Lapsen kuolema

Rokote toimii

Up.

Lapsen kuolemaan johtavan sairauden olen kokenut. Diagnoosi terveelle 3 vuotiaalle lapselle

- kävelykyky menee alle 10 vuotiaana

- pyörätuoli

- eliniän ennuste alle 20 vuotta

Hän kuitenkin eli 43 vuotiaaksi, siirtyi käyttämään pyörätuolia 12 vuotiaana.

Mitä haluat tietää ? Kaikki normaalit fraasit olen kuullut. 

Kaikki hyvin täällä.

Vierailija kirjoitti:

Ei taida olla paljon ideaa vertailla surujen suuruutta. Kumpikin on hyvin suuri suru.

No jos ap haluaa tuollaista kysyä niin mikä sinä olet sanomaan ettei siinä ole mitään ideaa.

Nykyään voidaan jo vitsailla. Kuopus jäi auton alle kotiin vievällä tiellä. Toisinaan heitetään emännän kaa vitsiä autossa laittamalla kaasu pohjaan, jos näkyy lapsia samalla tiellä

Ei surua voi verrata. Monesti luulee että se on jotenkin pahempi jos elämää elänyt lapsi kuolee, koska muistot. Sen voi nähdä sekä hyvänä että pahana. Mutta oikeasti kohtukuolemassakin on ihan oma tuskan taso se että on ehtinyt jo odottaa ja haaveilla lapsesta, tuntenut potkut ja kuullut sydänäänen, ehtinyt tutustua lapseen tämän liikkeiden kautta, ja sitten juuri ennen maaliviivaa se kaikki viedään yhtäkkiä pois - ja edes läheisimmät ihmiset eivät välttämättä ymmärrä että se oli ihan oikea vauva, oikea elävä henkilö joka on kuollut. Koska he eivät ole tunteneet, eläneet niitä samoja asioita. Siinä jää monesti surunsa kanssa yksin.

Jos lapsi kuolee niin harva ihminen tulee ns. lohduttamaan että noniin sitten uutta lasta kehiin vaan. Jostain syystä kohtuun kuolleen lapsen kohdalla tämä on tavallista. Minulle sanottiin näin kun olin vielä shokissa, menossa sairaalaan synnyttämään kuollutta lastani. Minä halusin sen lapsen. Sain kyllä myöhemmin toisen, elävän lapsen, mutta ei hänkään ole mikään pelkkä korvaaja vaan ihan oma henkilönsä.

Osaako kukaan kuvitella miltä tuntuu kun odottaa yhtä aikaa lasta  jonkun tutun kanssa?   Menettää oman lapsen heti syntymän jälkeen......tutun lapsi syntyy  ja kaikki menee hyvin ?..Mikä on mieli tuon kaiken jälkeen ?

Vertailun sijaan kannattaa hakea ammattiapua. Tuo ei tee kenellekään hyvää.

Älä lue tätä tekstiä mikäli olet herkkä rankoille aiheille.
Ensimmäisen lapsen menetin kohtukuoleman takia, toinen elää mutta ainainen huoli. Syntymättömän lapsen kuoleman erityispiirre on se ettei läheiset välttämättä täysin ymmärrä suruasi koska eivät tavanneet lasta, samalla kun lapsi on ollut sinulle täysin todellinen, olet kuullut sydänäänen, tuntenut ensimmäiset potkut tmv.. Jos ainokaiseni kuolisi, kuolisin minäkin, mutta ei sen takia että tämä olisi suurempi menetys kuin ensimmäinen, vaan koska minä en yksinkertaisesti kestäisi menettää kahta lasta. Tilanne oli sama ensimmäisen jälkeen, mietin hyppäänkö ikkunasta vai yritänkö vielä kerran tuskasta ja riskeistä huolimatta jotta minulla olisi potentiaalisesti syy jatkaa elämää. Valitsin jälkimmäisen ja elävän lapsen saaminen palauttikin ilon elämään, mikä oli suuri helpotus. Mutta tiedostan myös miten hauras se elämänlanka on. Lapsi on kirjaimellisesti ainoa syyni elää. Jos hänellekin kävisi jotain, ei minulla riittäisi voimat yrittää enää mitään muuta kuin päättää oma tuska. Tämä ei sitten ole mikään ohje että näin kuuluu toimia, vaan jokaisen resilienssi on henkilökohtainen, monista seikoista riippuvainen.

Ei surua voi verrata, koska me kaikki suremme eri tavoin ja meillä kaikilla on erilaiset keinot surusta eteenpäin pääsemiseksi. Toisen surun dissaaminen on ajattelematonta tai oman surun vertaaminen muiden surua väheksyen.

Tiedän vanhempia, jotka pian lapsen kuoleman jälkeen jatkavat työelämässä ja niitä joista tulee työkyvyttömiä. En usko, että suru on ollut yhtään suurempi niillä työkyvyttömäksi jääneillä, vaan keinot selviytyä surun kanssa olemattomat.

Vierailija kirjoitti:

Vertailun sijaan kannattaa hakea ammattiapua. Tuo ei tee kenellekään hyvää.

 

Älä lue tätä tekstiä mikäli olet herkkä rankoille aiheille.
Ensimmäisen lapsen menetin kohtukuoleman takia, toinen elää mutta ainainen huoli. Syntymättömän lapsen kuoleman erityispiirre on se ettei läheiset välttämättä täysin ymmärrä suruasi koska eivät tavanneet lasta, samalla kun lapsi on ollut sinulle täysin todellinen, olet kuullut sydänäänen, tuntenut ensimmäiset potkut tmv.. Jos ainokaiseni kuolisi, kuolisin minäkin, mutta ei sen takia että tämä olisi suurempi menetys kuin ensimmäinen, vaan koska minä en yksinkertaisesti kestäisi menettää kahta lasta. Tilanne oli sama ensimmäisen jälkeen, mietin hyppäänkö ikkunasta vai yritänkö vielä kerran tuskasta ja riskeistä huolimatta jotta minulla olisi potentiaalisesti syy jatkaa elämää. Valitsin jälkimmäisen ja elävän lapsen saaminen palauttikin ilon elämään, mikä oli suuri helpot

Toiset ovat jatkaneet elämää kahden lapsen kuoleman jälkeenkin. Kohtuuton taakka näin ulkopuolisen silminkin. Itsellä on tuttava, joka menettänyt lapsensa kahdessa erillisessä liikenneonnettomuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Edesmennyttä ei voi surra, se on mahdotonta.
Surun aiheuttaa edesmenneestä jäljelle jääneet muistikuvat, mielikuvat ja ajatukset, ei edesmennyt itse.

Se murskaavan, järkyttävän raastavan surun alkulähde on ajatuksemme, muistikuvamme ja mielikuvamme mitä meille jäi edesmenneestä.

Ne muistothan voivat olla ja usein ovatkin positiivisia, miksi kukaan niitä surisi. Eikö se suru ole enemmänkin surua niistä muistoista jotka jäävät nyt tekemättä - ja siihen tarvitaan sitä henkilöä sellaisenaan jota ei enää ole? Silloinhan suru olisi nimenomaan edesmennyttä kohtaan, sitä ettei tämä enää ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun on tahditonta nostaa aihe esille tämän päivän ilta-päivä lehdestä . Hieman häpyä.

Ilmiannon ketjun tästä syystä.

Miksi koko ketjun. Olisit ilmiantanut vaan tuon tahdittoman kommentin.

Tämän takia niitä lapsia tehdään enemmän kuin yksi niin ei mene jäkipolvien sijoitus täysin hukkaan

Tuohon jankkaukseen toteaisin vain että mieluummin eläisin sen surun kanssa kun lääkäri kertoi nuorena etten koskaan voi saada lapsia, kuin sen surun kanssa kun kuitenkin tulin yllätysraskaaksi mutta lapsi syntyi kuolleena. Ja kaikkien sen aiheuttamien elämänpilaavien mt-ongelmien kanssa. En tiedostanut miten onnekas olin ennen kun murheet oli niin pieniä että saatoin murehtia vaikka sitä että olin pitkään sinkku. Enää mikään ei tunnu miltään. Tämä on vain minun kokemukseni.

Jospa kaikkien surut ovat henkilökohtaisia eikä niitä tarvitse verrata. Siksi lapsettomat voisi mennä omiin vertaistukipiireihinsä keskustelemaan lapsettomuudesta, eikä tulla aina näihin ketjuihin jotka käsittelee lapsen kuolemaa.