruokailut sujuvat "tulistuvan" kanssa välillä aika huonosti. Tyyliin tulee ja menee ruokapöydästä pois.

Jossain neuvottiin, että lautanen pöytään 20 minuutiksi. Ja sen jälkeen lautanen pois, jos on nälkä, on siinä ajassa syönyt tarpeeksi. Mutta että se loppuaika on yleensä vaan pelleilyä. (noh tietysti jos näkee että lapsi tosissaan vielä syö niin lautasta ei viedä pois.



Joku kysyi, miten toimimme jos maitoa kaataa. Meillä kaataa aika usein tahallaan maitoa lasista. Annan rätin käteen ja pyydän pyyhkimään. Sen yleensä tekee, koska on hänen mielestään kivaa. Sitten otan myös lasin pois. Mutta saa sen takaisin, jos ei enää kaada tai jos käyttää lasia juomiseen. Mitään rangaistusta yms ei asiasta seuraa.



Olisiko kellään lisää vinkkejä siitä, miten saada tällainen lapsi leikkimään eikä vain roikkumaan muissa?

Niin, aikuisetkaan eivät saa osoittaa tai kertoa kielteisistä tunteistaan, kuten vihaisuudesta tai turhautumisesta... Minkäköhän koulutuksen olet saanut?

Nyt viimeistään asettaa rajat tälle lapselle. Ton ikäiselle lapselle ei pidä antaa vaihtoehtoja, vaan viellä tossa iässä vanhemmat päättää. Kun lapsi saa raivarin suurin virhe minkä voit tehdä on että otat lapsen syliin ja lohdutat, vaikka lapsi olisi kuinka lohduton sinun pitää antaa raivarin mennä ohi ja vasta kun lapsi on rauhallinen sen voi ottaa syliin. Työskentelen itse päiväkodissa ja joka vuos kohtaan näitä lapsia kodeista missä ei ole rajoja. Jos 2-vuotias juoksuttaa vanhempia niin voi vain miettiä mitä tekee 15-vuotias.

mutta menköön. Meidän kuopus oli aika raisuli joskus 1-vuotiaana tai vauvanakin oli jo tulta ja tappuraa. Ei leikkinyt vaan säntäili ympäriinsä. Ei ehkä hirmu tulistuva kuitenkaan, mutta pointti on, että korvatulehdusten ja liimakorvan jälkeen sai putket korviin ja muuttui koko heppu. Rauhoittui, alkoi puhumaan ja ALKOI LEIKKIMÄÄN. Tietenkään en voi varmasti sanoa, mistä kaikki johtui, mutta joku tuska oli ehkä aina korvissa. Tarkoitan, että voihan "temperamentiltaan tulistuvalla" lapsella ollakin jokin sairaus, allergia tms. Tämä oli vain yksi näkökulma.



Asiasta viidenteen. Miksei lasta ja koiraa voi kasvattaa samalla tavalla? Siksi, ettei koira saa ikinä itsenäistyä ja tehdä täysin omia valintojaan, ja ihmisen taas kasvettuaan täytyy niin tehdä.

Minunkin samanikäiselläni on samankaltainen temperamentti. Toisaalta on aiemmin ollut todella ujo, arka mutta koko ajan vaatinut seuraa. On ollut hyvin sensitiivinen toisten tunteille (tullut tässä äitiinsä), isältään saanut hyvin räiskyvän luonteen. Itse, vaikka olen työskennellyt lasten parissa 15 vuotta, en ole itselleni yhtä haastavaan temperamenttiin törmännyt. On älykäs, musikaalinen, kielellisesti lahjakas ym. Mutta reagoi herkästi ja aina kaikkeen, koviin ääniin, vieraisiin hajuihin, ihmisiin ym. Pelkää monia asioita.



Ilmaisut ovat aina olleet mielestäni liiallisia(omaan luonteeseeni nähden).Esim.8kk iässä meni ulkovaatteiden päälle pukemiseen 25 minuuttia, koska rimpuili niin paljon.



Jos uhma tms. alkaa voi huutaa ja haluta asiaa jopa 2,5h.



Meillä on käytetty monia edellä mainittujen vinkkien toimia. parhaiten toimii, nuo valintatilanteet, palkitseminen, kehuminen, jallittaminen.Kiukkukohtauksien hyväksyminen(siis tunteen hyväksyminen) Mitä enemmän saa päivittäin fyysistä läheisyyttä, sitä lyhyempiä tahdonilmaukset ovat. Monesti olen myös tehnyt niin kuin hän on halunnut. Esim. sateella, jos ei laita saappaita jalkaan, sitten kävelee sukkasillaan. (kuivat lämpimät sukat ja saappaat tietysti mukaan!)Parin askeleen jälkeen kyllä haluaa ne saappaat.(näitä ei yleensä tarvitse tehdä kuin1-2 kertaa, sitten tietää, miksi esim. puetaan) Ja ei ole sairastellut.



Rajaa sääntöjä. Vaikka muut olisivat sitä mieltä, että pitää käyttää lusikkaa, olla paikoillaan jne. Itse olen miettinyt, mikä on juuri sillä hetkellä/viikolla/kuukaudella tärkein opittava asia ja sitä sitten olemme noudattaneet ja opetelleet, muissa (ei vielä opetelluissa) sitten olen enemmän antanut periksi. Tällä hetkellä opettelemme, että rappukäytävässä ja hississä ei saa meluta! Kun menee tahtoihmisellä selkärankaan, ei niitä enää tarvitse opetella.



Kun jästipäästä;) kasvaa nuori, on suurempi todennäköisyys, että ei mene muitten mukaan, jos on saanut välillä pitää oman päänsä(esim. tupakointi, alkoholinkäyttö ym). Uskaltaa olla eri mieltä! Tämä temperamentti voi siis myös suojata monelta asialta! Aikuisena taas, jaksaa puurtaa(esim opiskella) ihan vain itsepäisyytensä voimalla!



Tsemppiä!

Mulla on helpot lapset, mutta olen vierestä katsonut kaverin taistelua TODELLA vaativan lapsen kanssa. SIis teidän nyyhkyttäjä tuntuu pieneltä pupujussilta kaverin pojan rinnalla. Tuo lapsi nimittäin sai ihan törkeitä RAIVAREITA vuosikaudet, sellaisia, että repi ja tuhosi kaiken mihin pääsi käsiksi, häntä ei voinut jättää yksin noissa tilnateissa ollenkaan, koska raivo oli niin hallitsematonta, että lapsi puri omat käsivartensa verille jne.



Ja lasta kyllä tutkittiin, mutta mitään oikeaa neurologista ongelmaa ei löytynyt. Tuo lapsi siis raivosi päivässä parhaimmillaan 4 tuntia putkeen ja ehkä parit pienemmät päälle, raivosi sellaisista asioista, että olisi halunnut istua katossa tai pisara hilloa tippui paidalle tai mitä vaan. Ja pahimmassa raivossa mikään raivon aiheuttajan poistaminen ei auttanut, vaan raivo vain siirtyi seuraavaan asiaan.



Lapsi ei siis millään tasolla hallinnut ollenkaan tunteitaan. Äitinsä jaksoi olla läsnä, lohduttaa, pidellä jne. Mikään nurkka tms. ei todellakaan toiminut, koska lapsi ei oikeasti hallinjut itseään ollenkaan.



lasta jaksettiin, häntä kannustettiin, ymmärrettiin MUTTA HUOM!!! Ja tämä on tärkeää: HÄnelle myös ilmaistiin selkeästi varsinkin vähän isompana mikä on huudon arvoista ja mikä ei. Eli äiti ei lähtenyt vellomaan mukaan jokaiseen lapsen tunnetilaan, vaan jos lapsi sai raivarit paidalle pudonneesta hillosta, niin hänelle sanottiin, että paidan voi vaihtaa, se menee pyykkiin, ja mitään muuta asialle ei nyt voi tehdä. Jos itkettää, niin voi itkeä, mutta asia ei ole sen kummempi. Aika usein nimittäin näkee vanhempien lähtevän mukaan tukemaan lapsen "draamailua". Eli vaikka lapselle olisi iso asia, että paidalle putoaa hilloa, tai ämpäri on väärän värinen, ja vaikka lapsi repisi siitä millaiset tunnetilat tahansa, aikuisen ei pidä, eikä kannata sitä tehdä. Silloin vain viestittää lapselle, että kyseessä ON iso asia.



No joka tapauksessa, tuo poika on nyt 6-vuotias, mitä mukavin ja hyvätapaisin nuori mies. ELi ap. jaksa vain. jos jaksat olla inhimillinen lapsellesi ja ottaa vastaan ne tunteet, sekä OHJATA, OHJATA ja OHJATA lasta tunteidensa käsittelyssä, huomaat joku päivä eläväsi todella hienon ja kypsän tytön kanssa, jolla on todennäköisesti parempi kosketus tunteisiinsa kuin monilla muilla..

Ei voi muuta sanoa kuin että onpa ollut tosi fiksu äiti tällä räyhääjäpojalla! Sitä tosiaan usein näkee, että äiti menee mukaan lapsen draamaan. Vaikka lapsen reaktio olisi valtaisa, mutta aiheuttaja mitätön, pitää vanhemman käyttää omaa harkintaansa ja itse reagoida mitättömästi. Eihän lapsi muuten opi, mikä on tärkeää ja mikä ei.