Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2047)
Vierailija kirjoitti:
Lainaus kirjasta ALUSSA OLI KASVATUS, Alice Miller, s. 92
Yhteenveto
Edellä esitettyjen lainausten tarkoituksena on ollut kuvata asennoitumista, joka enemmän tai vähemmän avoimesti tulee esiin ei ainoastaan fasismissa vaan monissa eri ideologioissa. Heikon lapsen halveksiminen ja vainoaminen samoin kuin kaiken elävän, luovan ja emotionaalisen tukahduttaminen lapsessa ja omassa itsessä on päässyt tunkeutumaan niin monille meidän elämämme alueille että me tuskin enää huomaamme sitä. Lähes kaikkialla ilmenee enemmän tai vähemmän avoimesti ja eri verukkein perusteltuna pyrkimys vapautua kaikesta lapsenomaisesta, toisin sanoen heikosta, avuttomasta, riippuvaisesta olennosta meissä itsessämme, jotta meistä lopulta tulisi suuri, itsenäinen ja pätevä olento, joka ansaitsee kunnioitusta. Kun me kohtaamme tämän heikon olennon uudestaan lapsissamme, me vainoamme sitä samoin menetelmin, joilla
Tässähän on POLITIIKAN filosofia kiteytettynä.
Olin kaverini luona kylässä , koska hän aina pyysi moneen kertaan , järkytys oli suuri kun menin ..lapset huusi ja rääkyi ja hänen äitinsä huusi ja komensi rumasti , sotkuista järkyttävää sitten tulin omaan kotiini ja tajusin kuinka ihana oma äitini on , mikä harmonia . Aina leipoi, hedelmiä ym tarjolla aina ja se lempeys , rakkaus, turvallisuus. Oli suuri harppaus kurjuudesta normaaliin. Isäni oli tunnollinen ja oli tasapaino elämässämme. Ikuisesti muistan sen ja alkasin oikeasti arvostamaan omaa kotia ja perhettämme .
Haloo tyhmä
Monet ovat lukeneet kirjan aikoja sitten!
Älä lainaa sitä tänne sivustolle kappaletolkulla pösilö.
Ne, jotka eivät ole lukeneet, kiinnostuvat pienemmästäkin määrästä lainauksia.
Ei sinun tehtäväsi ole kopioida ja referoida kirjaa ja näitä monelle meidän ikäiselle tuttuja juttuja.
Sitä paitsi, A.M. on saanut kritiikkiäkin osalle teorioistaan tai ns oivalluksistaan.
Kiitoksia.
Ehkä jossain sisimmässäni olin aina tiennyt. Mutta mieheni sai silmäni lopulta avautumaan. Varsinkin nostin isäni aina jalustalle, suorastaan palvoin maata hänen allaan. Vaikka tiesin, miten hirveän ilkeä ja julma isäni oli äidilleni ja joskus myös mulle. Mieheni lopulta sai mut ymmärtämään, että isäni on narsisti. Ensiksi olin sellaista muotitermiä vastaan, minähän en toisia narsisteiksi syyttele. Mutta kun tutustuin mitä on narsistinen persoonallisuushäiriö, tajusin että isäni on ihan oppikirjaesimerkki. Toki hänellä on myös lisänä kaikenlaisia mt-ongelmia, samoin äidilläni alkoholismin lisäksi.
Välit ovat jo vuosia olleet heidän kanssaan vaikeat. Olen onnellisempi kun en ole pitkään aikaan ollut tekemisissä kummankaan kanssa, mutta koen myös siitä todella huonoa omaatuntoa. Elän siis jatkuvassa ristiriidassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.
Meillä myös tuo vanhempien riitely oli raastavaa. Isä sekosi täysin, haukkui kaikki paikalla olijat ja äi
ISOISÄT
Kaverin äiti oli lempeä, ystävällinen ja sydämellinen, joka jutteli lasten kanssa arvostavasti. Tajusin 7v, että "äitini" on täysin erilainen: Kylmä, kova, ilkeä, tunteeton, aina pahalla tuulella, kaiken sanoi mahdollisimman ilkeästi ja rumasti, kiusasi ja halvensi, moitti ja mitätöi kaikesta ja jatkuvasti. Olisin toivonut samanlaisen äidin kuin kaverillani.
Ei lapsi kaipaa niinkään fyysistä läheisyyttä, vaan psyykkistä turvaa. On aikuisen kuvitelma, että lapsi nauttisi koskettelusta. Toki ihmiselle on tärkeää saada apua liikkumiseen ym. kun ei osaa vielä kävellä ym.