Lapsen kuolema

Minä olen kokenut 6 keskenmenoa. Jokaisen olen kokenut eri tavalla. Menetys on tuntunut erilaiselta. 

Yksi asia, mikä minulla on vaikuttanut suuresti siihen, kuinka olen menetyksen ja surun kokenut, on ollut elämäntilanne. Esim. kun ei vielä ollut lapsia, keskenmenot tuntuivat raskailta, koska en tiennyt, tulenko koskaan saamaan omaa lasta. Toisaalta taas, en tiennyt, mitä menetin. Kolmen lapsen äitinä taas tiesin, mitä menetin, mutta lohtuna minulla oli jo ne lapset.

Jos raskauteen liittyi vaikeaa pahoinvointia, tuli keskenmenon myötä myös fyysinen helpotus, joka vähensi menetyksen aiheuttamaa surua. Toisaalta, sitten kun oli kerran kokenut sen, että piti kokea kolmet alkuraskauden pahoinvoinnit ennen kuin sai vauvan, ei se keskenmenon aiheuttama fyysinen helpotus tuntunutkaan niin lohdulliselta.

Kyllähän silläkin oli surun määrään merkitystä, millä viikoilla keskenmeno tapahtui. Ja oliko raskaus suunniteltu vai yllätys, vaikka se yllätys oli positiivinen yllätys.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Lapsettomuus on pahempi asia kuin lapsen menettäminen?  molemmissa on sama lopputulos, mutta toisessa olet tuntenut sen lapsesi, hänen luonteensa, persoonansa ja rakastanut häntä.  Ollut ihan oikea elävä olento ja henkilö.  Sekö ei ole pahempi että menettää sen ainoansa ja että vielä mahdollisesti jollain kamalalla tavalla? 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kokenut 6 keskenmenoa. Jokaisen olen kokenut eri tavalla. Menetys on tuntunut erilaiselta. 

Yksi asia, mikä minulla on vaikuttanut suuresti siihen, kuinka olen menetyksen ja surun kokenut, on ollut elämäntilanne. Esim. kun ei vielä ollut lapsia, keskenmenot tuntuivat raskailta, koska en tiennyt, tulenko koskaan saamaan omaa lasta. Toisaalta taas, en tiennyt, mitä menetin. Kolmen lapsen äitinä taas tiesin, mitä menetin, mutta lohtuna minulla oli jo ne lapset.

Jos raskauteen liittyi vaikeaa pahoinvointia, tuli keskenmenon myötä myös fyysinen helpotus, joka vähensi menetyksen aiheuttamaa surua. Toisaalta, sitten kun oli kerran kokenut sen, että piti kokea kolmet alkuraskauden pahoinvoinnit ennen kuin sai vauvan, ei se keskenmenon aiheuttama fyysinen helpotus tuntunutkaan niin lohdulliselta.

Kyllähän silläkin oli surun määrään merkitystä, millä viikoilla keskenmeno tapahtui. Ja oliko raskaus suunniteltu vai yllätys, vaikka se yllätys oli positiivinen yllätys.

Kiitos vastauksesta. Kolme keskenmenoa itselläkin ollut aikanaan.

Nyt lapsen kuolema. Suurin osa vertaisryhmissä on vauvan menettäneitä enkä tiedä koenko siksi oloni erilaiseksi monesti, vai olenko vain ihmisenä erilainen.

En tahtonut loukata ketään. Kauan mietin miten kysyä mutten onnistunut kovin hyvin silti. Jokainen lapsen menettänyt tietää ainakin sen, että ajatukset ei ole aina selkeät tai järkevät.

tuntuu pahemmalle jos hommaa lapsen

Onko sulla muuta paikkaa kun tämä

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Kuka kehtaa sanoa noin, mikä sua vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

tuntuu pahemmalle jos hommaa lapsen

Jos kommentit menee näin sairaiksi niin ilmiantakaa vaan ketjua. En halua nähdä enkä halua että kukaan muukaan lapsen menettänyt näkee.

Ap

Ota yhteyttä Käpyyn, heillä olisi enemmn tukea sinulle. Se lapsikuolemayhdistys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Lapsettomuus on pahempi asia kuin lapsen menettäminen?  molemmissa on sama lopputulos, mutta toisessa olet tuntenut sen lapsesi, hänen luonteensa, persoonansa ja rakastanut häntä.  Ollut ihan oikea elävä olento ja henkilö.  Sekö ei ole pahempi että menettää sen ainoansa ja että vielä mahdollisesti jollain kamalalla tavalla? 

Se on kuitenkin se sama menetys. Lapsen kokoinen suru molemmissa. Se, että muille sitä lasta ei ole ollut olemassa ei tarkoita etteikö se lapsi olisi ollut lapsettomalla olemassa aina omassa mielessä ja sydämessä. Tätä on turha selittää sellaiselle joka ei ole lapseton. Lapsettomuuden suru voi olla vähintäänkin yhtä suuri kuin oman lapsen menetys. Tätä surua ei vaan tunnusteta meidän yhteiskunnassa, koska se on edelleen tabu ja suurin osa ihmisistä ei ymmärrä sitä surua eikä osaa ottaa osaa siihen. Mitäs jos vaikka yrittäisi edes ja olisi vähättelemättä tätäkään surua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Lapsettomuus on pahempi asia kuin lapsen menettäminen?  molemmissa on sama lopputulos, mutta toisessa olet tuntenut sen lapsesi, hänen luonteensa, persoonansa ja rakastanut häntä.  Ollut ihan oikea elävä olento ja henkilö.  Sekö ei ole pahempi että menettää sen ainoansa ja että vielä mahdollisesti jollain kamalalla tavalla? 

Se on kuitenkin se sama menetys. Lapsen kokoinen suru molemmissa. Se, että muille sitä lasta ei ole ollut olemassa ei tarkoita etteikö se lapsi olisi ollut lapsettomalla olemassa aina omassa mielessä ja sydämessä. Tätä on turha selittää sellaiselle joka ei ole lapseton. Lapsettomuuden suru voi olla vähintäänkin yhtä suuri kuin oman lapsen menetys. Tätä surua ei vaan tunnusteta meidän yhteiskunnassa, koska se on edelleen tabu ja suurin osa ihmisistä ei ymmärrä sitä surua eikä osaa ottaa osaa siihen. Mitäs jos vaikka yrittäisi edes ja olisi vähättelemättä tätäkään surua.

Tähän ketjuun ei aihe kuulu. Tässä puhutaan kuolemasta. 24/7/365 tuskasta johon mitkään sanat ei riitä. Omasta lapsesta, joka oli elävä ja nyt haudassa. Kun kaikki elämänhalu on poissa ja jatkaa vain muiden lapsien takia elämää ylipäätään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tuntuu pahemmalle jos hommaa lapsen

Jos kommentit menee näin sairaiksi niin ilmiantakaa vaan ketjua. En halua nähdä enkä halua että kukaan muukaan lapsen menettänyt näkee.

Ap

Ap, tämä voi olla huono paikka hakea myötätuntoa ja ymmärrystä. Minä ymmärrän ajatuksesi, ne ovat varmasti osa surun prosessia. Totta kai on eri, minkä ikäisenä lapsen menettää - päteehän sama muihinkin. Tuntuu varmasti paljon rankemmalta menettää äitinsä tai isänsä, jos on vasta nuori kuin keski-iässä. Voisin kuvitella, että kohtukuolemassa ja aivan pienellä lapsella rankkaa on juuri se, että ei päässyt edes kunnolla tuntemaan lastaan, ei saanut mahdollisuutta. Toisaalta, kuinka rankkaa se on, kun lapsi oli jo oma itsensä. Varmasti suru ja kärsimys on erilaista. Mutta myös henkilökohtaista, toiselle toinen tilanne voi tuntua rankemmalta kuin toinen.

En ymmärrä, miksi pitää kommentoida, jos ei ole mitään kosketuspintaa asiaan. Minusta aloitus on ihan selkeä ja toki aihe on herkkä, joten voisitte edes yrittää vastata asiallisesti, jos pakko on sekaan huudella. Ja ap, otan osaa suureen suruun.

Lapsettomien mahojen on turha tulla tänne vinkumaan.

Muuten vastauksena tähän, varmasti suru on yhtä suuri lapsen iästä riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla muuta paikkaa kun tämä

On ja siitä aloitus oikeastaan tulikin. Tunnen eri tavoin kuin mitä muiden teksteistä lukenut.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Lapsettomuus on pahempi asia kuin lapsen menettäminen?  molemmissa on sama lopputulos, mutta toisessa olet tuntenut sen lapsesi, hänen luonteensa, persoonansa ja rakastanut häntä.  Ollut ihan oikea elävä olento ja henkilö.  Sekö ei ole pahempi että menettää sen ainoansa ja että vielä mahdollisesti jollain kamalalla tavalla? 

Se on kuitenkin se sama menetys. Lapsen kokoinen suru molemmissa. Se, että muille sitä lasta ei ole ollut olemassa ei tarkoita etteikö se lapsi olisi ollut lapsettomalla olemassa aina omassa mielessä ja sydämessä. Tätä on turha selittää sellaiselle joka ei ole lapseton. Lapsettomuuden suru voi olla vähintäänkin yhtä suuri kuin oman lapsen menetys. Tätä surua ei vaan tunnusteta meidän yhteiskunnassa, koska se on edelleen tabu ja suurin osa ihmisistä ei ymmärrä sitä surua eikä osaa ottaa osaa siihen. Mitäs jos vaikka yrittäisi edes ja olisi vähättelemättä tätäkään surua.

Tähän ketjuun ei aihe kuulu. Tässä puhutaan kuolemasta. 24/7/365 tuskasta johon mitkään sanat ei riitä. Omasta lapsesta, joka oli elävä ja nyt haudassa. Kun kaikki elämänhalu on poissa ja jatkaa vain muiden lapsien takia elämää ylipäätään.

Ap

Olen todella pahoillani puolestasi ja menetyksestäsi, toivon että saat voimaa vielä jostain ja tuska vielä joku päivä edes hieman lievittyy. Olet oikeassa, pyhitetään tämä keskustelu elävän lapsensa menettäneille. Pyydän vain, ettei suruja aleta jatkossa vertailla tai väheksyä, sellaisessa ei ole mitään mieltä.

Ainut lapseni kuoli muutama vuosi takaperin.

Alussa tuntui kuin suruun tukehtuu.

Vieläkin, vaikka aikaa on kulunut tovi, niin suru on läsnä joka ikinen päivä, mutta sen kanssa jaksaa jo elää.

Vierailija kirjoitti:

Ainut lapseni kuoli muutama vuosi takaperin.

Alussa tuntui kuin suruun tukehtuu.

Vieläkin, vaikka aikaa on kulunut tovi, niin suru on läsnä joka ikinen päivä, mutta sen kanssa jaksaa jo elää.

Lämmin osanotto

Jos haluat kertoa, minkä ikäinen lapsesi oli ja milloin pääsit jotenkin elämään kiinni?

Ap

En osaa vastata kysymykseen, mutta tulin vaan sanomaan, että olen hirveän pahoillani kaikkien lapsensa menettäneiden puolesta. En osaa kuvitella mikään pahempaa. Olen itse kokenut keskenmenon, mutta en koe sen vertautuvan millään tavalla jo syntyneen lapsen kuolemaan. Sitä en taas osaa sanoa minkä ikäisen lapsen kuolema tuntuisi itselle pahimmalta. Suojeluvietti on jollain tavalla vahvin nuorimpia kohtaan, mutta isompien lasten kanssa on enemmän historiaa, heidän persoonansa on pidemmälle kehittynyt ja siihen on päässyt tutustumaan lähemmin. Ajatuksen tasolla pidän jotenkin kaikkein pahimpana sitä että menettäisi kaikki lapset eikä jäisi enää mitään syytä elää, mutta en tiedä vastaako sekään todellisuutta. Ehkä sekin olisi siinä tuskassa omanlaisensa helpotus, ettei tarvitsisikaan enää elää.

Vaikea sanoa. Vauvan myötä kuolee lapsen lisäksi ne haaveet, joita on jopa ehkä tiedostamattaankin kasvatellut mielessään. Isommasta on jo muodostunut paljon elinaikaisija muistoja ja toki ne tulevaisuudenhaaveet kuolee siinäkin sitten samalla. Kuollut lapsi elää siinä arjen rinnalla, ainakin meillä. Meidän keskimmäinen olisi nyt jo ysiluokkalainen jos olisi saanut elää. En muista mitään ekasta vuodesta kuoleman jälkeen.

Minua lohdutti kun luin kirjaa jossa oli monenlaisten naisten lyhyitä elämänkertoja, ja useammassa mainittiin miten nainen ei toipunut lapsensa kuolemasta. Sain siitä rohkeutta antaa itselleni luvan olla toipumatta. Surra lastani ihan niin pitkään kuin olen surullinen vaikka se olisi loppuelämäni. Lapseni kuoli 17-vuotiaana sillä karmeimmalla tavalla psyykkisen vaikean sairauden vuoksi. Viimeiset ajat hän oli niin kipeä, ettei minustakaan ole paljon jäljellä. Loppuelämäni ei ole mitään sellaista kuin kuvittelin. En odota tulevaisuudessa enää mitään hyvää.

Surun vertailu eri ihmisten välillä ei tuo sitä vastausta. Luulen että hait ehkä sitä, mikä vanhemman lapsen menettämisessä on erilaista. Minun kohdallani niitä asioita olisi aika. en enää voi saada uutta lasta, joten lapsiperhearki on peruuttamattomasti ohi. En uskaltaisi kun pelkään samaa tautia mutta haaveilen silti. Haaveeksi jää. Elin äitinä käytännössä melkein koko aikuisikäni. Minulla ei juurikaan ehtinyt olla ns aikuista lapsetonta elämää ennen lasta ja hänen kuolemansa jälkeen en löydä elämästä ylipäätään iloa. Olen lähinnä olemassa. Hoidon piirissä, mutta se ei ole auttanut. Lapsen menettämisen lisäksi hävisivät arjen rakenteet ja se tapa olla ja elää. Jos kyseessä olisi ollut vauva, tilanne olisi erilainen koska olisin nuorempi.