Lapsen kuolema

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Ja sinä et ole menettänyt lastasi.

Olen, sillä en ole koskaan saanut toivomaani lasta.

Huoh teitä taas. Kyllä, tahaton lapsettomuus on suru, suru siitä että ei ole sitä lasta saanut. Ihan turha kenenkään on sitä arvottaa vähemmäksi kuin lapsen menettäneen surua. Toki myöskään toisinpäin väittäminen ei ole oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Mielenkiintoista.

Mä olen menettänyt lapsen, mutta olen silti todella paljon onnekkaampi ihminen kuin sinä.

Mä olen saanut lapsia, aivan ihania, fiksuja ja hienosti pärjääviä ihmisiä.

Yhden olen joutunut hautaamaan.

Mutta mulla on niin paljon mistä voin olla tosi kiitollinen.

Sinä taas et ole menettänyt mitään, mutta et myöskään saanut mitään.

Juuri näin. Ja sitten joku vielä kehtaa väittää, että lopullisesti lapsettoman suru ei voi olla suurempi kuin lapsensa menettäneen. Se todellakin voi olla. Se missä olet tosin väärässä on etten olisi menettänyt mitään. Olen menettänyt ja paljon.

Jos et ole jotain asiaa kokenut, et voi väittää tietäväsi siitä jotain.

Et ole menettänyt lasta joten et voi ymmärtää miltä se tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Ja sinä et ole menettänyt lastasi.

Olen, sillä en ole koskaan saanut toivomaani lasta.

Huoh teitä taas. Kyllä, tahaton lapsettomuus on suru, suru siitä että ei ole sitä lasta saanut. Ihan turha kenenkään on sitä arvottaa vähemmäksi kuin lapsen menettäneen surua. Toki myöskään toisinpäin väittäminen ei ole oikein.

Se että ei saa elämäänsä kuviteltua ihmistä, ei ole mitenkään verrattavissa siihen että menettää niinkin läheisen ihmisen kuin oman lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Mielenkiintoista.

Mä olen menettänyt lapsen, mutta olen silti todella paljon onnekkaampi ihminen kuin sinä.

Mä olen saanut lapsia, aivan ihania, fiksuja ja hienosti pärjääviä ihmisiä.

Yhden olen joutunut hautaamaan.

Mutta mulla on niin paljon mistä voin olla tosi kiitollinen.

Sinä taas et ole menettänyt mitään, mutta et myöskään saanut mitään.

Juuri näin. Ja sitten joku vielä kehtaa väittää, että lopullisesti lapsettoman suru ei voi olla suurempi kuin lapsensa menettäneen. Se todellakin voi olla. Se missä olet tosin väärässä on etten olisi menettänyt mitään. Olen menettänyt ja paljon.

Jos et ole jotain asiaa kokenut, et voi väittää tietäväsi siitä jotain.

Et ole menettänyt lasta joten et voi ymmärtää miltä se tuntuu.

Samoin täällä lapsensa menettäneet väittävät, että heidän suru on pahempi kuin lopullisesti lapsettoman. He eivät ole kokeneet lopullista lapsettomuutta, joten eivät voi väittää tietävänsä siitä jotain. Näin ollen ei ole oikeutta myöskään määritellä omaa surua suuremmaksi kuin omaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Mielenkiintoista.

Mä olen menettänyt lapsen, mutta olen silti todella paljon onnekkaampi ihminen kuin sinä.

Mä olen saanut lapsia, aivan ihania, fiksuja ja hienosti pärjääviä ihmisiä.

Yhden olen joutunut hautaamaan.

Mutta mulla on niin paljon mistä voin olla tosi kiitollinen.

Sinä taas et ole menettänyt mitään, mutta et myöskään saanut mitään.

Juuri näin. Ja sitten joku vielä kehtaa väittää, että lopullisesti lapsettoman suru ei voi olla suurempi kuin lapsensa menettäneen. Se todellakin voi olla. Se missä olet tosin väärässä on etten olisi menettänyt mitään. Olen menettänyt ja paljon.

Jos et ole jotain asiaa kokenut, et voi väittää tietäväsi siitä jotain.

Et ole menettänyt lasta joten et voi ymmärtää miltä se tuntuu.

Samoin täällä lapsensa menettäneet väittävät, että heidän suru on pahempi kuin lopullisesti lapsettoman. He eivät ole kokeneet lopullista lapsettomuutta, joten eivät voi väittää tietävänsä siitä jotain. Näin ollen ei ole oikeutta myöskään määritellä omaa surua suuremmaksi kuin omaansa.

Sä et silti ole menettänyt omaa lastasi.

Ei, siihen ei vertaudu mielikuvat, omat vanhemmat tai koira.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Ja sinä et ole menettänyt lastasi.

Olen, sillä en ole koskaan saanut toivomaani lasta.

Huoh teitä taas. Kyllä, tahaton lapsettomuus on suru, suru siitä että ei ole sitä lasta saanut. Ihan turha kenenkään on sitä arvottaa vähemmäksi kuin lapsen menettäneen surua. Toki myöskään toisinpäin väittäminen ei ole oikein.

Minä en ole arvottanut koskaan kenenkään surua vähemmäksi kuin omaani. Lähinnä täällä jotkut lapsensa menettäneet ovat näin tehneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Mielenkiintoista.

Mä olen menettänyt lapsen, mutta olen silti todella paljon onnekkaampi ihminen kuin sinä.

Mä olen saanut lapsia, aivan ihania, fiksuja ja hienosti pärjääviä ihmisiä.

Yhden olen joutunut hautaamaan.

Mutta mulla on niin paljon mistä voin olla tosi kiitollinen.

Sinä taas et ole menettänyt mitään, mutta et myöskään saanut mitään.

Juuri näin. Ja sitten joku vielä kehtaa väittää, että lopullisesti lapsettoman suru ei voi olla suurempi kuin lapsensa menettäneen. Se todellakin voi olla. Se missä olet tosin väärässä on etten olisi menettänyt mitään. Olen menettänyt ja paljon.

Jos et ole jotain asiaa kokenut, et voi väittää tietäväsi siitä jotain.

Et ole menettänyt lasta joten et voi ymmärtää miltä se tuntuu.

Samoin täällä lapsensa menettäneet väittävät, että heidän suru on pahempi kuin lopullisesti lapsettoman. He eivät ole kokeneet lopullista lapsettomuutta, joten eivät voi väittää tietävänsä siitä jotain. Näin ollen ei ole oikeutta myöskään määritellä omaa surua suuremmaksi kuin omaansa.

Sä et silti ole menettänyt omaa lastasi.

Ei, siihen ei vertaudu mielikuvat, omat vanhemmat tai koira.

Koskaan en ole verrannut omia vanhempia tai koiria siihen. Sä et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton, nämä eivät vertaudu myöskään siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Lapsettomuus on pahempi asia kuin lapsen menettäminen?  molemmissa on sama lopputulos, mutta toisessa olet tuntenut sen lapsesi, hänen luonteensa, persoonansa ja rakastanut häntä.  Ollut ihan oikea elävä olento ja henkilö.  Sekö ei ole pahempi että menettää sen ainoansa ja että vielä mahdollisesti jollain kamalalla tavalla? 

Se on kuitenkin se sama menetys. Lapsen kokoinen suru molemmissa. Se, että muille sitä lasta ei ole ollut olemassa ei tarkoita etteikö se lapsi olisi ollut lapsettomalla olemassa aina omassa mielessä ja sydämessä. Tätä on turha selittää sellaiselle joka ei ole lapseton. Lapsettomuuden suru voi olla vähintäänkin yhtä suuri kuin oman lapsen menetys. Tätä surua ei vaan tunnusteta meidän yhteiskunnassa, koska se on edelleen tabu ja suurin osa ihmisistä ei ymmärrä sitä surua eikä osaa ottaa osaa siihen. Mitäs jos vaikka yrittäisi edes ja olisi vähättelemättä tätäkään surua.

Höpö höpö, minä olin aikanaan vuosikausia lapseton ja tottakai siitä oli suru, kun ajattelin että minulle ei vaan lasta suoda. Sitten kuin ihmeen kaupalla tulinkin raskaaksi lähemmän nelikymppisenä ja sain ainokaiseni. Jos nyt näitä suruja vertailisin, niin ei se lapsettomuus ole lähellekään sitä surua ja tuskaa, mikä tulisi jos lapseni nyt kuolisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Lapsettomuus on pahempi asia kuin lapsen menettäminen?  molemmissa on sama lopputulos, mutta toisessa olet tuntenut sen lapsesi, hänen luonteensa, persoonansa ja rakastanut häntä.  Ollut ihan oikea elävä olento ja henkilö.  Sekö ei ole pahempi että menettää sen ainoansa ja että vielä mahdollisesti jollain kamalalla tavalla? 

Se on kuitenkin se sama menetys. Lapsen kokoinen suru molemmissa. Se, että muille sitä lasta ei ole ollut olemassa ei tarkoita etteikö se lapsi olisi ollut lapsettomalla olemassa aina omassa mielessä ja sydämessä. Tätä on turha selittää sellaiselle joka ei ole lapseton. Lapsettomuuden suru voi olla vähintäänkin yhtä suuri kuin oman lapsen menetys. Tätä surua ei vaan tunnusteta meidän yhteiskunnassa, koska se on edelleen tabu ja suurin osa ihmisistä ei ymmärrä sitä surua eikä osaa ottaa osaa siihen. Mitäs jos vaikka yrittäisi edes ja olisi vähättelemättä tätäkään surua.

Höpö höpö, minä olin aikanaan vuosikausia lapseton ja tottakai siitä oli suru, kun ajattelin että minulle ei vaan lasta suoda. Sitten kuin ihmeen kaupalla tulinkin raskaaksi lähemmän nelikymppisenä ja sain ainokaiseni. Jos nyt näitä suruja vertailisin, niin ei se lapsettomuus ole lähellekään sitä surua ja tuskaa, mikä tulisi jos lapseni nyt kuolisi.

Höpönpöpön. Olit lapseton ei ole sama kuin lopullisesti lapseton. Et jäänyt lapsettomaksi, et voi tietää miltä se tuntuu. 

Ihan oikeesti, nää höpöhöpöjutut ei ole mitään argumentteja.

Jos et ole lasta saanut ja menettänyt, et voi tietää että se on pahinta mitä voi olla.

Se että et ole saanut lasta, on kokonaan eri asia.

Et ole edes saanut ihmistä jonka menetystäkään et koe.

Lapsettomuus on varmasti rankkaa mutta ei välttämättä lopullinen tuomio.

Lapsettomuuden voi kiertää tai ylittää monella tavalla.

Sen sijaan lapsen kuolema on lopullista.

En onneksi osaa ottaa kantaa kysymykseen, mutta olen todella pahoillani ap:n ja muiden lapsensa menettäneiden puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Ihan oikeesti, nää höpöhöpöjutut ei ole mitään argumentteja.

Jos et ole lasta saanut ja menettänyt, et voi tietää että se on pahinta mitä voi olla.

Se että et ole saanut lasta, on kokonaan eri asia.

Et ole edes saanut ihmistä jonka menetystäkään et koe.

Lapsettomuus on varmasti rankkaa mutta ei välttämättä lopullinen tuomio.

Lapsettomuuden voi kiertää tai ylittää monella tavalla.

Sen sijaan lapsen kuolema on lopullista.

Ihan oikeesti ei ole myöskään mikään argumentti. Lopullista lapsettomuutta ei voi kiertää millään tavalla, se on kuten sanottu lopullista. Nämä ovat tosiaan kaksi eri asiaa, mutta surun koko/määrä voi olla silti yhtä suuri. 

On äärettömän itsekeskeistä selittää jollekulle lapsensa menettäneelle, että lapsettomuuden suru on pahempi. Lapsen kuoleman aiheuttama suru on aina ääretön, loppuelämän jatkuva suru. Se on jokaiselle myös erilainen siksi, että se kuollut lapsi on ollut erilainen ja siinä surraan ja kaivataan ennen kaikkea sitä kyseistä ihmistä ja sitä hänen menetettyä elämäänsä. Se aiheuttaa niin terävää ja tuhoavaa surua, että sellaisen todellinen käsittäminen on mahdollista vain sen kokeneelle, joka joutuu loppuelämänsä aina heräämään siihen totuuteen, että se kyseinen itseä tärkeämpi ihminen on poissa. Selviämismekanismit eri ihmisillä on näissä erilaiset, samoin kuin surun muodot, mutta suru itsessään on ääretön. Jossain vaiheessa kiitollisuus kantaa osaltaan, kun siihen asti pääsee ja mitä paremmin pystyy näkemään lapsensa elämän täytenä siitä kaikesta huolimatta, mikä jäi kesken, siitä voi saada lohtua.

Lapsettomuuden surua itse kymmenkunta vuotta kantaneena, monta keskenmenoa kokeneena ja lopullisena osaltani myös hyväksyneenä en kuvittele surun terävyyttä samaksi. Se kulkee samoin mukana loppuelämän, mutta silti sen kanssa eläminen on helpompaa kuin syntyneen lapsen menetys. Lapsettomuus ei muuta kenenkään elämää turhaksi, päin vastoin. Lapsettomuus myös mahdollistaa asioita, kun sen vaan pystyy hyväksymään. Itsesäälissä loppuelämän kieriminen ei auta yhtään niiden mahdollisuuksien näkemisessä. Toki suruna nämä ovat niitä raskaimpia asioita kantaa ja onnekkaita ovat kaikki ne, joille ei näitä tapahdu. Niiden taas on vain nöyrrytävä suruun, joille tapahtuu ja se vain on niin.

Vierailija kirjoitti:

On äärettömän itsekeskeistä selittää jollekulle lapsensa menettäneelle, että lapsettomuuden suru on pahempi. Lapsen kuoleman aiheuttama suru on aina ääretön, loppuelämän jatkuva suru. Se on jokaiselle myös erilainen siksi, että se kuollut lapsi on ollut erilainen ja siinä surraan ja kaivataan ennen kaikkea sitä kyseistä ihmistä ja sitä hänen menetettyä elämäänsä. Se aiheuttaa niin terävää ja tuhoavaa surua, että sellaisen todellinen käsittäminen on mahdollista vain sen kokeneelle, joka joutuu loppuelämänsä aina heräämään siihen totuuteen, että se kyseinen itseä tärkeämpi ihminen on poissa. Selviämismekanismit eri ihmisillä on näissä erilaiset, samoin kuin surun muodot, mutta suru itsessään on ääretön. Jossain vaiheessa kiitollisuus kantaa osaltaan, kun siihen asti pääsee ja mitä paremmin pystyy näkemään lapsensa elämän täytenä siitä kaikesta huolimatta, mikä jäi kesken, siitä voi saada lohtua.

Lapsettomuuden surua itse kymmenkunta vuotta kantaneena, monta keskenmenoa kokeneena ja lopullisena osaltani myös hyväksyneenä en kuvittele surun terävyyttä samaksi. Se kulkee samoin mukana loppuelämän, mutta silti sen kanssa eläminen on helpompaa kuin syntyneen lapsen menetys. Lapsettomuus ei muuta kenenkään elämää turhaksi, päin vastoin. Lapsettomuus myös mahdollistaa asioita, kun sen vaan pystyy hyväksymään. Itsesäälissä loppuelämän kieriminen ei auta yhtään niiden mahdollisuuksien näkemisessä. Toki suruna nämä ovat niitä raskaimpia asioita kantaa ja onnekkaita ovat kaikki ne, joille ei näitä tapahdu. Niiden taas on vain nöyrrytävä suruun, joille tapahtuu ja se vain on niin.

Sinä tai kukaan muukaan täällä ei ole oikea henkilö määrittämään kenen suru on hyväksyttävin, terävin, voimakkain tai suurin. Myös lopullisen lapsettomuuden suru voi olla tuhoavaa ja loppuelämän kulkevaa surua. Se, että sinä olet siitä mennyt eteenpäin ei tarkoita että kaikille käy näin. Osalle se suru on myös ääretön. Edes kaikkien lapsensa menettäneiden suru ei ole samanlainen.

Tällainen surujen vertailu on lapsellista, sinä ulkopuolisena et voi tulla kertomaan toiselle miten surra oikein tai mikä elämän kohtalo on se kaikista pahin. Sinä et voi sitä mitenkään ylempää määritellä. Sellaista vertailua kun aletaan tehdä niin se on loputon suo. Mitäs jos vaan aikuisina ihmisinä kunnioitettaisiin toistemme suruja, menetyksiä ja kohtaloita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Lapsettomuus on pahempi asia kuin lapsen menettäminen?  molemmissa on sama lopputulos, mutta toisessa olet tuntenut sen lapsesi, hänen luonteensa, persoonansa ja rakastanut häntä.  Ollut ihan oikea elävä olento ja henkilö.  Sekö ei ole pahempi että menettää sen ainoansa ja että vielä mahdollisesti jollain kamalalla tavalla? 

Se on kuitenkin se sama menetys. Lapsen kokoinen suru molemmissa. Se, että muille sitä lasta ei ole ollut olemassa ei tarkoita etteikö se lapsi olisi ollut lapsettomalla olemassa aina omassa mielessä ja sydämessä. Tätä on turha selittää sellaiselle joka ei ole lapseton. Lapsettomuuden suru voi olla vähintäänkin yhtä suuri kuin oman lapsen menetys. Tätä surua ei vaan tunnusteta meidän yhteiskunnassa, koska se on edelleen tabu ja suurin osa ihmisistä ei ymmärrä sitä surua eikä osaa ottaa osaa siihen. Mitäs jos vaikka yrittäisi edes ja olisi vähättelemättä tätäkään surua.

Höpö höpö, minä olin aikanaan vuosikausia lapseton ja tottakai siitä oli suru, kun ajattelin että minulle ei vaan lasta suoda. Sitten kuin ihmeen kaupalla tulinkin raskaaksi lähemmän nelikymppisenä ja sain ainokaiseni. Jos nyt näitä suruja vertailisin, niin ei se lapsettomuus ole lähellekään sitä surua ja tuskaa, mikä tulisi jos lapseni nyt kuolisi.

Höpönpöpön. Olit lapseton ei ole sama kuin lopullisesti lapseton. Et jäänyt lapsettomaksi, et voi tietää miltä se tuntuu. 

Olin kyllä henkisesti valmistautunut jo siihenkin. Ajattelin kuitenkin, että elämä voi olla ihan hyvää niinkin. Lapsen kuolemaan sen sijaan ei voi sopeutua samalla tavalla, eikä ainakaan oma elämäni olisi enää koskaan "hyvää" niin kauhean tapahtuman jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Lapsettomuus on pahempi asia kuin lapsen menettäminen?  molemmissa on sama lopputulos, mutta toisessa olet tuntenut sen lapsesi, hänen luonteensa, persoonansa ja rakastanut häntä.  Ollut ihan oikea elävä olento ja henkilö.  Sekö ei ole pahempi että menettää sen ainoansa ja että vielä mahdollisesti jollain kamalalla tavalla? 

Se on kuitenkin se sama menetys. Lapsen kokoinen suru molemmissa. Se, että muille sitä lasta ei ole ollut olemassa ei tarkoita etteikö se lapsi olisi ollut lapsettomalla olemassa aina omassa mielessä ja sydämessä. Tätä on turha selittää sellaiselle joka ei ole lapseton. Lapsettomuuden suru voi olla vähintäänkin yhtä suuri kuin oman lapsen menetys. Tätä surua ei vaan tunnusteta meidän yhteiskunnassa, koska se on edelleen tabu ja suurin osa ihmisistä ei ymmärrä sitä surua eikä osaa ottaa osaa siihen. Mitäs jos vaikka yrittäisi edes ja olisi vähättelemättä tätäkään surua.

Höpö höpö, minä olin aikanaan vuosikausia lapseton ja tottakai siitä oli suru, kun ajattelin että minulle ei vaan lasta suoda. Sitten kuin ihmeen kaupalla tulinkin raskaaksi lähemmän nelikymppisenä ja sain ainokaiseni. Jos nyt näitä suruja vertailisin, niin ei se lapsettomuus ole lähellekään sitä surua ja tuskaa, mikä tulisi jos lapseni nyt kuolisi.

Höpönpöpön. Olit lapseton ei ole sama kuin lopullisesti lapseton. Et jäänyt lapsettomaksi, et voi tietää miltä se tuntuu. 

Olin kyllä henkisesti valmistautunut jo siihenkin. Ajattelin kuitenkin, että elämä voi olla ihan hyvää niinkin. Lapsen kuolemaan sen sijaan ei voi sopeutua samalla tavalla, eikä ainakaan oma elämäni olisi enää koskaan "hyvää" niin kauhean tapahtuman jälkeen.

Niin, sinä ajattelit. Kaikki lopullisesti lapsettomaksi oikeasti jääneet eivät ajattele niin.

Minä menetin esikoiseni tammikuussa. Vieläkään en hyväksy tapahtunutta. Suru on joka päivä läsnä, ikävä on pohjaton. Miten voisinkaan hyväksyä asian, olen menettänyt sen rakkaimman ja tärkeimmän, oman lapsen.

Jokaisen menetys on omansa, omanlaisensa, silti uskon että se pohjimmainen suru on kaikilla sama.

Edesmennyttä ei voi surra, se on mahdotonta.

Surun aiheuttaa edesmenneestä jäljelle jääneet muistikuvat, mielikuvat ja ajatukset, ei edesmennyt itse.

Se murskaavan, järkyttävän raastavan surun alkulähde on ajatuksemme, muistikuvamme ja mielikuvamme mitä meille jäi edesmenneestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus saattaa olla vieläkin suurempi suru.

Törkein kommentti ikinä.

Huomaa, että puhuu tyyppi, joka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt. Vertaat asiaa siihen mielikuvissasi, että olet itsekin ollut lapseton joskus parikymppisenä tms, eikä se niin kauheaa ollut. Pikkusen eri juttu, kun joudut elämään asian kanssa vuosi toisensa perään ja nelikymppisenä rupeat tajuamaan, että sinusta ei jää tälle pallolle mitään ja mahdollisesti kuolet omat eritteet housuissa yksinäisenä. Et saa ikinä hetkeksikään omaa lasta tai edes mahdollisuutta siihen.

Saa ensin se lapsi ja menetä hänet sitten, siinä vaiheessa voit tulla kertomaan mikä on pahinta.

Muussa tapauksessa kannattaa pitää noin typerät jutut ihan itsellään.

Sinäkin voit pitää mölyt mahassasi, et ole koskaan ollut lopullisesti lapseton.

Mielenkiintoista.

Mä olen menettänyt lapsen, mutta olen silti todella paljon onnekkaampi ihminen kuin sinä.

Mä olen saanut lapsia, aivan ihania, fiksuja ja hienosti pärjääviä ihmisiä.

Yhden olen joutunut hautaamaan.

Mutta mulla on niin paljon mistä voin olla tosi kiitollinen.

Sinä taas et ole menettänyt mitään, mutta et myöskään saanut mitään.

Et taida olla yhtään sen onnekkaampi. Viestistäsi paistaa empatiakyvyttömyys ja itsekehu. 

"Tiedän miltä sinusta tuntuu". Oli parikin jotka tuon lausuivat kun poikani kuoli syöpään.

Jos olisi ollut kättä pitempää niin varmasti olisin lyönyt.