Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Kristilliseltä pohjalta tuntuu välinpitämättömältä toisia kohtaan jättää ajattelematta maailman murheita (vaikka syy voikin olla pyrkimys olla vahvistamatta niitä). Vetäytyä vain omaan sisäisyyteensä, kun maailmassa on niin paljon korjattavaa. Vai onko tarkoitus vain ensin löytää sisäinen valaistuminen, jotta sen jälkeen voi tehdä korkeamman voiman ohjauksessa tehokkaammin absoluuttisen oikeita ja hyviä asioita? Ohjaako se voima sellaiseen? Ettei koko juttu jää pelkäksi oman navan tuijottamiseksi - mitä iloa on oman sielun pelastamisesta, jos kavereiden kärsimys jatkuu? Parempi pyy pivossa kuin 10 oksalla?

Jos Jumala tykkää näin näytellä keskenänsä, niin tuleekohan tän "leffan" jälkeen toinen osa, kuten "Maailma 2 - ihmisten paluu" jos nykyisessä on loppuratkaisukin jo käsillä? Ei kai tällainen jumala jaksa toimettomanakaan ikuisuutta kellua.

Tarkoitus tosiaan on löytää valaistuminen, että ei enää olisi oman kovin vaillinaisen ihmismielensä halujen ja kykyjen varassa, vaan voisi olla Jumalan työkaluna tässä maailmassa. 

Mutta ihminen ei voi käskeä Jumalaa, ei sanoa millaisen tehtävän haluaa. Ihmiset usein ajattelevat, että arvokasta on ainoastaan konkreettinen hyväntekeväisyystyö tai auttaminen. Ja on totta että sitä tietysti tarvitaan. Mutta se mitä maailma ei näe on, että esimerkiksi rukoukselle tai meditaatiolle omistautunut, varsin erakkomaisesti ja toimettomana eläväkin voi olla valtavan hyödyllinen tälle maailmalle. Tämä maailma on sitä parempi paikka, mitä korkeampi on sen kollektiivinen tietoisuudentila, ja jotkut ihmiset erityisesti kutsutaan tavallaan kannattelemaan valaistuneen tietoisuuden taajuutta, auttamaan maailmaa omistautumalla elämään itse korkeimmassa mahdollisessa tilassa johon pystyvät. Itsekin omistan päivittäin tietyn ajan tällaiselle työlle, ja tiedän esim. auttavani muita heidän rukouksissaan tällä. Jos joku ei vielä saa itse suoraa yhteyttä Jumalaan Itsessään, hän voi saada yhteyden toisteen rukoilijaan edes tietämättä tästä, ja saada helpotusta asioihinsa ja tulla askeleen lähemmäs valaistumista. Ja monet valaistuneet päättävät ihmiskehon muodon jätettyään jatkaa tällaista työtä edelleen.

Mitä tulee maailmaan, niin se ilmenee jo lukemattomissa muodoissa. Kaikki mitä on ollut, on, tulee olemaan on nyt, ikuisessa nykyhetkessä. Ja sen maailman lisäksi mitä joku meistä ihmisenä kokee, on tästä maailmastakin olemassa rinnakkaisia maailmoja, sillä Luojan luovuus on sellainen, ettei yksikään vaihtoehto jää kokeilematta, ei yksikään tie kulkematta. Jos minä käännyn nyt risteyksestä oikealle, niin on myös rinnakkainen maailma jossa kuljin siitä vasemmalle, ja nämä loputtomat versiot kaikista maailmoista muodostavat omia Elämän puun oksiaan ja oksien haaroja. Mutta lopulta ne ovat kaikki illusorisia, ja perimmäinen todellisuus on hengellinen, Yksi, Ikuinen, Ääretön - mutta siitä on lukemattomia erilaisten tietoisuuksien tulkintoja, ja näin on tarkoitettu. Jumalan unet ovat paljon ihmeellisempiä kuin ihmisten käsittämä maailma.

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten omat kysymykset: Jos valaistuminen tuntuu liian suurelta tehtävältä yhteen ihmiselämään, ja/tai matka siihen jää kesken kuoleman takia, jatkuuko etsintä jossain toisessa muodossa? Voiko henkisellä tiellä edetä ilman etenemisestä aiheutuvia fyysisen maailman vaikeuksia? Esim. säilyttää terveyden ja läheiset ihmissuhteet. Moni täällä on kirjoittanut romahduksista eri elämänalueilla, samoin toki tilanteiden kohenemisesta.

Kyllä, etsintä jatkuu toisessa muodossa. Lopulta kaikki palaavat kotiin, todellisen Minänsä tuntemiseen, sen tuntemiseen että ovat yhtä Jumalan kanssa. Raamatussa se ilmaistaan niin, että kaikki polvet notkistuvat Jumalan edessä. Se voi kuulostaa hyvin epämiellyttävältä, jos ajattelee sen niin että joku ulkopuolinen Jumala pakottaa helvetin, tuskan, ahdistuksen tms uhalla polvilleen, mutta prosessi on hyvin erilainen. Kaikki ovat vapaita luomaan sellaisia elämä-kokemuksia kuin haluavat, niin kauan kuin haluavat. 

Mutta ihminen joka ei tunne yhteyttään ikuiseen Lähteeseensä, on kuin puusta irti leikattu oksa, ja on väistämätöntä että tällaisessa kokemuksessa tulee myös erilaista kärsimystä ja lopulta sen muodon kuolema. Yksi uni loppuu, ja toinen alkaa, kunnes ihminen tavalla tai toisella väsyy kaikkiin uniin, kauniisiinkin, ja tahtoo palata tietoiseen ykseyteen Itsensä kanssa, kaiken kanssa. 

Henkinen tie ja vaikeudet... Ennen vanhaan oli niin, että oikeastaan ei ollut muuta tietä kuin ristin tie. Ihmiset eivät kiinnostuneet henkisestä tiestä, ellei fyysiset ja/tai psyykkiset tuskat heitä siihen pakottaneet. Nykyään ihmiskunnan tietoisuuden tila on kuitenkin kohonnut sen verran paljon, että on mahdollista herätä etsimään ilman mitään erityistä tuskaa ja ongelmia ulkomaailmassa. Itsekin olin tällainen kummajainen: agnostikkovanhempien lapsi, joka jo pienenä tiesi ettei mikään muu tässä maailmassa kiinnosta minua paitsi Jumalan tunteminen. Ei minua siihen pakottaneet mitkään hirvittävät olot, vaan vain sisäinen sielun tunne siitä että olen syntynyt tähän muotoon vain yhtä tarkoitusta varten, etsimään sitä mitä en ollut ennen aivan löytänyt. 

Henkisellä tiellä etenijöillä on hyvin erilaisia teitä. Ei kaikille tule mitään erityisiä menetyksiä ja dramaattisia vaikeuksia. Se riippuu paljon siitä millainen oma ehdollistunut ihmispsyyke on, kuinka paljon se vastustaa, kuinka kärsimätön tai haluavainen on. Useimmat joutuvat kyllä jollain tapaa kokemaan vähintään sisäisesti "lihan ja Hengen taistelun", mutta aika usein siitä ei tiedä kukaan muu kuin henkilö itse. Olen itsekin ollut tilanteessa missä sisäiset olot olivat aivan hulluuden partaalla, mutta kävin töissä, elin normaalia elämää, olin tekemisissä niiden ihmisten kanssa kuin ennenkin (onnistuin jopa näyttelemään entistä huoletonta itseäni)... Hengellinen etsintä oli minun salaisuuteni, ei ollut ketään kenelle siitä puhua, ei tässä maailmassa jossa yleinen ajatus on että etsintä on sitä, että kuulee Jeesuksesta ja sitten "antaa elämänsä Jeesukselle", ja sen jälkeen taivaspaikka onkin kuitattu... Harva ymmärtää sellaista kilvoitusta joita mystikon tielle kutsuttujen täytyy käydä läpi saavuttaakseen Taivaan tässä ja nyt.

Onpa mielenkiintoinen "sattuma", että puhut tästä "lihan ja Hengen taistelusta". Olisiko mitään vinkkejä siihen? Elämässäni on tapahtunut kaikenlaista, ja olen pystynyt suhtautumaan siihen luottavaisesti, sillä minulla on ollut sisäisesti sellainen olo, että asiat menevät juuri kuten niiden täytyykin mennä. Nyt kuitenkin eteeni on tullut jotain täysin odottamatonta ja kaiken järjen vastaista, ja sisäiset ristiriidat ovat palanneet. Tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin sydän ja mieli olisivat tukkanuottasilla siitä, kumpaa kannattaa kuunnella. :D Tiedän kyllä jo "oikean" vastauksen, mutta olen kyllästynyt luomaan vastustusta tässä asiassa. Voinko tehdä muuta kuin vain tarkkailla ja odottaa?

Niin, tiedät jo vastauksen :) Vastustuksen kanssa ei oikein voi muuta kuin antaa sen olla: myöntää sen olemassaolo, sallia sen olla, ja katsella sitä kuin ulkopuolisena, samoin kuin katsella mielessä olevia ajatuksia ja tunteita toiseen suuntaan. Leimaamatta mitään niistä hyviksi tai pahoiksi. Ne ovat vain ajatuksia ja tunteita, mutta Sinä olet taivas jolla ne pilvet kulkevat, et mikään pilvistä... Ja milloin toimintaa tai päätöksiä vaaditaan, niihin voi ryhtyä kun siltä tuntuu, odottamatta että kaikki vastustus sammuu, koska ihmismielen luonne on sellainen että sillä on tapana vastustaa monenlaista ja joskus on parempi sanoa sille, että kiitos varoituksista mutta minä nyt kumminkin toimin näin.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten omat kysymykset: Jos valaistuminen tuntuu liian suurelta tehtävältä yhteen ihmiselämään, ja/tai matka siihen jää kesken kuoleman takia, jatkuuko etsintä jossain toisessa muodossa? Voiko henkisellä tiellä edetä ilman etenemisestä aiheutuvia fyysisen maailman vaikeuksia? Esim. säilyttää terveyden ja läheiset ihmissuhteet. Moni täällä on kirjoittanut romahduksista eri elämänalueilla, samoin toki tilanteiden kohenemisesta.

Kyllä, etsintä jatkuu toisessa muodossa. Lopulta kaikki palaavat kotiin, todellisen Minänsä tuntemiseen, sen tuntemiseen että ovat yhtä Jumalan kanssa. Raamatussa se ilmaistaan niin, että kaikki polvet notkistuvat Jumalan edessä. Se voi kuulostaa hyvin epämiellyttävältä, jos ajattelee sen niin että joku ulkopuolinen Jumala pakottaa helvetin, tuskan, ahdistuksen tms uhalla polvilleen, mutta prosessi on hyvin erilainen. Kaikki ovat vapaita luomaan sellaisia elämä-kokemuksia kuin haluavat, niin kauan kuin haluavat. 

Mutta ihminen joka ei tunne yhteyttään ikuiseen Lähteeseensä, on kuin puusta irti leikattu oksa, ja on väistämätöntä että tällaisessa kokemuksessa tulee myös erilaista kärsimystä ja lopulta sen muodon kuolema. Yksi uni loppuu, ja toinen alkaa, kunnes ihminen tavalla tai toisella väsyy kaikkiin uniin, kauniisiinkin, ja tahtoo palata tietoiseen ykseyteen Itsensä kanssa, kaiken kanssa. 

Henkinen tie ja vaikeudet... Ennen vanhaan oli niin, että oikeastaan ei ollut muuta tietä kuin ristin tie. Ihmiset eivät kiinnostuneet henkisestä tiestä, ellei fyysiset ja/tai psyykkiset tuskat heitä siihen pakottaneet. Nykyään ihmiskunnan tietoisuuden tila on kuitenkin kohonnut sen verran paljon, että on mahdollista herätä etsimään ilman mitään erityistä tuskaa ja ongelmia ulkomaailmassa. Itsekin olin tällainen kummajainen: agnostikkovanhempien lapsi, joka jo pienenä tiesi ettei mikään muu tässä maailmassa kiinnosta minua paitsi Jumalan tunteminen. Ei minua siihen pakottaneet mitkään hirvittävät olot, vaan vain sisäinen sielun tunne siitä että olen syntynyt tähän muotoon vain yhtä tarkoitusta varten, etsimään sitä mitä en ollut ennen aivan löytänyt. 

Henkisellä tiellä etenijöillä on hyvin erilaisia teitä. Ei kaikille tule mitään erityisiä menetyksiä ja dramaattisia vaikeuksia. Se riippuu paljon siitä millainen oma ehdollistunut ihmispsyyke on, kuinka paljon se vastustaa, kuinka kärsimätön tai haluavainen on. Useimmat joutuvat kyllä jollain tapaa kokemaan vähintään sisäisesti "lihan ja Hengen taistelun", mutta aika usein siitä ei tiedä kukaan muu kuin henkilö itse. Olen itsekin ollut tilanteessa missä sisäiset olot olivat aivan hulluuden partaalla, mutta kävin töissä, elin normaalia elämää, olin tekemisissä niiden ihmisten kanssa kuin ennenkin (onnistuin jopa näyttelemään entistä huoletonta itseäni)... Hengellinen etsintä oli minun salaisuuteni, ei ollut ketään kenelle siitä puhua, ei tässä maailmassa jossa yleinen ajatus on että etsintä on sitä, että kuulee Jeesuksesta ja sitten "antaa elämänsä Jeesukselle", ja sen jälkeen taivaspaikka onkin kuitattu... Harva ymmärtää sellaista kilvoitusta joita mystikon tielle kutsuttujen täytyy käydä läpi saavuttaakseen Taivaan tässä ja nyt.

Onpa mielenkiintoinen "sattuma", että puhut tästä "lihan ja Hengen taistelusta". Olisiko mitään vinkkejä siihen? Elämässäni on tapahtunut kaikenlaista, ja olen pystynyt suhtautumaan siihen luottavaisesti, sillä minulla on ollut sisäisesti sellainen olo, että asiat menevät juuri kuten niiden täytyykin mennä. Nyt kuitenkin eteeni on tullut jotain täysin odottamatonta ja kaiken järjen vastaista, ja sisäiset ristiriidat ovat palanneet. Tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin sydän ja mieli olisivat tukkanuottasilla siitä, kumpaa kannattaa kuunnella. :D Tiedän kyllä jo "oikean" vastauksen, mutta olen kyllästynyt luomaan vastustusta tässä asiassa. Voinko tehdä muuta kuin vain tarkkailla ja odottaa?

Niin, tiedät jo vastauksen :) Vastustuksen kanssa ei oikein voi muuta kuin antaa sen olla: myöntää sen olemassaolo, sallia sen olla, ja katsella sitä kuin ulkopuolisena, samoin kuin katsella mielessä olevia ajatuksia ja tunteita toiseen suuntaan. Leimaamatta mitään niistä hyviksi tai pahoiksi. Ne ovat vain ajatuksia ja tunteita, mutta Sinä olet taivas jolla ne pilvet kulkevat, et mikään pilvistä... Ja milloin toimintaa tai päätöksiä vaaditaan, niihin voi ryhtyä kun siltä tuntuu, odottamatta että kaikki vastustus sammuu, koska ihmismielen luonne on sellainen että sillä on tapana vastustaa monenlaista ja joskus on parempi sanoa sille, että kiitos varoituksista mutta minä nyt kumminkin toimin näin.

Kiitos taas kerran muistutuksesta! Tilanteeni on sellainen, että olen valinnan edessä ja tiedän kyllä sisimmässäni, mikä se valinta tulee olemaan. Se vain sotii kaikkea arkijärkeä, normaalia ja loogista vastaan, enkä voi puhua asiasta kenellekään, sillä kukaan ei ymmärtäisi tätä sisäistä varmuuttani. Valintani ei ole mitenkään järjellä perusteltavissa, on vain voimakas johdatuksen ja tietämisen tunne, mitä en voi mitenkään edes sanoin määritellä. Ja oma epäilevä mieleni luo tähän "taisteluun" vielä oman pikantin lisänsä, kun se maalailee kaikenlaisia uhkakuvia ja pelkoja. Niistäkin huolimatta tiedän, mitä tehdä.

Kiitos muuten myös noista vastauksista muidenkin kysyjien viesteihin. Olen taas selaillut vanhoja pyhiä kirjoituksia, ja sieltä avautui monia asioita aivan uudella tavalla. Ymmärsin esimerkiksi juuri tuon "kaikkien polvien notkistumisen Jumalan edessä" ja "Jumalan työvälineenä olemisen" merkityksen ihan eri tavalla kuin aiemmin. Sillä ei tosiaan tarkoiteta mitään alistumista ulkopuoliseen tahtoon vaan antautumista omaan todelliseen olemukseensa. Kuin luovuttaisi mielensä, halunsa, toiveensa, pelkonsa, epäilynsä ja kaiken muun ihmisitsen harhan pois, jotta voisi toimia "osana kokonaisuutta" kaikkien parhaaksi. Ja koska kokonaisuus on kaikkitietävä, kaikenkattava ja kaiken ylläpitävä, ei ole mitään syytä epäillä, etteikö sen johdatuksessa myös ihmistason asiat järjestyisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Todellinen kristitty mystikko lukee Ernesto Cardenal´in kirjaa "Elämme rakkaudessa". Toki myös Tuomo Mannermaan kirja "Kaksi rakkautta" on hyvä, Ja onhan sitten Thomas Wilcoxin ikiklassikko "Kallis hunajanpisara:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ernesto_Cardenal

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomo_Mannermaa

http://www.kirjasilta.net/wilcox/hy/hy.html

Mistä johtuu mielen vastustus hiljentymistä kohtaan? Tiedän ja ymmärrän että hiljentyminen tai meditaatio on tämänhetkisessä elämäntilanteessani parasta mitä voisin tehdä, mutta sen "tekeminen" tai siihen ryhtyminen on silti todella vaikeaa. Varsinkin lomalla, kun minulla on runsaasti vapaa-aikaa, minkäänlaisen hiljentymisen ajatteleminen aiheuttaa voimakasta ahdistusta. Toisaalta haluaisin käyttää loma-aikani lepäämiseen ja erilaiset rentouttavan viihteen muodot tuntuvat juuri nyt liialliselta hälinältä, eli hiljaisuudessa lepääminen saattaisi olla juuri sitä mitä kaipaan.

Vierailija kirjoitti:

Mistä johtuu mielen vastustus hiljentymistä kohtaan? Tiedän ja ymmärrän että hiljentyminen tai meditaatio on tämänhetkisessä elämäntilanteessani parasta mitä voisin tehdä, mutta sen "tekeminen" tai siihen ryhtyminen on silti todella vaikeaa. Varsinkin lomalla, kun minulla on runsaasti vapaa-aikaa, minkäänlaisen hiljentymisen ajatteleminen aiheuttaa voimakasta ahdistusta. Toisaalta haluaisin käyttää loma-aikani lepäämiseen ja erilaiset rentouttavan viihteen muodot tuntuvat juuri nyt liialliselta hälinältä, eli hiljaisuudessa lepääminen saattaisi olla juuri sitä mitä kaipaan.

Se on tavallista, että mieli vastustaa hiljentymistä ja toimettomuutta. Usein sitä enemmän, mitä enemmän "kierroksilla" se käy ennestään. Mutta muutenkin: mieli haluaa ihmisen uskovan että se on Minä. Että se sisäinen ääni joka käy monologejaan ja keskustelujaan on ihmisen todellinen, syvin olemus. Hiljaisuudessa on mahdollista että paljastuu ettei se olekaan, että se on vain yksi ääni tietoisuudessa, joka Minä olen. Mutta mieli ei tiedä mitään siitä syvemmästä, se kokee olevansa kaikki mitä ihminen on, ja pelkää kuolemista jos ihminen hiljentyy. 

Joskus voi olla tosiaan niin, että on aivan liikaa vaadittu itseltä istua meditaatioon. Se vaan tuntuu liian repivältä, mielen esittäessä koko ajan vastalauseitaan siitä miten se on turhaa toimettomuutta, omituista hörhöilyä, ei johda mihinkään jne, ja kaikenlaisten olojen tunkiessa päälle ilman mahdollisuutta lievittää niitä sijaistoiminnoilla tai lohdutuksilla. Silloin voi olla parempi vain tarkkailla mielensä ja tunne-elämänsä toimintaa kuin ulkopuolelta. Ei edes  yrittää istua johonkin hiljaa meditoimaan vaan kävellä luonnossa, tehdä asioita, mutta samalla seurata levotonta mieltään ja olojaan. 

Toisaalta jos siihen on halua ja pystyy, niin erilaisista stressitiloista ja tunne-elämän häiriöistä voi päästä nopeammin jos pakottaa itsensä kohtaamaan ne silmästä silmään, ilman lievitystä, ilman mitään pakoon juoksemista. Istuu vaan meditoimaan tai menee mökille luonnon hiljaisuuteen miettimään, ja sanoo mielelleen, antaa tulla vaan: tervetuloa ahdistukset ja pahat olot ja hullut ajatukset ja pelot ja kaikki. Sitten vaan antaa niiden tulla, miettimättä niitä ollenkaan, mistä syystä ne tulee, miten niistä pääsee eroon tai mitään. Pilviä taivaalla, tulevat ja menevät, ei niitä tarvitse pelätä tai estää. Ahdistukseen ei yleensä kuole ja on ihan turvallista vain antaa sen tulla ja kohdata se. Lähinnä jos olo on niin paha että epäilee elämän mielekkyyttä tai tuntuu että sekoaa jos kipua on yhtään lisää, tällainen voi olla psyykelle liian rankkaa eikä siihen ole hyvä itseään pakottaa.

Edelliseen liittyen: onko Mystikolla tai teillä muilla kokemusta juurikin tuosta ahdistuksen pakenemisesta sijaistoiminnoilla?

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen liittyen: onko Mystikolla tai teillä muilla kokemusta juurikin tuosta ahdistuksen pakenemisesta sijaistoiminnoilla?

Minulla oli jossain vaiheessa ennen lopullista oivallusta hyvin ahdistunut ja vaikea kausi, jolloin harrastin kaikenlaista tällaista. Lievempiä muotoja olivat levoton kuljeskelu ja pakkomielteinen kotitöiden tekeminen sekä yksin ollessa ääneen höpiseminen, yleensä itsesäälistä tai valittavaa monologia. Saatoin kulkea yksin huoneesta toiseen ja voihkia "oih, voih, sattuu, mä en jaksa, mä en kestä". Joskus söin itseni ähkyyn ihan vaan siksi että ähkyssä henkinen tuska ei niin tuntunut. Alkoholin, josta en ollut koskaan oikein ennen välittänyt, löysin sitten lopulta helpottajaksi. Ei se mulle tehnyt koskaan sellaisia bilefiiliksiä kuin monille tuntui tekevän, mutta ahdistusta turrutti.

Se on jotenkin koomistakin oikeastaan, että sekä minä itse että varmasti ulkopuoliset tarkkailijat olisivat sanoneet että nyt tuo ihminen menee kyllä huonoon suuntaan hengellisellä tiellään, kun olisivat nähneet tyypin joka oli lähes lopettanut rukoilemisen ja meditoinnin kun ei pystynyt rauhoittumaan, hääräsi kaikkea levotonta vähän väliä ja vieläpä illat tissutteli kaljaa pahaan oloon. Ja sittenkin, tuon kauden päätteeksi tapahtui lopulta täysin kuin salama kirkkaalta taivaalta oivallus siitä kuka Minä olen, kuka on se Jumala jota olin etsinyt. Olisi se luonnollisesti ollut hienompaa kestää vanhan minän murtumisen tuskat ilman noita lohdutuksiani, mutta niiden käyttäminenkään ei estänyt sitä prosessia kulkemasta onnistuneesti loppuun, jonka olin aiemmalla toiminnallani ja etsinnälläni käynnistänyt.

Täällä taas. En valaistuneena, mutta jälleen rippusen verran viisaampana.

Olen alkanut ymmärtää, ettei Vetovoiman lakia ole olemassakaan. Tämä on siis seurausta siitä, että olen leikitellyt Vetovoiman lailla viime aikoina enemmän ja koettanut saada asioita tapahtumaan. Kaikki, mitä koen tässä illuusiossa, on seurausta siitä, mitä olen aiemmin nähnyt, kokenut ja sisäistänyt tai mihin olen keskittynyt. Ei siis niin, että "vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet", vaan ennemminkin että elämä on sitä mitä minä olen. Jos visualisoin vaikka jotain kukkaa, en välttämättä kohtaa tuota kukkaa ns. todellisuudessa vaan se toistuu illuusiossani uudelleen ja uudelleen ja uudelleen jossain muodossa.

Olenko askeleen lähempänä ymmärrystä siitä, mitä Mystikko ja muut tarkoittavat sanoilla Minä olen (englanninkielisissä kirjoituksissa I am)? On oikeastaan turhaa keskittyä illuusion tason asioihin liikaa, koska se on niin helposti manipuloitavissa. Ja kun tuo illuusio riisutaan pois, jäljelle jää se, mitä minä olen ja mitä kaikki on. Minä olen?

Ei siis niin, että "vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet", vaan ennemminkin että elämä on sitä mitä minä olen. Jos visualisoin vaikka jotain kukkaa, en välttämättä kohtaa tuota kukkaa ns. todellisuudessa vaan se toistuu illuusiossani uudelleen ja uudelleen ja uudelleen jossain muodossa.

Luonnollisen ihmisen ajattelun tasolla noilla ei ole eroa, koska ihmisten näkemän todellisuuden illuusioluonnetta ei tiedosteta. Valtaosa Vetovoiman lain käyttäjistä uskoo ja kokee, että todellisuus jonka he näkevät ja jota manipuloivat on perimmäinen todellisuus, ja että siihen voi vaikuttaa joillakin yliluonnollisilla laeilla tai tekniikoilla. Parhaimmissa tapauksissa tämä voi kyllä johtaa oivalluksiin ja epäilyksiin, jotka johtavat kohti illusorisen luonteen ymmärtämistä. Toisinaan taas ahkera ja kyvykäs Vetovoiman lain käyttö johtaa lähinnä egoistiseen "noituuteen", jossa ego kokee omaavansa supervoimia todellisen todellisuuden yli ja käyttää näitä omiin materialistisiin ja egoistisiin tarkoitusperiinsä. 

Perimmäisen tasolta on totta, että se mitä ihminen eksternalisoi kertoo siitä mikä on hänen tietoisuuden tilansa ja tasonsa. Jotkut itämaiset opettajat sanovatkin, että haluatko tietää nikä on henkisen edistymisesti taso - katso sitten maailmaa jonka luot, sillä se on heijastus sinusta!  Joka tuntee hyvän ja pahan dualismin mielessään näkee maailman jossa hyvä ja paha ja kaikki vastakohdat esiintyvät kaikilla mahdollisilla tavoilla: rumaa ja kaunista, kuollutta ja elävää, rakkautta ja vihaa, moraalista hyvää ja moraalista pahaa.

Lopulta on näpertelyä katsoa tätä ihmisten kollektiiviselle tietoisuudentilalle tyypillistä, sisäistetyn dualismin tuottamaa maailmaa, ja näperrellä Vetovoiman lailla tai vastaavilla tekniikoilla illuusion yksittäisten ilmenemismuotojen kanssa. Hmm, minä en pidä siitä että minulla ei ole tarpeeksi rahaa, minä manifestoin rahaa! Minä olen rumahko ja haluan olla kauniimpi! Minulta puuttuu seuraa, olen yksinäinen, taas manifestoimaan! Mutta hyvän ja pahan tiedon puu versoo aina uusia juuriversoja niin kauan, kunnes "kirves isketään tyveen", itse dualistiseen uskomukseen maailmasta jossa on useita erillisiä olentoja ja eri voimia. Paljon parempi on oivaltaa perimmäinen Minä ja perimmäinen hengellinen todellisuus, ja löytää taivas ilman mielen ponnisteluja.

On oikeastaan turhaa keskittyä illuusion tason asioihin liikaa, koska se on niin helposti manipuloitavissa. Ja kun tuo illuusio riisutaan pois, jäljelle jää se, mitä minä olen ja mitä kaikki on. Minä olen?

Joka voi sanoa näin on jo hyvin pitkällä. Maailman ihmisistähän lähes kaikki uskovat että se mitä ihmiset aistivat on Todellisuus eikä muuta ole, paitsi hörhöjen uskomuksissa. Vaatii aika paljon että edes uskaltaa älyllisesti kyseenalaistaa sen, saati että jollain sisäisellä tasolla vaistoaa sen niin vahvasti että voi todeta illuusion olevan helposti manipuloitava. Niinhän se on! Magia on ihan totta ja mahdollista, koska se mitä manipuloidaan on vain oma eksternalisaatio tai projektio, illuusio. Uni tai hypnoottinen kuva. Mutta suurimman osan ihmisten mielestä illuusio ei ole helposti manipuloitava, vaan sen manipuloiminen on suorastaan mahdotonta. Sellainen olisi ihme ja luonnonlakien vastaista (kieltämättä se, että tämä on tällä hetkellä vallitseva ihmiskunnan kollektiivinen uskomus, tekee illuusion manipuloinnista kohtuu vaikeaa kaikille - siksi moni ei saa millään esim. Vetovoiman lakia toimimaan itsellään). 

Kun illuusiota ei ole, on Todellisuus. Se, josta ei voi sanoin puhua, koska sanat ovat syntyneet kuvaamaan esineitä ja olioita, aikoja ja paikkoja, ja Todellisuus on Henkeä, ikuisuutta, ykseyttä - jotka nämäkin ovat vain viittauksia, ei kuvauksia. Ja Todellisuus on Minä olen ilmenneenä (tai Minä olen todellisuus, sen kaikkeus) - mutta se todellinen todellisuus, ei ihmisten painajaiset ja vääristymät siitä. Se on hauska  kokemus, että sen jälkeen kun oivaltaa mikä Minä on, ja jos päättää pysyä tässä ihmisten maailmassa ja joutuu siten pitämään kiinni osin myös kollektiivisista illuusioista kommunikaation mahdollistamiseksi, myös niissä illusorisissa kuvissa hohtaa läpi niiden ydinolemus, Todellinen. Kollektiivinen mieli voi tuottaa erittäin ahdistavan ja ruman kuvan ja valaistunut on siitä tietoinen, mutta samaan aikaan hengelliset aistit näkevät siinä Kristuksen ilmenneenä, Itsensä (Minä olen) ilmenneenä toisessa muodossa. 

820 kiittää vastauksista. Jään pohtimaan asioita ja seuraamaan ketjua.

Hauska sattuma ? josta tuli manifestointi mieleen, kun meidän imuri hajosi jokin aika sitten, eikä olla ostettu uutta. Harmitti, ja mietin aika usein sitä, että tuon voisi korjata varaosalla. En ehtinyt (aineen tasolla) tilata varaosaa, kun viime viikolla meidän taloyhtiön roskiksen viereen oli jätetty saman merkkinen imuri, josta sain puuttuvan osan. Korjasin imurin. :)

En ymmärrä tätä Mystikon esittämää väitettä miten luonnonlaitkin olisivat manipuloitavissa tai muutettavissa. Täällä on ollut ennen ihmistä vaan kasveja ja eläimiä, joilla ei ole sellaista tietoisuutta että manipulaatio tulisi edes mieleen... kenen mielen heijastusta maailma siis oli silloin?  

Toisaalta ymmärrän senkin, että koko maailma on pelkkä minun aistieni kautta välittynyt tulkinta, jolla ei ole tekemistä perimmäisen todellisuuden kanssa - kaatuvasta puusta ei kuulu ääntä jollei kenelläkään ole korvia kuulemassa sitä. 

Meditaatiossa alan jo päästä olotilaan jossa olen pelkkä tyhjyys aistien takana, mutta tästä manifestaatiosta minulla ei ole edelleenkään mitään hajua.  Toisaalta minua ei niin hirvittävästi kiinnostakaan enää takertua tämän todellisuuden tasolle niin että saan jonkun asian muutettua mieleisekseni. Enemmänkin vaan hyväksyn kaiken. 

Osaatko Mystikko sanoa miten pääsisin tästä pisteestä eteenpäin? Minun kokemukseni siis rajoittuu maailman illuusioluonteen älylliseen ymmärtämiseen, mutta ei kokemukselliseen. Vai onko tämä asia mihin itse ei voi vaikuttaa ollenkaan, ja minun pitää vaan odottaa koska Jumala haluaa paljastaa minulle syvemmän todellisuutensa? Mikäli rukous mielestäsi hyödyttää, ottaisin mielelläni vastaan senkin.  

Todellisuus itsessään on Tietoisuuden, Jumalan mielen heijastusta, tai paremminkin Se ilmenneenä. Ilmeneminenkin on hengellistä, ei ruumiillista, ja niinpä kasvit ja eläimet sellaisena kuin me ne tunnemme, ovat oma tulkintamme jostain, joka on aivan muuta. Voisi jopa sanoa että kasveja ja eläimiä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan olemassa, koska heti kun sanomme kasvi tai eläin, ajattelemme jotain aineellista, ajallista, kuolevaista, ja Todellisuudessa mikään ei ole sellaista. Silti kun näemme kasvin tai eläimen, siinä on todellisuuden ydin tai siemen, sillä se että havaitsemme että jotain ON, on totta. Sen luonnetta emme luonnollisilla aisteillamme pysty  näkemään, koska aistit ja mieli ovat niin dualismin, ajan ja paikan perusoletusten kuorruttamia että näemme kaiken tulkittuna näiden perusoletusten läpi. 

On siis vain yksi Todellisuus, mutta suhteellisesti on monenlaisia todellisuuksia, jotka kaikki ovat erilaisten olentojen tulkintoja todellisuudesta. Ei ihminen ole ainoa olento joka tulkitsee Olemista omalla tavallaan, vaan on lukemattomia tapoja nähdä sama taustalla oleva todellisuus. Tällä planeetalla tosin ihmisen tietoisuus on niin hallitseva, että on totta mitä Raamattu sanoo että koko luomakunta on alistettu ihmisen tietoisuuden alle ja se ikään kuin huokaa synnytystuskissaan odottaessaan että ihmiset heräävät. Sillä me, ihmiskunta, pidämme myös eläimiä ja kasveja kuolevaisuuden ja erillisyyden ikeessä paljon enemmän kuin niiden luontaiseen tietoisuudentilaan kuuluisi. Silti ne eivät ole koskaan kadottaneet yhteyttä täysin, kuten useimmat ihmiset. Ja myös niiden tietoisuus omalta osaltaan manifestoi sitä, mitä maailma kollektiivisesti on. 

Maailman illuusioluonne on jotain, jonka oivaltamiseen auttaa lähinnä hiljaisuus ja odottaminen. Se auttaa paljon, jos mielessään pitää sellaista ajatusta mahdollisena, tai jopa kokee jossain syvällä intuitiossaan että se on totta. Mutta että tästä uskomustason asiasta tulee kokemus, se vaatii kypsymistä ja aikaa. Siemen on kylvetty, mutta kestää aikansa että se itää ja kasvaa täyteen mittaansa. Ravinnokseen tämän lajin siemen tarvitsee sitä, että edes välillä sulkee tietoisuudestaan pois ajattelevan mielen ja aistien tulkinnat, ja vain On.

Palasin taas vaihteeksi lukemaan tätä ketjua. En ole ennen kommentoinut, mutta nyt pääni on niin täynnä ajatuksia, että on pakko purkaa niitä.

Taustatietona kerrottakoon, että teininä rippileirillä ollessani koin vahvan uskoontulemisen. Koin ymmärtäväni Jeesuksen merkityksen, aivan kuin se olisi vain yhtäkkiä sysähtänyt minuun valtavalla voimalla. Kokemuksen jälkeen aloin tuntea voimakasta lähimmäisenrakkautta sekä rakkautta Jumalaa kohtaan. Tuntui että ikävätkin asiat vain järjestyivät, ja elämä oli helppoa ja onnellista. Näin myös unia, jotka tavallaan ohjasivat minua elämässäni ja auttoivat ymmärtämään asioita.

Tuota vaihetta kesti muutaman vuoden, kunnes usko vain alkoi valua minusta pois. Rukoilin vahvistusta uskolleni ja mietin mikä minussa on vikana, kunnes lopulta luovutin. En ajatellut jumalaa enää, uskoni oli täysin sammunut. Aloin kiinnostua entistä enemmän tieteistä ja filosofisesta ajattelusta. Tutustuin Richard Dawkinsin oppeihin elämästä ja evoluutiosta, ja opin rakastamaan elämää itsessään. Ajatus siitä, kuinka maailmasta vain on tullut tällainen kuin se on, oli minusta huumaava. Aloin kunnioittaa kaikkea olemassa olevaa olevaa aivan uudella tavalla. Tässä vaiheessa suorastaan halveksuin ajatusta jonkinlaisesta jumaluudesta, mietin kuinka typerä olin ollut kun uskoin satuolentoon.

Elämän ihmettelyyn alkoi kuitenkin sekoittua ymmärrys ihmisten tekemästä pahasta. Aloin nähdä painajaisia, joissa itse olen esim. keskellä sodan kauhuja lähi-idässä tai pakenen raiskaajia, kun olen vahingossa paljastanut kasvoni miesten edessä. Yritin aluksi sysätä nämä ajatukset sivuun, mutta se sai painajaiset vain pahenemaan. Tunnen suurta surua, tuskaa ja huonoa omaatuntoa sen vuoksi, että itse en joudu kokemaan sitä maanpäällistä helvettiä, jossa monet muut elävät. Välillä koen suurta ahdistusta siitä, kuinka ihmiset ovat yksin kaiken tämän vihan kanssa, ei ole ketään "suurempaa" joka auttaisi ja lohduttaisi.

Kuitenkin minussa välillä herää ajatus: mitä jos. Mitä jos onkin olemassa Jumala, joka on jotain paljon suurempaa kuin olen ikinä osannut kuvitella. Mitä jos Jumala onkin elämä itsessään, tai tämä koko ääretön pienhiukkasten joukko. Että olisimme vain Jumalan osasia, kiinni hänessä. Näiden mitä jos-ajatusten takia olenkin välillä lukenut tätä ketjua. Välillä taas luovun toivosta ja totean, että kuinka mitään sellaista kuin Jumala voisi olla olemassa.

Eilen pohdiskellessani Jumalan olemassaolon mahdollisuutta mietin, että jos hän on olemassa, olenkohan hänen silmissään nykyään vain kurja uskonsa hylännyt syntinen. Tätä miettiessäni minut valtasi kuitenkin erikoinen rauhan tunne, joka pyyhkäisi jo lähes normaaliksi olotilakseni tulleen ahdistukseni pois. Tuli hyvä ja turvallinen tunne, melkein kuin jokin olisi lohduttanut. Koin vastaavanlaisen tunteen aiemminkin tänä kesänä, kun olin kirkossa töissä. Silloin pohdin puoliksi vitsillä, että mitäköhän se Jumala ajattelisi, kun tällainen syntinen hengailee hänelle pyhitetyssä paikassa.

Eilisen tunnekokemuksen jälkeen jäin pohdiskelemaan, että mitä jos Jumala ei olisikaan unohtanut minua. Ehkä hän vain tahtoo, että olen itselleni rehellinen, eikä vaadi minulta mitään hurskasta uskoa. Ehkä etsintäni ei olekaan vielä ohi. Tämän takia palasin lukemaan tätä ketjua. Halusin oppia muiden kokemuksista, mutta lukiessani minulle tuli tunne, että tämä on väärin. Tunne, että en voi etsiä vastauksia muilta, vaan luotettava omaan kokemukseeni. Kysyn nyt kuitenkin hieman tämän tunteen vastaisesti, että mitä mieltä te viisaammat olette tällaisesta? En ole sulkenut pois sitäkään vaihtoehtoa, että aivoni ovat kehittäneet nämä tunteet vain suojaamaan minua liialta ahdistukselta, eikä tässä olisi mitään jumalallista perää.

-eräs N20

Mystikko, mitä synti tarkoittaa? Olet muistaakseni aiemminkin viitannut hyvän ja pahan tiedon puusta syömiseen hetkenä, josta eteenpäin ihminen on elänyt Jumalan valtakunnan sijaan dualismin - hyvän ja pahan - sokaisemana. Onko synti siis sitä, että tuomitsee todellisuuden hyväksi tai pahaksi vai onko se jotain muuta?

 Välillä koen suurta ahdistusta siitä, kuinka ihmiset ovat yksin kaiken tämän vihan kanssa, ei ole ketään "suurempaa" joka auttaisi ja lohduttaisi.

Se on totta, ei ole ketään ulkopuolista joka tulisi auttamaan ja lohduttomaan. Ihmisen tragedia on, että hän itse on Se jota etsii, eikä voi koskaan löytää koska uskoo itse olevansa voimaton ja pieni, jonka täytyisi saada apua toiselta persoonalta, Jumalalta jossain tuolla taivaissa. Jumala itse on hypnotisoitu uskomaan että hän on voimaton ja pieni, eikä ole toista jumalaa auttamaan. Se on kuin Jumala olisi näyttelijänä näytelmässä, jossa roolissa hän olisi ongelmainen, avuton ja heikko, mutta jossain vaiheessa olisi unohtanut oman tosiolemuksensa kokonaan, luullen täysin olevansa roolihahmonsa.

Mitä jos onkin olemassa Jumala, joka on jotain paljon suurempaa kuin olen ikinä osannut kuvitella. Mitä jos Jumala onkin elämä itsessään, tai tämä koko ääretön pienhiukkasten joukko. Että olisimme vain Jumalan osasia, kiinni hänessä. Näiden mitä jos-ajatusten takia olenkin välillä lukenut tätä ketjua. Välillä taas luovun toivosta ja totean, että kuinka mitään sellaista kuin Jumala voisi olla olemassa.

Itse en osaa sanoa että Jumala olisi olemassa. Olemassa oleminen kun tarkoittaa niin selvästi jonkinlaista erillisyyttä, jonkinlaista "kappalemaisuutta". Sellaista että voisi sanoa, että tuo tuossa on nyt se jumala, se sijaitsee tuolla ja sillä on tuollaiset ominaisuudet. Myös henkiolentoa voidaan ajatella tuolla tavalla kappalemaisesti, esim. ihmiset jotka kokevat edesmenneiden henkiä näkevät niitä tietyissä paikoissa, tietyn näköisinä tai tietyn tunnelman tuottavina tms. Mutta Jumala ei niinkään ole olemassa, vaan Olemassaoleminen itse: se materiaali josta kaikki mikä on olemassa on muovattu, ei koskaan erillinen mistään. Olemassaoleminen, Tietoisuus, Elämä, Kaikki-mitä-on... Niinpä ihminen joka etsii Jumalaa ei etsikään jotain olentoa vaan olemisen ja olentouden perusolemusta itseään, kaiken alkulähdettä ja ylläpitäjää.

Eilisen tunnekokemuksen jälkeen jäin pohdiskelemaan, että mitä jos Jumala ei olisikaan unohtanut minua. Ehkä hän vain tahtoo, että olen itselleni rehellinen, eikä vaadi minulta mitään hurskasta uskoa.

Jumala ei koskaan unohda ketään, koska Hän on jokaisen syvin olemus. Kyllä se syvin olemus aina tahtoisi murtautua esiin ennemmin tai myöhemmin. Ihmiselämän tuskat tai tyhjyys tai merkityksettömyys on usein kokemuksia, jotka aktivoivat taas etsinnän, kun tuntuu että on oltava jotain muuta tai elämä ei ole elämisen arvoista. Se on vaisto johon kannattaa luottaa. 

Hurskaudella ei ole niinkään mitään tekemistä löytämisen todennäköisyyden kanssa. Itse asiassa Jeesus jo kovasti moitti aikansa hurskaita ja sanoi syntisten olevan usein lähempänä Jumalan valtakuntaa. Tarvittava määrä hurskautta seuraa sitten, kun elää Hengen johdattamana ja aktivoimana, mutta ei sitä voi luonnollisesta ihmis-itsestään väkisin puristaa. Se olisi kuin olisi huonoa hedelmää tuottava puu, joka yrittäisi peitellä huonouttaan nyppimällä pois omat luonnolliset hedelmänsä ja liimaamalla toisen puun hedelmiä tilalle, saadakseen kiitosta hedelmien syöjiltä tai puun luojalta. Ei ole ihmisen tehtävä tehdä itsestään parempaa, vaan etsiä ja löytää ja syntyä uudesti ylhäältä.

Tunne, että en voi etsiä vastauksia muilta, vaan luotettava omaan kokemukseeni.

 

Luota tähän kokemukseen. Se ei ole yleisluontoisesti, aina ja kaikille totta, sillä on aikoja jolloin on hyvä etsiä siitä mitä muut ovat löytäneet. Mutta kun sisin sanoo että on aika jolloin vain oma sisäinen kokemus voi tyydyttää, niin silloin ei enää mikään ulkoinen kirja tai opettaja voi auttaa.

En ole sulkenut pois sitäkään vaihtoehtoa, että aivoni ovat kehittäneet nämä tunteet vain suojaamaan minua liialta ahdistukselta, eikä tässä olisi mitään jumalallista perää.

Ihmismieli esittää aina tämänkaltaisia vastaväitteitä, koska sille Hengen maailma on hölynpölyä. Siksi se haluaa selittää sen tyhjiin, materian tasolta nähden luonnollisesti. Pahoina hetkinä järkeä voi lohduttaa vaikka sillä, että jos sitten onkin niin kuin järki väittää, niin ei tämä etsintä haitallistakaan ole. Korkeintaan vähän tuhlaan aikaani. Toisaalta usein hengellinen jano on niin suuri että vaikka järki sanoisi mitä vastaväitettä, niin syvempi osa itseä huutaa, että jos on niin kuin sinä väität niin minä en halua jatkaa tätä olemassaolemista ollenkaan, joten minun on pakko etsiä.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, mitä synti tarkoittaa? Olet muistaakseni aiemminkin viitannut hyvän ja pahan tiedon puusta syömiseen hetkenä, josta eteenpäin ihminen on elänyt Jumalan valtakunnan sijaan dualismin - hyvän ja pahan - sokaisemana. Onko synti siis sitä, että tuomitsee todellisuuden hyväksi tai pahaksi vai onko se jotain muuta?

Dualismi, hyvän ja pahan tieto, on perisynti ja kaiken synnin juuri. Siitä sikiää sitten kaikki se muu, mitä käytännön tekojen ja ajatusten tason syntiä ihmiset tekevät. Se peittää ihmiseltä näkyvistä hengellisen maailman ja sen totuudet ja tuo tilalle valheen kylmästä materiaalisesta maailmasta, jossa voimaton ihmisparka taistelee yksin, vailla välittävää Jumalaa, toisia materiaalisia ja henkisiä voimia vastaan. Kun kaiken aikaa totuus on, että "minä ja Isäni olemme yhtä", että "kaikki mikä on minun, on myös sinun". Kuinka erilainen olisi maailma, jos ihmiset kokisivat että heillä on jo kaikki mitä he tarvitsevat, koska se syntyy hengelliseltä tasolla jolla on yhtä Isän kanssa? Ei tarvitsisi enää taistella elannon eteen, ei pelätä toisia ihmisiä tai organisaatioita jotka uhkaavat viedä materiaalisen hyvän, ei bakteereja tai viruksia, ei aseita tai voimia tai valtoja. Sillä kaikki tietäisivät mitä Minä olen, että en ole tuhoutuvainen ruumis vaan ikuinen henki jota ei voi mikään tämän maailman illuusio vahingoittaa. 

Käytännön elämässä ihmiset usein taistelevat yksittäisten ajatus- tai tekosyntien kanssa. Jokaisella on ominaiset taipumuksensa siinä, minkä tyyppisille universaalin lihan mielen (joka on yhtä kuin tämän ihmiskunnan vallitsevan tietoisuuden tilan kollektiivinen tietoisuus) houkutuksille on alttein. Joku ahnehtii, joku tulee riippuvaiseksi päihteistä tai muista tuhoisista käytöksistä, joku valehtelee, joku on kiivas ja tulee satuttaneeksi toisia psyykkisesti tai fyysisesti. Useimmat yrittävät taistella näitä ongelmiaan vastaan niin, että tekevät projekteja haitallisten käytösten tai ajattelumallien lopettamisesta. Mutta harvoin muutokset ovat pysyviä tai sitten yhden synnin tilalle tulee toisia. Ainoa ratkaisu on "viedä kirves puun juureen", iskeä kaiken synnin lähteelle joka on dualismi, tunne erillisyydestä Jumalasta ja tunne että Jumalan maailmassa olisi hyvää ja pahaa.

Mystikko, voiko rukoilemalla "kiertää" tällä tasolla toimivaa syyn ja seurauksen lakia niin, että ihmeet tulevat mahdollisiksi? Ja rukoilulla tarkoitan sitä sinun harjoittamaa hengellistä näkemistä, en perinteistä "kädet ristiin ja pyytämään" -tyyppistä ratkaisua. Ihan mielenkiinnosta kysyn.

Ja toinen kysymys: ovatko suuret elämänmuutokset (kuten pysyvä laihtuminen, addiktioista irtipääseminen ym.) siksi niin vaikeita, kun ihmiset tapaavat keskittyä niiden suhteen vain ulkoisiin muutoksiin? Esimerkiksi laihdutettaessa kehonkuva ja tuntemus itsestä pysyy samankaltaisena, ja siksi kilot kertyvät aina takaisin?

Kolmas kysymys: johtuukohan tästä kulkemastani henkisestä tiestä sellainen omituisuus, että viime aikoina minulle on tapahtunut kaikenlaisia pieniä vääristymiä ajassa ja paikassa? Sellaisia, jotka joku ohittaisi omana sekoiluna tai jopa hulluutena, mutta itse olen varma, ettei tässä ole siitä kyse. Lähinnä olen vain pistänyt mielenkiinnolla merkille ja ihmetellyt, mistä moinen johtuu. Jotenkin tämä illusorinen rakennelma on alkanut tuntua epästabiilimmalta ja siinä ilmenee kaikenlaisia pieniä outouksia. Vai olenko sittenkin tulossa hulluksi enkä vain tiedä sitä? :D No, ei silläkään liene väliä, hauskaahan tämä vain on.