Uskonnottomien bussikampanja Helsingissä, mitä mieltä?

[/quote]

Olen tullut siihen tulokseen, että uskovainen ihminen katsoo olevansa (uskonsa takia?) jotenkin suojassa kärsimykseltä ja vastoinkäymisiltä. Jeesus rakastaa ja suojelee ja niin edelleen. Sitten jos jotain tapahtuukin, alkaa mahdoton huopaus, että miksi juuri minä, mikä merkitys, miksi miksi. Itselläni on ollut elämässä yhtä pahoja juttuja, mutta eipä ole koskaan tullut mieleen kysyä että miksi juuri minä. Olen ajatellut että miksen juuri minä. Jokuhan se aina on.

[/quote]

Oman lähipiirisi yhden ihmisen takia olet tullut tähän tulokseen, ymmärsinkö oikein? Niin... ajattelun ahtaudesta on ollut puhetta juu...

Voisin minäkin työskennellä vaikkapa kirkkoherranvirastossa vaikken kova uskova olekaan. Monet muutkin työ voivat sotia omaa ideologiaa vastaan, mutta niitä vain tehdään saadaksemme makkaraa leivän päälle. Koittaa nyt vain kuskit ajaa sitä autoa, vaikka kyljessä olisi mikä tahansa mainos. Rahalla ne mainostajat sen tilan ostaa.

Oman lähipiirisi yhden ihmisen takia olet tullut tähän tulokseen, ymmärsinkö oikein? Niin... ajattelun ahtaudesta on ollut puhetta juu...

mieleen. Näkeehän sitä ajattelua tälläkin palstalla. Omasta kokemuksesta on jäänyt käsitys, että ikävien asioiden yli pääsemisessä on tärkeä se hetki, jolloin ihminen istuu silmät itkusta punaisena ja karjuu maailmalle että tämä on väärin!!! Tämä on epäreilua! En halua tätä!!! Senkin paska maailma!!! Sen jälkeen on voipunut olo, mutta jotain on nytkähtänyt eteenpäin ja jää tilaa rauhallisemmalle suremiselle ja hyväksynnälle.

Minusta Jeesuksen ja Jumalan sotkeminen asiaan tavallaan estää prosessia. Jeesus ei tee väärin, Jumala ei tee väärin, hehän rakastavat minua. Joten tässä kamaluudessa täytyy olla JOTAIN oikein, mitä se on, miksi se on, miksi juuri minä jne. Mielessä on ristiriita, voinko olla jumalle vihainen, saanko siitä rangaistuksen, saako Jumalalle ylipäänsä olla vihainen, tai onko edes syytä olla vihainen, ehkä tämä onkin hyväksi minulle pitkällä tähtäimellä, ehkä jumala tietää paremmin jne. jne. Tuossa luupissa ei oikein tule valmista ja sitä voi jatkaa pitkiäkin aikoja pääsemättä oikein mihinkään.

"Pitäiskö lasten haluamisellakin olla joku jumalallinen tarkoitus?"

Perheenperustamispohdinta liittyi siihen, onko kaikki asiat todella perusteltavissa vain järkisyillä (katso aiemmat viestit). "Sehän on kivaa että on omaa perhettä." Kyllä, vaikkei onkin perusteltu tunne- eikä järkisyillä.

Pointti on siis se, että uskonnollinen ihminenkin voi käyttää järkeään, eikä ihmisiä tarvitse vapauttaa uskonnollisuudesta käyttämään järkeään. Toisaalta en usko, että ihmiset tekevät ratkaisujaan vain rationaalisesti, eikä tarvitsekaan. Elämä on liian monisyistä yhdellä okulaarilla katseltavaksi.

että hän nimen omaan lohduttaa ilman lorupuheita. Se että ei usko taivaisiin ei tee ihmisestä tunteetonta tai törkymöykkyä. Aika syntyä, aika kuolla, kuolleita kaivataan, luonnollista... Pitäiskö lasten haluamisellakin olla joku jumalallinen tarkoitus? Sehän on kivaa että on omaa perhettä.

Mutta miksi olet alunperin halunnut lapsia? Pelkillä järkisyillä? Itse jos olisin käyttänyt pelkkiä järkisyitä, olisi lapset jääneet syntymättä. Ei kukaan takaa, että lasten kanssa eläminen tuo elämään syvyyttä ja tarkoitusta tai lapset antavat enemmän kuin ottavat. On faktaa, että lapset vievät voimavaroja, vähentävät muuhun puuhailuun käytettävää aikaa, lohkaisevat kiitettävän osan shoppailubudjetista jne. Vai onko lasten saaminen vain plus-miinus-vaakakuppi -pohdintaa ja järkeä käyttäen lasketaan, kumpaan ratkaisuun päätyy. Toivottavasti et lohduta uskonnollista ihmistä, jota on kohdannut kärsimys sanomalla, että "henkimaailman hommat ovat satuja". Hienotunteisuus on tärkeä hyve totuudellisuuteen pyrkiessäkin.

Olen hankkinut/tehnyt/saanut lapsia järkisyillä eli peräkkäin pienillä ikäeroilla sen jälkeen kun koulut on käyty ja työelämässä oltu pari vuotta. Lohdutan surevaa, mutta en sanomalla että enkelit ohjaa tai että kaikki on määrätty ennalta tai että tapaatte sitten taivaassa. Kuolema kuuluu elämään eikä sitä tarvitse mystifioida. Henkimaailman hommat ovat satuja.

Oletko mennyt naimisiin tai hankkinut (saanut) lapsia "järkisyillä"? Lohdutatko surevaa "järjen äänellä"? Pystytkö luottamaan toiseen ihmiseen, vaikka et voi todistaa hänen sanomaansa todeksi? Olen samaa mieltä siinä, että kannattaa yrittää tehdä elämästään niin hyvä kuin mahdollista - riippumatta niiden lukumäärästä.

Tosi hyvä kampanja. Ihmisten olis syytä opetella ajattelemaan järjellä ja tekemään tästä ainoasta elämästään niin hyvän kuin mahdollista.

ja tunnetkin yhden näin ajattelevan ihmisen. Yhdestä ihmisestä ei kuitenkaan ehkä kannata tehdä kaikenkattavia johtopäätöksiä.

Itse väittäisin, että kärsimys koettelee jokaisen ihmisen aiempaa ajattelua. Se suo myös mahdollisuuden kasvaa ihmisenä, vaikka se tapahtuukin kovan kautta, eikä ole selitys sille, miksi kärsimystä on maailmasta.

Paitsi pahuus tai kärsimys, ihmistä voi puhutella myös hyvyys. Niinkin voi varomattomalle käydä, että piintynyt rationalisti tai kyynikko tulee hyvän koskettamaksi ja huomaa tapailevansa kysymystä: mistä tämä hyvyys on peräisin? Onko se vain luonnonlaki vai luonnonoikku? Olenko ansainnut sen itse vai saanut sen ilmaiseksi, lahjaksi? Loppuuko hyvyys joskus, voinko säilöä sitä tai antaa eteenpäin?

Edelleen: hienoa, jos sinulle riittää lyhyet vastaukset elämän suuriin kysymyksiin. Sitten on meitä, joilla vastaus herättää vain lisäkysymyksiä. Kumpikaan ajattelu- tai olemassaolon tapa ei ole oikea tai väärä.

joita kuvailet (ja joiden vääränlainen suhtautuminen kärsimykseen ärsyttää) vai rakennatko mielessäsi "uskonnollisen ihmisen prototyyppiä", jonka väität olevan sellainen kuin hän mielessäsi on?

No omassa lähipiirissäni on esim. yksi Olen tullut siihen tulokseen, että uskovainen ihminen katsoo olevansa (uskonsa takia?) jotenkin suojassa kärsimykseltä ja vastoinkäymisiltä. Jeesus rakastaa ja suojelee ja niin edelleen. Sitten jos jotain tapahtuukin, alkaa mahdoton huopaus, että miksi juuri minä, mikä merkitys, miksi miksi. Itselläni on ollut elämässä yhtä pahoja juttuja, mutta eipä ole koskaan tullut mieleen kysyä että miksi juuri minä. Olen ajatellut että miksen juuri minä. Jokuhan se aina on.

elävän ihmisen lähellä oleminen turhauttaa. Näin ymmärsin sanomasi.

Joskus ihmisen jumalakuva voi olla hyvin siloinen ja yksioikoinen. Hienoa olisi, jos uskonnollinen vakaumus ja elämän todellisuus punoutuisivat yhteen, tunnustaen toistensa olemassaolon. Jumalalle saa ärjyä ja raivota ja menetyksessä.

En heittäisi kuitenkaan lasta pesuveden mukana pois eli ajattelisi, että uskonnollisuus on väärää tai pahaa, jos ihminen ei kohtaa menetystään tai suruaan "oikein". Ihminen on kokonaisuus ja kunkin uskonnollisuus rakentuu persoonallisuuden kanssa limittäin. Persoonallisuuden muotoutumiseen taas on vaikuttanut lapsuuden kasvuympäristö. Jos vihan kohdistaminen Jumalalle on ylivoimaisen vaikeaa tai syyllisyyttä nostattavaa, herää ajatus, että vihan ilmaiseminen on kyseiselle ihmiselle muutenkin vaikeaa ja kiellettyä. Tai sitten uskonnosta on paketoitu " sievä ja rikkumaton paratiisi", johon ei mahdu elämän koko tunnekirjoa. Jumala on mielikuvissa aika heikko, jos pitää varoa, ettei hän mene rikki, kun pieni ihminen vähän korottaa ääntään elämän epäoikeudenmukaisuuden kokemuksessaan.

Oman lähipiirisi yhden ihmisen takia olet tullut tähän tulokseen, ymmärsinkö oikein? Niin... ajattelun ahtaudesta on ollut puhetta juu...

mieleen. Näkeehän sitä ajattelua tälläkin palstalla. Omasta kokemuksesta on jäänyt käsitys, että ikävien asioiden yli pääsemisessä on tärkeä se hetki, jolloin ihminen istuu silmät itkusta punaisena ja karjuu maailmalle että tämä on väärin!!! Tämä on epäreilua! En halua tätä!!! Senkin paska maailma!!! Sen jälkeen on voipunut olo, mutta jotain on nytkähtänyt eteenpäin ja jää tilaa rauhallisemmalle suremiselle ja hyväksynnälle. Minusta Jeesuksen ja Jumalan sotkeminen asiaan tavallaan estää prosessia. Jeesus ei tee väärin, Jumala ei tee väärin, hehän rakastavat minua. Joten tässä kamaluudessa täytyy olla JOTAIN oikein, mitä se on, miksi se on, miksi juuri minä jne. Mielessä on ristiriita, voinko olla jumalle vihainen, saanko siitä rangaistuksen, saako Jumalalle ylipäänsä olla vihainen, tai onko edes syytä olla vihainen, ehkä tämä onkin hyväksi minulle pitkällä tähtäimellä, ehkä jumala tietää paremmin jne. jne. Tuossa luupissa ei oikein tule valmista ja sitä voi jatkaa pitkiäkin aikoja pääsemättä oikein mihinkään.

(ja varmaan tästä ainakin jokunen gradu väkerretään, jos ei enempää), millaisia merkityksiä ihmiset näkevät tässä kampanjassa olevan. Yhdet perustelevat sen tärkeyttä sananvapauden mittaamisella, toiset uskonnottomien olemassaolosta muistuttamisella, kolmannet ihmisten vapauttamisella uskonnon kahleista, neljännet ihmisten aivotyöskentelyn käynnistämisellä...

Mielenkiintoista olisi myös tutkia, miten viestit menevät puolin ja toisin perille. Näyttää siltä, että ihmiset kuulevat ja näkevät juuri sitä, mikä vahvistaa omaa aikaisempaa ajattelua. Tärkeää on ehtiä huutamaan ensin, ei niin väliä, mitä kuviteltu vastapuoli esittää.

Joskus nimenomaan sananvapauden kannalta on tarpeen testata, että toimiiko sananvapaus kaikkiin suuntiin, vai onko joillain oikeuksia enemmän kuin muilla.

Minusta on surullista, jos mainoskampanja syventää ihmisten tarvetta kaivautua bunkkereihinsa ja heitellä herjoja puolin tai toisin. Jos joku asia loukkaa itseä, siihen voi reagoida rakentavamminkin kuin keksiä vastailkeilyä.

Niin, minua uskonnottomana loukkaa erilaiset "Jesse lohduttaa" yms mainokset. Minä kun saan lohtua muualta kuin taikauskosta, ja on loukkaavaa, että maailmankatsomustani väitetään vääräksi.

Vapaa-ajattelijaliiton nettisivuillaan kirjaamista ajatuksista. Onko allekirjoituksesi "tosiateisti" kannanotto ajattelueroon? Millainen?

Ystävyydellä kysyen

en-todellakaan-sano-tosiuskovainen

Siis sehän antaa kuvan että ateistit eivät itsekään ole varmoja Jumalan olemassaolosta!

Juuri näin. Erittäin huono mainos. Ja huom! Kyseessä ei ole ateistien mainos, vaan Vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton mainos. He EIVÄT edusta kaikkia ateisteja. tosiateisti

Tai sitten uskonnosta on paketoitu " sievä ja rikkumaton paratiisi", johon ei mahdu elämän koko tunnekirjoa. Jumala on mielikuvissa aika heikko, jos pitää varoa, ettei hän mene rikki, kun pieni ihminen vähän korottaa ääntään elämän epäoikeudenmukaisuuden kokemuksessaan.

raivoaa estottomasti Jumalalle elämän epäoikeudenmukaisuuttaa kokiessaan? Kai sellaisiakin on, mutta sitten vissiin vähemmän omassa kohtuu-uskonnollisessa suvussani. Pikemminkin on tullut se kuva, että ylläkuvaamani sisäinen ristiriidan lisäksi Jumalaan uskominen pitkittää myös ongelmien havaitsemista ja tunnustamista, ja sitä kautta ratkaisua. Siis että pidetään kynsin ja hampain kiinni siitä käsityksestä että tässä nyt ollaan jumalan johdatuksessa ja kaikki kääntyy lopulta hyväksi, vaikka oikeasti asiat menee ikävään suuntaan, ja mitä aikaisemmin tosiasiat tunnustettaisiin ja niihin puututtaisiin, sitä parempi. Valitettavasti tosiasioiden tunnustaminen tarkoittaisi myös sitä, että Jumala EI jossain asiassa näytä toimivan kyseisen ihmisen edun mukaisesti, milloin tulisi eteen taas vastaavasti se vaara, että joutuisi pohtimaan rankaiseeko Jumala jostain vai olenko tulkinnut jumalan tahtoa väärin..? Tai Mistä tullaan perimmäisten kasvojen menetys -kysymysten äärelle ja niin edelleen.

Näistä huolimatta uskontoa ei toki tarvitse heittää pesuveden mukana pois, mutta pointtini oli alunperinkin se, että uskonto ei ole kriiseissä aina pelkästään voimavara, niin kuin uskovaisilta tavallisesti kuulee. Tämänkin kampanjan suhteen on monasti kyselty, että niin mikä murehtiminen? No minä sanon että tällainen piilomurhehtiminen, joka on ikään kuin sisäänrakennettu uskontoon. Totta kai on ihmisiä jotka ei näin toimi, mutta sitten taas paljon on, jotka toimii.

kun vanhemmat eivät vieneet lääkäriin, vaan rukoilivat!!

Minkä puolesta tässä kampanjoidaan, mitä tällä ihmisille tarjotaan?

On helppo sanoa ei sille ja ei tälle, mutta haastavampaa on kertoa, mitä kohti kurotetaan ja miten sinne päästään. Maailmanrauha on hieno pyrkimys, mutta uskooko joku tosissaan, että se saavutetaan, jos vain uskonnollisuus saataisiin kitkettyä ihmisistä pois? Tai miksi uskonnoista poimitaan kielteisesti "rusinat pullasta" ja rakennetaan "uskontojen sulatusuuniesimerkki" (jonka raaka-aineina on aina samat ristiretket, noitaroviot, ääriuskonnollisuudesta nouseva väkivalta, koulun pakkouskonnonopetus, viattomien ihmisten aivopesu jne.)? Ei kai kukaan sellaista uskonnollisuutta puolusta! Onko pakko katsoa maailmaa vain yhdellä silmällä, kun kahdella katsoen voisi nähdä uskonnollisuudessakin erilaisia ulottuvuuksia, rakentavia ja tuhoavia? Toki mustavalkoinen ja yksioikoinen ajattelu ei vaadi paljon, mutta jos niistä syyttää uskonnollisia ihmisiä, kannattaa käyttää ainakin itse muita kehittyneempiä ajattelunmuotoja.

Rauha ja hyvä tahto ihmisten välillä, riippumatta siitä, onko Jumala olemassa tahi ei.

Muistan tapauksen jossa lapsi sairastui vakavasti ja kuoli, kun vanhemmat eivät vieneet lääkäriin, vaan rukoilivat!!

Mutta mitä haluat tällä esimerkillä todistaa? Uskonnolliset/ rukoilevat ihmiset eivät huolehdi lapsistaan? Entä jos muistelu menisi näin: "Uskonnottomat vanhemmat eivät vieneet lasta lääkäriin ja lapsi kuoli." Olisiko silloin syynä uskonnottomuus vai vanhempien arviointivirhe tilanteen vakavuudesta tai välinpitämättömyys lapsestaan?

"Jeesus tulee -oletko valmis"yms julisteille.



Ennenkaikkea tuo viesti, että ota ITSE vastuu omasta elämästäsi, on tärkeä. Minusta on surkeaa vastuunpakoilua "luottaa elämä Jumalan käsiin" kuten ainakin yksi täälläpäin valloillaan oleva uskonlahko julistaa.

Uskonnolliset/ rukoilevat ihmiset eivät huolehdi lapsistaan?

Minkä puolesta tässä kampanjoidaan, mitä tällä ihmisille tarjotaan?

On helppo sanoa ei sille ja ei tälle, mutta haastavampaa on kertoa, mitä kohti kurotetaan ja miten sinne päästään. Maailmanrauha on hieno pyrkimys, mutta uskooko joku tosissaan, että se saavutetaan, jos vain uskonnollisuus saataisiin kitkettyä ihmisistä pois? Tai miksi uskonnoista poimitaan kielteisesti "rusinat pullasta" ja rakennetaan "uskontojen sulatusuuniesimerkki" (jonka raaka-aineina on aina samat ristiretket, noitaroviot, ääriuskonnollisuudesta nouseva väkivalta, koulun pakkouskonnonopetus, viattomien ihmisten aivopesu jne.)? Ei kai kukaan sellaista uskonnollisuutta puolusta! Onko pakko katsoa maailmaa vain yhdellä silmällä, kun kahdella katsoen voisi nähdä uskonnollisuudessakin erilaisia ulottuvuuksia, rakentavia ja tuhoavia? Toki mustavalkoinen ja yksioikoinen ajattelu ei vaadi paljon, mutta jos niistä syyttää uskonnollisia ihmisiä, kannattaa käyttää ainakin itse muita kehittyneempiä ajattelunmuotoja. Rauha ja hyvä tahto ihmisten välillä, riippumatta siitä, onko Jumala olemassa tahi ei.

Tarjotaan vaihtoehto ajatella vapaasti niinkuin haluaa?

Minkä puolesta tässä kampanjoidaan, mitä tällä ihmisille tarjotaan?

On helppo sanoa ei sille ja ei tälle, mutta haastavampaa on kertoa, mitä kohti kurotetaan ja miten sinne päästään. Maailmanrauha on hieno pyrkimys, mutta uskooko joku tosissaan, että se saavutetaan, jos vain uskonnollisuus saataisiin kitkettyä ihmisistä pois? Tai miksi uskonnoista poimitaan kielteisesti "rusinat pullasta" ja rakennetaan "uskontojen sulatusuuniesimerkki" (jonka raaka-aineina on aina samat ristiretket, noitaroviot, ääriuskonnollisuudesta nouseva väkivalta, koulun pakkouskonnonopetus, viattomien ihmisten aivopesu jne.)? Ei kai kukaan sellaista uskonnollisuutta puolusta! Onko pakko katsoa maailmaa vain yhdellä silmällä, kun kahdella katsoen voisi nähdä uskonnollisuudessakin erilaisia ulottuvuuksia, rakentavia ja tuhoavia? Toki mustavalkoinen ja yksioikoinen ajattelu ei vaadi paljon, mutta jos niistä syyttää uskonnollisia ihmisiä, kannattaa käyttää ainakin itse muita kehittyneempiä ajattelunmuotoja. Rauha ja hyvä tahto ihmisten välillä, riippumatta siitä, onko Jumala olemassa tahi ei.

Tarjotaan vaihtoehto ajatella vapaasti niinkuin haluaa?

esimerkiksi koulussa ei pakkosyötettäisi uskontoa oppiaineena.

Se, mitä kuvaat, on varmasti todellinen ilmiö. Toinen juttu on, kuinka terveestä tai neuroottisesta uskonnollisuudesta on kyse, jos uskoa täytyy itse pönkittää, jotta se ei vaan sorru. On hyvä kuitenkin käsitteellisesti erottaa jumalakuva ja Jumala. Jokaisella ihmisellä on erilaisia jumalakuvia, mutta ne kaikki ovat likiarvoja tai jopa vastakohtia Jumalan todellisesta olemuksesta. Kriisissä "toimimattomat" jumalakuvat usein murenevat ja hyvä niin (vaikka kipeää tekeekin) ja tilalle voi rakentua monipuolisempia jumalakuvia ja uskonnollisesti ajateltuna ne voivat lähentyä todellista Jumalaa.

Ei uskonnollisuus ole mikään automaattisesti autuaaksi tekevä asia, eikä pelkästään voimavara kriiseissä, kuten mainitsitkin. Itse toivon, että uskonnollisuudesta puhuttaessa nähtäisiinkin "uskonnon kahdet kasvot", puhuttaisiin rehellisesti uskonnon elämään ja ihmistä rajoittavista piirteistä, mutta myös sallittaisiin toisille ihmiselle usko, ilman tarvetta yrittää jallittaa se nurin, vaikkei itse uskonnollista uskoa itsessään tunnistakaan.

Tai sitten uskonnosta on paketoitu " sievä ja rikkumaton paratiisi", johon ei mahdu elämän koko tunnekirjoa. Jumala on mielikuvissa aika heikko, jos pitää varoa, ettei hän mene rikki, kun pieni ihminen vähän korottaa ääntään elämän epäoikeudenmukaisuuden kokemuksessaan.

Kuinka moni uskovainen oikeasti raivoaa estottomasti Jumalalle elämän epäoikeudenmukaisuuttaa kokiessaan? Kai sellaisiakin on, mutta sitten vissiin vähemmän omassa kohtuu-uskonnollisessa suvussani. Pikemminkin on tullut se kuva, että ylläkuvaamani sisäinen ristiriidan lisäksi Jumalaan uskominen pitkittää myös ongelmien havaitsemista ja tunnustamista, ja sitä kautta ratkaisua. Siis että pidetään kynsin ja hampain kiinni siitä käsityksestä että tässä nyt ollaan jumalan johdatuksessa ja kaikki kääntyy lopulta hyväksi, vaikka oikeasti asiat menee ikävään suuntaan, ja mitä aikaisemmin tosiasiat tunnustettaisiin ja niihin puututtaisiin, sitä parempi. Valitettavasti tosiasioiden tunnustaminen tarkoittaisi myös sitä, että Jumala EI jossain asiassa näytä toimivan kyseisen ihmisen edun mukaisesti, milloin tulisi eteen taas vastaavasti se vaara, että joutuisi pohtimaan rankaiseeko Jumala jostain vai olenko tulkinnut jumalan tahtoa väärin..? Tai Mistä tullaan perimmäisten kasvojen menetys -kysymysten äärelle ja niin edelleen. Näistä huolimatta uskontoa ei toki tarvitse heittää pesuveden mukana pois, mutta pointtini oli alunperinkin se, että uskonto ei ole kriiseissä aina pelkästään voimavara, niin kuin uskovaisilta tavallisesti kuulee. Tämänkin kampanjan suhteen on monasti kyselty, että niin mikä murehtiminen? No minä sanon että tällainen piilomurhehtiminen, joka on ikään kuin sisäänrakennettu uskontoon. Totta kai on ihmisiä jotka ei näin toimi, mutta sitten taas paljon on, jotka toimii.

On helppo sanoa ei sille ja ei tälle, mutta haastavampaa on kertoa, mitä kohti kurotetaan ja miten sinne päästään.

Eiköhän se mihin kurotetaan synny juuri tällaisesta vastakkainasettelusta ja kyseenalaistamisesta? Syntyy keskustelua ja vanhan päälle rakennetaan jotain uutta. Uskovaiset usein ilmoittaa että nämä meidän nykyiset arvot on kristinuskon ansiota ja suurin piirtein ettei niitä voisi olla ilman kristinuskoa. Juu, varmasti kristinuskolla on asian kanssa jotain tekemistä. Toisaalta harvemmin mitään syntyy tyhjästä ja kaikki yhtiskunnat ja arvot rakentuu edellisten sukupolvien arvojen päälle.

Minulla ainakaan ei ole vaikeuksia muotoilla sitä mitä kohti pitäisi ponnistella. Kaiken lähtökohta: toiselle ihmiselle ei saa aiheuttaa fyysistä eikä psyykkistä vahinkoa. Luontoa ja eläinkuntaa pitää kunnioittaa enemmän kun kristityt yhteiskunnat nykyään tekevät (lue: riistävät), ympäristöongelmat pitää ottaa tosissaan. Tässä asiassahan eivät suinkaan ole kunnostautuneet uskovaiset, vaan vihreä-hippi-vasemmistolais-new age-suuntautuneet. Seksuaalisuudessa olisi aika päästä eroon vanhoista kristinuskon luutumista (vaikkapa nyt homot, yleinen seksi- ja alastomuuskielteisyys). Toisaalta ihmissuhteiden perustaksi pitää ottaa lasten hyvinvoinnin turvaaminen. Toisin sanoen aikuiset rupeavat miettimään elämänratkaisujaan ennen kaikkea siltä kannalta.

Ei ole elämänaluetta, mihin ei paha-paha-uskonto ja Suomessa kirkon muodossa olisi ulottanut lonkeroitaan. Voi tätä ihmisten pakotettuna ja alistettuna olemista! Onneksi muita kurjuujen lähteitä ei elämässä ole.

[/quote]

Tähän vapauteen kuuluisi olennaisena osana se, että esimerkiksi koulussa ei pakkosyötettäisi uskontoa oppiaineena.

[/quote]

Eikös kirkolla ole ollut useampiakin mainoskampanjoita ainakin bussipysäkeillä? Suora yhteys yläkertaan tms kännykkämainoksen tyyppinen tai olla viimeisin?