Lapsen kuolema

Voi hyvin lapseni ja ole turvassa. Äiti tulee kohta!

Teille muille toivon lohdutusta ja otan osaa koko sydämestäni!

Kaikki on Jumalan käsissä ja hyväksykäämme hänen päätöksensä 🙏

Olen jopa alkanut pitää Suomen Poliisista jotka ymmärsivät.

Ambulanssikuski mikä se on.

Luulen että oli kyseessä vauva tai vanhempi lapsi, on tilanne vanhemmalle kuitenkin se pahin mahdollinen. Mutta ilmeisesti ap haki takaa tuota samaistumisasiaa. Ymmärrän että vanhemman lapsen menettäminen on varmasti jollain tasolla erilainen, tai jos kaikki muut vertaisryhmästä ovat vauvan menettäneitä niin ap ei koe kuuluvansa joukkoon ja kaipaisi varmaan samassa tilanteessa olevien vertaistukea.

Olen pahoillani apn ja teidän muiden lastensa menettäneiden puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on Jumalan käsissä ja hyväksykäämme hänen päätöksensä 🙏

Te jeesustelijat voisitte olla hiljaa jos ei tilannetajua ole tipan tippaa.

Minun aikuinen lapseni mehtyi vakavaa sairauteen,  lapsensa oli tuolloin 2,5 v. 

Suru saattaa helpottaa, mutta luulen, että ei tästä koskaan kokonaan toivu.

Ja onko takoituskaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei suruja voi verrata, se suurin suru on sillä tärkeän ihmisensä menettäneellä. Eikä se ole keneltäkään pois, ei myöskään asia jolla kilpailla.[/quote

]

Totta kai jokaisen oma suru on suurin. Sanotaan, että vain lapsen menettänyt voi tietää miltä se tuntuu. Siksi yritän nyt kysyä, että onko niin että tosiaan me kaikki ymmärrämme toisiamme. Vai olisiko järkevämpää, enemmän vertaistukea perustaa vaikka erilaisia ryhmiä eri ikäisen menettäneille. En tiedä.

Suruprosessin vaiheet on samanlaiset, sit se miten ne läpikäy, on yksilöllistä. On ryhmiä eri ikäisten lasten menettäneille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainut lapseni kuoli muutama vuosi takaperin.

Alussa tuntui kuin suruun tukehtuu.

Vieläkin, vaikka aikaa on kulunut tovi, niin suru on läsnä joka ikinen päivä, mutta sen kanssa jaksaa jo elää.

Lämmin osanotto

Jos haluat kertoa, minkä ikäinen lapsesi oli ja milloin pääsit jotenkin elämään kiinni?

Ap

Sorry, tuli vastaus väärään paikkaan.

Tulisiko nyt oikein.

Kiitos.

Oli jo aikuisen ikäinen mutta silti lapseni.

Meni siinä pari, kolme vuotta ennen kuin pahin vaihe oli ohi.

Vierailija kirjoitti:

En pysty edes ajattelemaan tällasia. Liian kamala aihe. Lapsen menettäminen on pahin asia mitä elämässä voi olla.

No höpöhöpö!

Lapsi ei huolehdi sinusta, toivottavasti. Joten aikuinen ei tarvitse lasta.

Vanhemman tai molempien menettäminen keskenkasvuisena vaarantaa kehityksen ja romuttaa perusturvallisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Sain ensin kaksi lasta.

Sitten sain keskenmenon ja se oli valtava järkytys, toivuin siitä kuitenkin yllättävän nopeasti.

Sitten sain toisen keskenmenon.

Siitä tulin lähinnä todella vihaiseksi ja katkeraksi.

Seuraava raskaus sujui pitkälle hyvin.

Lopulta lapsi kuoli hyvin pian syntymänsä jälkeen.

Voin ainakin omalta kohdalta sanoa että se keskenmenojen suru, joka silloin oli suuri, oli kuitenkin pientä verrattuna siihen mitä elävän lapsen menetys oli.

Sitä ei voi kuvailla.

En edes halua kuvitella mitä vanhemman lapsen menetys olisi.

Kun on yhden menettänyt, luulen että se muiden menetyksen pelko on paljon suurempi ja todellisempi kuin perheessä jossa lapsia ei ole vielä menetetty.

Enkä ikävä kyllä voi samaistua siihen mitä monet lapsensa menettäneet sanovat, että kuolemanpelkoa ei enää ole.

Minulla sitä ei kai ennen ollut, tai en tiedostanut sitä, mutta nykyään sen tiedostaa liian hyvin ja sitä pelkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Ja sinä et ole menettänyt lastasi.

Vierailija kirjoitti:

Ei hyvänen aika tuota kommenttia, että lapsettomuus voi olla suurempi suru.

Onko sinkkuus suurempi suru kuin puolison menehtyminen.

Lapsettomuus on toki suuri suru, mutta abstrakti suru sellaista kohtaan, jota ei koskaan rakastanut.

No juu, mutta mikä ero on toisaalta siinä, että lapsen menettää ennen syntymää ja siinä, että toiveekkaana lasta toivoo ja odottaa, mutta sitä ei saa? Kummassakin menettää lapsen, jota ei ole koskaan tavannut.

Meiltä kuoli viime vuoden syyskuussa 6v poika, joka syntyi keskosena ja vammautui vaikeasti pian syntymänsä jälkeen vakavan aivoverenvuodon takia. Ei se niin suuri suru ollut, pikemminkin helpotus, kun ei siitä kuitenkaan eläjäksi olisi ollut eikä siitä koskaan oikeaa ihmistä tullut. Se olisi ollut koko elämänsä täysin muiden hoidon varassa oleva sieluton ja älytön kasvi, joka ei koskaan olisi oppinut itse yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Ja sinä et ole menettänyt lastasi.

Olen, sillä en ole koskaan saanut toivomaani lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Mielenkiintoista.

Mä olen menettänyt lapsen, mutta olen silti todella paljon onnekkaampi ihminen kuin sinä.

Mä olen saanut lapsia, aivan ihania, fiksuja ja hienosti pärjääviä ihmisiä.

Yhden olen joutunut hautaamaan.

Mutta mulla on niin paljon mistä voin olla tosi kiitollinen.

Sinä taas et ole menettänyt mitään, mutta et myöskään saanut mitään.

Ihan turhia nämä kommentit täällä siitä mikä suru on kaikkein pahinta. Kuka sen määrittelee kenenkä suru on on se kaikkein suurin? Tämä ei myöskään ole mikään kilpailu. Mitäs jos kunnioitettaisiin toistemme surua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Mielenkiintoista.

Mä olen menettänyt lapsen, mutta olen silti todella paljon onnekkaampi ihminen kuin sinä.

Mä olen saanut lapsia, aivan ihania, fiksuja ja hienosti pärjääviä ihmisiä.

Yhden olen joutunut hautaamaan.

Mutta mulla on niin paljon mistä voin olla tosi kiitollinen.

Sinä taas et ole menettänyt mitään, mutta et myöskään saanut mitään.

Juuri näin. Ja sitten joku vielä kehtaa väittää, että lopullisesti lapsettoman suru ei voi olla suurempi kuin lapsensa menettäneen. Se todellakin voi olla. Se missä olet tosin väärässä on etten olisi menettänyt mitään. Olen menettänyt ja paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei hyvänen aika tuota kommenttia, että lapsettomuus voi olla suurempi suru.

Onko sinkkuus suurempi suru kuin puolison menehtyminen.

Lapsettomuus on toki suuri suru, mutta abstrakti suru sellaista kohtaan, jota ei koskaan rakastanut.

No juu, mutta mikä ero on toisaalta siinä, että lapsen menettää ennen syntymää ja siinä, että toiveekkaana lasta toivoo ja odottaa, mutta sitä ei saa? Kummassakin menettää lapsen, jota ei ole koskaan tavannut.

Ja lisään vielä, että suuret osanotot kaikille lapsensa menettäneille.