Vinkkejä voimakastahtoisen 2-vuotiaan uhmaan
Hei
Auttakaapas ja kertokaa hyviä vinkkejä, miten olette toimineet parivuotiaan voimakastahtoisen lapsen kanssa.
Lapsi on aina, ihan pari viikkoisesta lähtien, ollut helposti harmistuva ja suuttuva.
Ei vieläkään oikeastaan yhtään osaa leikkiä itsekseen, eikä osallistua järkevästi leikkeihin muiden kanssa. Hänellä on selkeästi hyvät ja huonot päivät.
Huonoina päivinä mikään ei ole hyvin eikä mikään kelpaa. Myös sairaana reagoi olemalla ennen kaikkea huonotuulinen ja vaikea.
Toimivin keino hänen kanssaan "taisteluihin" on, että annan lapsen itse valita. Yleensä haluaa aina sen toisen vaihtoehdon, eli ikään kuin valmiiksi aina vastustaa sitä mitä ensiksi tarjotaan.
Esimerkiksi (on tosi kova sotkemaan syödessään) ei halua ruokalappua, joten tarjoan "että otatko mielummin tämän toisen?", ja yleensä se kelpaa.
Saa raivareita monta kertaa päivässä. Ei halua, että silloin lohdutetaan. Toisaalta raivarit ei ole pelkkää mielenosoitusta, vaan lapsi on silloin jotenkin aivan lohduton.
Vanhemmille raskasta vääntää kaikesta kättä, eikä kaikesta keksi tarjottavia vaihtoehtojakaan.
On myös kova satuttamaan isosiskoaan.
Isosiskoa joutuu varjelemaan kuopukselta, hyvin harvoin toisin päin.
Antakaa vinkkejä! Jotenkin odotan, että muuttuuko tämä lapsi koskaan helpommaksi..
Kommentit (117)
Miksi en saa sanoa että ÄLÄ KANNA SITÄ JOS SE VAATII? Mitä niin provosoitavaa siinä muka on?
2
Vastaan tuohon vain siltä osin, että näin toimin toisen lapseni kanssa. Mutta en tämän haastavamman. Olen kokeillut jättää pihalla lapsen maahan makaamaan, kun ei ole suostunut kävellen tulemaan, ja hänpä on vaan jäänyt siihen maahan, eikä aikomustakaan nousta ylös. LÄhdin pois, menin sillä tavalla että lapsi ei nähnyt että tarkkailen häntä. Esikoiseni olisi tilanteessa hätääntynyt tai päättänyt, että jaahas äiti lähti ja paras mennä itsekin.
Kuopus vaan jäi maahan, ei vilkuillut sitä mihin minä olin mennyt, hän vain oli itkunsa keskellä itsekseen. Pitkän aikaa.
Mutta, minä kaipaankin vinkkejä vanhemmilta, joilla on samantyyppisiä lapsia kuin minulla, joita ei kiinnosta yhtään se jätänkö heidät maahan makaamaan.
No, kyllä varmaan routa jossain vaiheessa porsaan kotiin toisi, mutta en silti voi vaan jättää juuri 2 vuotta täyttänyt yksin makaamaan pitkäksi aikaa. Ehkä sinä toimisit niin, mutta minusta se tuntuisi lapsen hylkäämiseltä.
Provosoiminen on sitä, että nimittelee tyttöjä draamakuningattariksi, varsinkin kun et tiedä minkälaisesta lapsesta puhutaan.
Ymmärrätkö, että tässä keskustelussa puhutaan myös siitä, mikä on ns normaalia lapsen kiukuttelua ja mikä ei?
Kai se tosiaan joskus ohi menee, kuten ap:kin arveli, mutta jostain paidan valinnasta on meillä jokaisella vaativan äidillä mennyt hermot, ja on sitten vain sanottu, että sinä laitat nyt tämän paidan. Ja kun lapsi kolmen tunnin päästä vieläkin parkuu siitä paidasta, niin kyllä siinä vaan kummasti tuntuu, että homma ei ole ohi.
Joten minuakin kiinnostaa, että millä tavalla se homma sillä, että äiti tekee sen päätöksen, pitäisi mennä ohi?
Millä tavalla se lapsi siitä sitten saadaan liikkumaan? Joskus vain on mentävä, eikä aina ole aikaa odotella paria tuntia, että lapsi lopettaa huutonsa ja lähtee siitä itse liikkeelle. Kun tosiaan vaikka mitä tekisit, niin lapsi vaan makaa ja huutaa.
Sitä on muuten se helppo uhma tuon toisen lapsen kanssa, että jos se käy makaamaan, että kanna, niin se tulee silti perässä, jos ei kannakaan. Helppoa kuin mikä.
Hei
Ehkä jo alkuperäinen otsikkoni oli harhaanjohtava. Sillä tämän lapsen kohdalla mietin, että onko se uhmaa, normaalia edes vai onko minulla ns. tulistuva lapsi.
Edellisen kirjoitukseen viitaten meilläkin esikoinen tuli aina perässä jos jätin sen tuossa iässä maahan makaamaan.
Tämä kuopus taas... melkein aina kun soitan kotiin (on isän kanssa), lapsi itkee ja kiukkuaa, milloin mistäkin.
Ehkä voisi tässä keskustelussa jos siirtyä vääntämisestä siihen, että kuulisi hyviä vinkkejä, miten muuten kuin vain "äiti määrää" -tavalla tilanteista voisi selvitä. RAsittavinta ei edes ole se huuto, vaan ihmetys että mikä tuolla lapsella on, ja onko sillä joku perustavaalaatua oleva paha mieli. Niin kuin joku kirjoitti, se helposti suuttuminen ja tyytymättömyys näkyi jo lähes vastasyntyneenä.
Eli, mun ainoa helpottava keino on nimenomaan vaihtoehtojen antaminen tai sitten tärkeiden tehtävien anto tytölle ja liikkuminen.
Kyllä se lopulta meillä aina ohi menee. Puoli tuntia korkeintaan. En keskustele, hyssyttele tai neuvottele. Istun vain pokerihermoisesti vieressä.
Ei se siinä loppupäivää huuda ja jos huutaa niin sitten siinä istutaan loppupäivä.
Hei
Ehkä jo alkuperäinen otsikkoni oli harhaanjohtava. Sillä tämän lapsen kohdalla mietin, että onko se uhmaa, normaalia edes vai onko minulla ns. tulistuva lapsi.
Edellisen kirjoitukseen viitaten meilläkin esikoinen tuli aina perässä jos jätin sen tuossa iässä maahan makaamaan.
Tämä kuopus taas... melkein aina kun soitan kotiin (on isän kanssa), lapsi itkee ja kiukkuaa, milloin mistäkin.
Ehkä voisi tässä keskustelussa jos siirtyä vääntämisestä siihen, että kuulisi hyviä vinkkejä, miten muuten kuin vain "äiti määrää" -tavalla tilanteista voisi selvitä. RAsittavinta ei edes ole se huuto, vaan ihmetys että mikä tuolla lapsella on, ja onko sillä joku perustavaalaatua oleva paha mieli. Niin kuin joku kirjoitti, se helposti suuttuminen ja tyytymättömyys näkyi jo lähes vastasyntyneenä.
Eli, mun ainoa helpottava keino on nimenomaan vaihtoehtojen antaminen tai sitten tärkeiden tehtävien anto tytölle ja liikkuminen.
Lapselle tulee kyllä todella turvaton olo jos hänestä tuntuu, että joutuu huushollia pyörittämään, kun eihän täällä kukaan osaa pitää ohjia mun puolesta.
Määräämisen ja päättämisen voi tehdä muutenkin kuin lasta alistaen.
Esikoinen oli joustava ja sopeutuva, kuopus "hankala" jo vauvasta lähtien. Huomasin, että paras oli antaa kiukun tullen raivota pahin viha pois ja sitten lohdutella sylissä. Ei suostunut syliin edes tulemaan, kun pahin raivo oli päällä.
Teki tahalleen kaiken juuri toisin kuin piti noin 5 - 6 vuotiaaksi asti, jolloin muuttui kuin taikaiskusta herkäksi ja mukavaksi.
Itse kannatan myös lempeämpiä kasvatustapoja...tosin silloin oli vaikeaa, kun myöskin satutti tahallaan isoveljeä. Hänellä todettiin myöhemmin keskivaikea kuulovamma, mikä lisäsi kuulemma kiukkua, koska joutui koko ajan skarppaamaan muita enemmän, esim. tarhassa. Päiväkodissa leimattiin hankalaksi lapseksi siis aivan suotta.
Tsemppiä vaan ja pitkää pinnaa : )
Hei
Osaatko antaa jonkun vinkin?
Tavallaan odotan sitä, että lapsi menee päiväkotiin niin kuulisi ulkopuolisen mielipiteen.
Mitä itse ajattelet, miksi lapsi oli silloin niin hankala (paitsi tuo kuulovamma)?
ap
tuo "äiti lähtee nyt, hei hei" on juuri sellainen uhkaus, joka ei vaan toimi, jos lapsi haastaa sen käytännössä :)
t. kokemusta on
mä huomasin rutiinien helpottavan tosi paljon pikkulasten kanssa. ei tarvitse neuvotella syödäänkö, tai mennäänkö päiväunille. kun on ruoka-aika, syödään. kun on päiväuniaika, mennään nukkumaan.
raivareita meilläkin kuopus saa, silloin eristän sen rauhottumaan, ja sen jälkeen juttelen sille mikä meni pieleen.
meillä ei lapset saa valita juuri mitään, vaan vanhemmat määräävät.
tuo "äiti lähtee nyt, hei hei" on juuri sellainen uhkaus, joka ei vaan toimi, jos lapsi haastaa sen käytännössä :) t. kokemusta on
Mutta se toimimattomuus ei johdu siitä, etteikö sitä voisi toteuttaa käytännössä. Kuten ap sanoi, niin vaikka menee itse sisälle, niin se lapsi vaan makaa siellä pihalla. Uhkaus on toteutettu, mutta ei se toimi silti.
Hei Osaatko antaa jonkun vinkin? Tavallaan odotan sitä, että lapsi menee päiväkotiin niin kuulisi ulkopuolisen mielipiteen. Mitä itse ajattelet, miksi lapsi oli silloin niin hankala (paitsi tuo kuulovamma)? ap
Mutta mulle ei ole selvinnyt sen kummempaa syytä kuin että lapsi vain on tuollainen. Lapsi on siis sinnikäs luonteeltaan, ja toki se tarkoittaa sitäkin, että jaksaa yrittää palapelin kasaamista sitkeästi, kunnes onnistuu. Mutta jaksaapa se sitten kaikkea muutakin sinnikkäästi, kuten jäähyltä karkaamista. Kerran sitten laskin, kuinka monta kertaa piti palauttaa. Menin jo vähän sekaisinkin laskuissa, mutta noin 250 kertaa palautin, ennen kuin lapsi uskoi, että siellä on pysyttävä.
Tuo sama sinnikkyys näkyy kaikessa muussakin kärttämisessä ja vastustamisessa. Ja sen aikuinen kokee hankalaksi, koska se vaatii aikuiselta enemmän sinnikkyyttä kuin mitä häneltä luonnostaan löytyy.
Eli tuon tiedostaminen, että onpa minulla sinnikäs lapsi, auttaa vähän.
Mutta siis mitään sellaista konkreettisempaa syytä ei ole tullut vastaan. Jotenkin ihmeesti se kasvattajan sinnikkyys lopulta palkitaan, ja ajan kanssa lapsesta kasvaa aivan ihminen. Siinä on vain uskottava itseensä ja siihen mitä tekee, vaikka mitään tuloksia ei näyttäisi pitkään aikaan tulevankaan.
Määräämisen ja päättämisen voi tehdä muutenkin kuin lasta alistaen.
Jotain en tästä tajua, mutta en tiedä mitä. Pystytkö kertomaan esimerkein mikä on määräämistä ilman alistamista ja miten se sama tilanne menisi niin, että alistetaan?
Lapset oppii pääasiassa matkimisen kautta 7 ikävuoteen asti. Olisi hyvä että lapsella olisi kavereita, joiden kanssa leikkiä. terveisin äiti, joka ei koskaan leikkinyt, kun eli kouluun menoonsa asti paikassa josa ei ollut yhtään lasta, ja aikuisilla ei ollut aikaa, lastenhoitajakin oli yli 60v, ummikko ranskalainen.
ja osallistunpa minäkin. Mua on alkanut viime aikoina ihmetyttää tämä armeijamainen koiran ei kun siis lapsenkasvatustapa, että luulot pois jo synnärillä. Toki kannatan rajoja, mutta mielestäni on aivan vääristynyttä, että koko lapsen kanssa toimiminen nähdään siinä valossa, että kumpi voittaa. Haloo, kyseessä on rakkaussuhde!
Rutiinit auttavat lasten kanssa, syödään ja nukutaan samaan aikaan jne. On juttuja, joissa ei jousteta. Turvavyö laitetaan autossa jne. Sitten on asioita, joissa lapsi voi valita, siis ne punaiset tai siniset housut. Siinäkin on kuitenkin eroa, saako lapsi toisen vaihtoehdon vasta kiukuttuaan vai heti. Jos vasta kiukuttelun jälkeen ja aina tulee sitten se vaihtoehto, tilanne on lapselle stressaava. Hänen ikään kuin "pitää" sitten aina kiukutella. Lapset ihan oikeasti menevät sekaisin, jos joka asiasta pitää päättää itse. Itse asiassa esikoiseni meni 2-vuotiaana yksinkertaisissakin valintatilanteissa lukkoon, ei ole edelleenkään mikään hyvä valitsemaan.
Mutta mutta. Kuopukseni on nyt 2-vuotias ja on mielestäni ihan pentu istumaan jäähyllä tietyn minuuttimäärän tms. Ei ymmärrä sellaista eikä mitään opi. Nostan pois sotkemasta toisten leikkejä, enkä muutenkaan salli mitä tahansa, en tietenkään. Mutta RANKAISU?! Esikoisen kanssa olin jämptimpi, armeijamaisempi, ja uhmaa se vain lisäsi, eikä se loppunut ns. uhmaiän kanssa. Jokainen tekee virheitä, esikoiseni olisi tarvinnut enemmän YMMÄRTÄMYSTÄ. Sillä kyllä se pikkupentu raivarissaan on avuton, ei toteuta taktisia kuvioita jotain saadakseen vaan on hysterian partaalla ja tarvitsee apua.
Mitä käytännössä? Älä menetä itse malttiasi. Nosta lapsi pois riehumasta ja suhtaudu niin, että ymmärrät lapsen tuskan, mutta annat myös ymmärtää, ettei se maailma siihen kaadu.
Minulla ei ole supertulistuvia lapsia, enkä valitettavasti osaa antaa tosi käytännöllisiä neuvoja. Mutta tuntui niin armeijamaiselta tämä keskustelu osittain, että oli pakko osallistua. Voimia sinulle ap!
lapsesi kanssa, jos et koskaan määrää tai päätä??
Määräämisen ja päättämisen voi tehdä muutenkin kuin lasta alistaen.
Jotain en tästä tajua, mutta en tiedä mitä. Pystytkö kertomaan esimerkein mikä on määräämistä ilman alistamista ja miten se sama tilanne menisi niin, että alistetaan?
Otetaan nyt vaikka se pukeminen. Ulos lähtiessä riemu repeää pipon pukemisesta päähän. Alistavasti tehtynä pipo survotaan lapsen päähän ja sidotaan pipon narut kurkkua kuristavalle umpisolmulle, karjutaan samalla lapselle perkelettä. Ei-alistavasti tehtynä sen voi tehdä vaikka niin, että käy pienen keskustelun lapsen kanssa siitä, miksi pipo pannaan päähän. Voi myös kysyä lapselta, miksei tämä halua pipoa, onko pipossa joku vika. Jos on vika (esim. kutittaa) voidaan toki etsiä parempi pipo. Jos on kyseessä periaatteellinen ei, todetaan että asianlaita nyt vaan on niin että pipo laitetaan kun ulos mennään ja sille ei ole vaihtoehtoa. Todennäköisesti pipon joutuu kuitenkin survomaan lapselle puoliväkisin, mutta yhtä todennäköisesti pipopentele unohtuu kun päästään ulos ja pulkkamäkeen. Vanhempi kuitenkin määrää ja päättää, että a) ulos mennään ja b) ulkona on oltava pipo päässä.
tehdäänkö lapselle paha olo siitä kuka hän on. Äiti määrää siksi koska rakastaa lastaan ja tahtoo hänen selviävän. Ei siksi että tahtoo ehdoin tahdoin olla pomo.
Esimerkki. Uhmis ei suostu valitsemaan kahdesta paidasta. Äiti valitsee hänen puolestaan koska tietää, että lapsen on paha ja päättämätön olo, hän vain tahtoo tahtoa eikä pääse eteenpäin. Lasta ei morkata (etkö sä nyt ja sitä ja tätä) vaan sanotaan vain parusta huolimatta, että "joku paita on oltava, äiti laittaa tämän" ja sitten laittaa sen. Itku tulee mutta sen kestää.
Uskon vahvasti siihen, että turvattomampi olo on lapsella jonka pitäisi osata liian pienenä päättää asioistaan (tiettyjen rajojen jälkeen) kuin niillä jotka tietää, että jos harmittaa ja kenkkuilen äiti tekee kuitenkin niin kuin kuuluu.
Äh... vaikea selittää.
äiti reuhtoo paidan päälle mutisten, ettei susta koskaan mitään tule tai muuta vastaavaa ja dumppaisi yksinään huoneeseensa selviämään kiukkukohtauksesta miten parhaiten taitaa.
tehdäänkö lapselle paha olo siitä kuka hän on. Äiti määrää siksi koska rakastaa lastaan ja tahtoo hänen selviävän. Ei siksi että tahtoo ehdoin tahdoin olla pomo.
Esimerkki. Uhmis ei suostu valitsemaan kahdesta paidasta. Äiti valitsee hänen puolestaan koska tietää, että lapsen on paha ja päättämätön olo, hän vain tahtoo tahtoa eikä pääse eteenpäin. Lasta ei morkata (etkö sä nyt ja sitä ja tätä) vaan sanotaan vain parusta huolimatta, että "joku paita on oltava, äiti laittaa tämän" ja sitten laittaa sen. Itku tulee mutta sen kestää.
Uskon vahvasti siihen, että turvattomampi olo on lapsella jonka pitäisi osata liian pienenä päättää asioistaan (tiettyjen rajojen jälkeen) kuin niillä jotka tietää, että jos harmittaa ja kenkkuilen äiti tekee kuitenkin niin kuin kuuluu.
Äh... vaikea selittää.
Voimakastahtoinen lapsi ei suostu missään vaiheessa tuohon. Ei tule pelkkä itku, vaan itkuraivari, pipo ei pysy päässä, ja ulos ei päästä ollenkaan. Se on ainakin meidän perheessä ero "tavallisen" ja "tulistuvan" välillä. Tulistuvalta menee pasmat tuossa vaiheessa täysin sekaisin. "Tavallisempi" lapsemme suuttuu ja ehkä itkee, mutta unohtaa pipon kun on muutakin tekemistä.
"Tulistuva" ei välttämättä hyväksy minkäänlaista vaihtoehtoa. Hän saa raivarin siitä, että häntä vastustettiin ja on poissa tolaltaan. Hänelle on ihan sama mikä pipo on tai ei ole.
Minä päätän (jos vaihtoehdoista kumpikaan ei kelpaa) ja sitten mennään eteenpäin, mutta "homma" ei todellakaan ole "ohi". Ja osittain juuri tästä on kyse voimakastahtoisen/tulistuvan/haastavan lapsen kohdalla. Se ei ole mukavana olemista, vaan lapsen jatkuvaa kasvattamista selviämään siitä, että asiat eivät mene niin kuin hän suunnittelee tai kuvittelee, ainakaan joka kerta.
Jos en sitä tee, vaan jatkuvasti nujerran ja pakotan lapsen (nyt fyysisesti vahvempana se tietysti vielä jotenkuten onnistuu) menemään yksinkertaisesti sen mukaan, että häntä määrätään ja sillä siisti, hän ei kykene luomaan omaa ajatteluaan ja omaa tahtoaan.
En koeta välttää pahaa mieltä, se olisi mahdotonta, vaan vältän alistamista. Vanhempi voimakastahtoinen lapsemme ei näemmä kykene samaan kuin meidän kakkonen esimerkiksi näyttää pystyvän, eli palautumaan ja omaksumaan aika nopeasti vanhemman kehotusten ja yllättävienkin muutosten kanssa toimimisen.