Lapsen kuolema

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainut lapseni kuoli muutama vuosi takaperin.

Alussa tuntui kuin suruun tukehtuu.

Vieläkin, vaikka aikaa on kulunut tovi, niin suru on läsnä joka ikinen päivä, mutta sen kanssa jaksaa jo elää.

Lämmin osanotto

Jos haluat kertoa, minkä ikäinen lapsesi oli ja milloin pääsit jotenkin elämään kiinni?

Kiitos.

Oli jo aikuisen ikäinen mutta silti lapseni.

Meni siinä pari, kolme vuotta ennen kuin pahin vaihe oli ohi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Mitä sekoilet? Olen kokenut kummatkin ja voin sanoa ettei ole lähimainkaan verrannollisia keskenään.

Surujen vertailu on aina vaikeaa ja usein jopa tahditonta. En ole itse kokenut lapsen kuolemaa, mutta hyvin rankkoja asioita kuitenkin. Ehkä eniten omassa surutyössä loukkasi, kun ihmiset seurassani totesivat, kuinka eivät itse selviäisi tilanteessani. Ihminen selviää, kun on pakko. Mutta ei elämä ole enää ikinä samanlaista, suru on kunniavieraana läsnä. On aina ennen ja jälkeen.

Voimia ja valoa kaikille lapsensa menettäneille. Elämä on niin epäreilua, toiset joutuvat kantamaan hyvin raskaita taakkoja selässään.

Vierailija kirjoitti:

Seksittömyys miehenä on vielä pahempi asia, kuin lapsen kuolema. Se tarkoittaa, ettei pääse koskaan edes nauttimaan läheisyydestä toisen ihmisen kanssa, saati että hankkisi hänen kanssaan jälkikasvua ruumiiden yhtymisellä.

Ei ole enää provoamista. Olet sairas.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Mitä sekoilet? Olen kokenut kummatkin ja voin sanoa ettei ole lähimainkaan verrannollisia keskenään.

Sama minulla.

Itse menetin lapsen, hän oli jo nuori aikuinen.

Siitä lähtien olen elänyt oikeastaan päivä kerrallaan. Mikään ei tuota enää aitoa iloa, muttei toisaalta hirveää suruakaan.

Vaikka vieressäni räjähtäisi pommi, en varmaankaan juurikaan järkyttyisi.

Kun on sen kaikista pahimman kokenut, kaikki muu tuntuu lattealta ja jotenkin turhalta. Kuoleman pelkoa ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Minua lohdutti kun luin kirjaa jossa oli monenlaisten naisten lyhyitä elämänkertoja, ja useammassa mainittiin miten nainen ei toipunut lapsensa kuolemasta. Sain siitä rohkeutta antaa itselleni luvan olla toipumatta. Surra lastani ihan niin pitkään kuin olen surullinen vaikka se olisi loppuelämäni. Lapseni kuoli 17-vuotiaana sillä karmeimmalla tavalla psyykkisen vaikean sairauden vuoksi. Viimeiset ajat hän oli niin kipeä, ettei minustakaan ole paljon jäljellä. Loppuelämäni ei ole mitään sellaista kuin kuvittelin. En odota tulevaisuudessa enää mitään hyvää.

Surun vertailu eri ihmisten välillä ei tuo sitä vastausta. Luulen että hait ehkä sitä, mikä vanhemman lapsen menettämisessä on erilaista. Minun kohdallani niitä asioita olisi aika. en enää voi saada uutta lasta, joten lapsiperhearki on peruuttamattomasti ohi. En uskaltaisi kun pelkään samaa tautia mutta haaveilen silti. Haaveeksi jää. Elin äitinä käytännössä melkein koko aikuisikäni. Minulla ei juurikaan ehtinyt olla ns aikuista lapsetonta elämää ennen lasta ja hänen kuolemansa jälkeen en löydä elämästä ylipäätään iloa. Olen lähinnä olemassa. Hoidon piirissä, mutta se ei ole auttanut. Lapsen menettämisen lisäksi hävisivät arjen rakenteet ja se tapa olla ja elää. Jos kyseessä olisi ollut vauva, tilanne olisi erilainen koska olisin nuorempi.

Osanotto. Lapsen itsekin menettäneenä en osaa sanoa muuta, sanojahan ei ole.

Sain myös lapsen nuorena. En usko että itsekään selviän, hengissä vaan pakko olla kun en jätä muita lapsiani. Pelkkää mustaa.

En oikein edes tiedä miksi tein aloituksen. Luin tekstejä missä kerrottiin helpommista hetkistä, ilostakin.

Siksi varmaan aloin miettiä vaikuttaako se kauanko lapsi oli elämässä. Vai onko ne tekstit olleet vain sattumaa. Ymmärtävätkö he minua, kannattaako kirjoittaa vai vetäytyä pois.

Huolehdin elävistä lapsistani ja rakastan heitä, mutta oikeasti olen silti vain kuollut kuori. Mikään ei tuo iloa eikä hetkenkään helpotusta. En hyväksy enkä ymmärrä tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Itse menetin lapsen, hän oli jo nuori aikuinen.

Siitä lähtien olen elänyt oikeastaan päivä kerrallaan. Mikään ei tuota enää aitoa iloa, muttei toisaalta hirveää suruakaan.

Vaikka vieressäni räjähtäisi pommi, en varmaankaan juurikaan järkyttyisi.

Kun on sen kaikista pahimman kokenut, kaikki muu tuntuu lattealta ja jotenkin turhalta. Kuoleman pelkoa ei enää ole.

Osanotto

Kuolemanpelko loppui myös minulta

Ap

Halaus, ap. Minäkään en osaa samaistua helpommista hetkistä kertoviin teksteihin, koska niitä hetkiä ei ole. En enää ole sama ihminen kuin ennen lapsen kuolemaa. Enkä usko että voin enää sellaiseksi palata. Kolhu on liian kova. Minua helpotti se että totesin itselleni mikä nyt olen. Kuollut kuori, mutta sekin on parempi kuin teeskennellä.

Kuolemanpelkoa minulla ei ole. Luulen, että sen hetken tullessa olen helpottunut.

Olen surullinen että meitä on monta, mutta jaan tunteen.

Kukaan ei määritä toisen kokemusta. Suru voi joskus laimentua mutta ikävä jää.

Muistakaa että teillä on se aika mikä teillä oli. Lyhytkin elämä on voinut olla hyvä.

Kiitollisuus siitä että oli kerran se lapsi.

Hyvä ja kaunis ketju paria sairasta trollia lukuunottamatta. Olen pahoillani <3

Olen lukenut aiheesta Katriina Huttusen omaelämänkerrallisen kirjan Surun istukka, joka kaunis teos vaikka raskas aihe.

Oletteko ottaneet yhteyttä Käpy ry:hyn tai käyneet heidän sivuillaan? Heillä on jotain toimintaa myös pelkästään isomman lapsen menettäneille. Tai voisi pyytää tukihenkilöä jolla isomman lapsen menetys? Voimia <3

Vierailija kirjoitti:

Karma kostaa sinulle.

Kiitos tästä. Oikein hieno kommentti

Ap

Seurasin 30 - 35 vuotta vanhempieni surutyötä sisareni kuoleman jälkeen. Siskoni kuoli onnettomuudessa ollessaan hieman päälle toistakymmentä.

Elämä jatkui heillä kummallakin lamaannuttavan surun jälkeen. Se oli kuitenkin hieman erilaista elämää, sillä kuten joku sanoi, suru ei lähde koskaan, mutta se muuttaa muotoaan.

ÄItini kuoli alzheimeriin. Viimeisen vuoden hän oli onnellinen, sillä ei enää muistanut sisareni kuolemaa, vaan iloisesti jutteli hänestä, kuin hän olisi elossa. 

Isäni ei koskaan itkenyt julkisesti. Jouduttuaan sairaalaan ennen kuolemaansa hän itki. EI itsensä takia, vaan hän itki 35 vuotta sitten kuollutta lastaan.

Suruja ei kuitenkaan voi mielestäni koskaan verrata toisiinsa. 

Millaista noissa mainitsemissasi vertaisryhmissä oli, ap? Minulta kuoli poikani, vauvana, 10 vuotta sitten. En käynyt missään vertaisryhmissä ikinä, en jaksanut mennä. Joskus mietin, pitäisikö kuitenkin, olisiko siitä jotain apua. Mutta luulen, että olen jo korjaantunut niin paljon kuin on tällaisen jälkeen mahdollista. Ihan entiseksihän ei pysty toipumaan. Pystyn jo olemaan iloinen välillä, en hurjan onnellinen kuten ennen, mutta minusta tämäkin on hyvä taso johon voin olla tyytyväinen.

Suru on mustaa.

Minulle keino surussa selviytymiseen on ollut kiitollisuus. Olen kiitollinen, että minä sain olla lapseni äiti, vaikka mielestäni epäreilusti en saanut kuolla ennen häntä.

Näin ollen en yhtään väheksy lapsettomien surua. Enkä myöskään muiden menetyksen kokeneiden surua. Jokainen suru on kokijalleen todellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Vierailija kirjoitti:

Seurasin 30 - 35 vuotta vanhempieni surutyötä sisareni kuoleman jälkeen. Siskoni kuoli onnettomuudessa ollessaan hieman päälle toistakymmentä.

Elämä jatkui heillä kummallakin lamaannuttavan surun jälkeen. Se oli kuitenkin hieman erilaista elämää, sillä kuten joku sanoi, suru ei lähde koskaan, mutta se muuttaa muotoaan.

ÄItini kuoli alzheimeriin. Viimeisen vuoden hän oli onnellinen, sillä ei enää muistanut sisareni kuolemaa, vaan iloisesti jutteli hänestä, kuin hän olisi elossa. 

Isäni ei koskaan itkenyt julkisesti. Jouduttuaan sairaalaan ennen kuolemaansa hän itki. EI itsensä takia, vaan hän itki 35 vuotta sitten kuollutta lastaan.

Suruja ei kuitenkaan voi mielestäni koskaan verrata toisiinsa. 

Voi miten kauniisti ja riipaisevasti kirjoitettu.

Olen ollut mukana monenlaisissa läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmissä sekä seminaareissa, joissa opin sen miten eri tavoin voi valmistautua läheisen kuolemaan tai miten käy kun se tulee yllätyksenä. 

Surussa eniten ratkaisee tietysti yksilöllisyys, persoona,  ja  millaiset henkiset työkalut on kohdata kipua, menetystä. 

Se, kuka kuolee, ja missä vaiheessa on määrittelemätöntä ja vaikeasti verrattavaa. Olen nähnyt kohtuun kuolleen lapsen äidin pohjattoman, pitkään kestäneen surun kuin yhtä lailla 85 vuotiaan lesken surun puolisonsa menehtymisen vuoksi. 

Ehkä varovaisesti uskaltaisin miettiä, että kenellä vanhemmalla olisi ehkä eniten rohkeutta ja toivoa miettiä uutta lasta raskaan menetyksen jälkeen.