En meinaa selvitä koiran kuolemasta

Se on kova pala luopua perheenjäsenestä, koka on vuosia ollu osana mukana. Niin se vain on että aika auttaa.

Ihan samanlaisia itsesyytöksiä minäkin kävin pitkään läpi.

Olin kuulevinani tassunäänet sisällä kun katsoin vaikka telkkaria illalla ja käännyin katsomaan missä se koira on. Sitten tajusin ettei sitä olekkaan enää vaikka muka kuulin sen tulevan huoneeseen.

Ruokakuppeja ja remmejä oli lähes mahdoton laittaa pois kaappiin ja annoin niiden olla aika pitkään paikoillaan.



Kahden koiran kohdalla läpikäynyt saman vaikean suruprosessin. haudattu mökille ja talvi-iltoina käsin taltalla kaiversin nimet ja vuodet luonnonkiveen heille hautakiviksi.

Molempien kuolinpäivänä vien haudalle aina kauniit kukkaset ja jouluna kynttilät.



Edellinen koira kuoli yli 10 vuotta sitten. Uutta koiraa en ole pystynyt vieläkään ottamaan vaikka niin koiraihminen olenkin aina ollut. En vaan kestä sitä menettämistä enää uudestaan.



Meni useampi vuosi etten silittänyt tai huomioinut mitenkään keidenkään muidenkaan koiria. Se oli vaan liian vaikeaa.

Nykyään pystyn iloitsemaan muiden koirista ja niitä on kiva ottaa hoitoon välillä.



Siihen ei auta kuin aika. Kauniit muistot jää ja surun raastavimmasta tunteesta pääsee eteenpäin vielä. Ei kukaan voi määritellä mikä on sopiva aika suruun. Suret niin kauan kuin siltä tuntuu.

kova paikka tuo on. Muistele niitä mukavia hetkiä ja aikoja joita vietitte yhdessä. Jaksele!!

Oman koirani kuolemasta on jo vuosia aikaa, ja silti se on tiukka paikka vieläkin; tuskin voin puhua koirasta itkemättä, ja lopetuspäivää en voi ajatella ollenkaan. Koiran kuoleman ilta on ainoa päivä elämästäni, kun halusin itse oikeasti kuolla. Jos minulla ei olisi lapsia, en tiedä olisinko tappanut itseni tuolloin. Se suru oli jotakin niin musertavaa, ikävä aivan järkyttävää ja itsesyytökset pahinta mahdollista laatua (minäkin olisin voinut hoitaa vanhustani paremmin sen viime metreillä, mutta avioero ja pienet lapset veivät kaikki voimani).

Kuukausi sitten veimme niin rakkaan vanhan koiramme lopetettavaksi. Ikää oli ja vaivojakin, parempiakin päiviä kyllä. Tuntui etten saa elämästä kiinni, itkettää ja tuntuu että tukehun tähän suruun. Välillä kattelen täällä kotona että missä se on. Mietin ja syytän itteäni kun en aina jaksanu huomioida sitä ja se joutui olemaan pitkiäkin päiviä yksin. Mietin mitä kaikkea minun olisi pitänyt tehdä toisin jne. Toisaalta tiedän että lemmikin parasta ajatellen teko oli oikea vaikka niitä hyvinkin päiviä oli. Suren kun minulla ei ole sitä enää. Kukaan ei ymmärrä miten "vieläkin" itken sitä koiraa..

Viimeksi tänä aamuna itkeä tirautimme miehen kanssa viime tammikuussa yllättäin kuollutta koiraamme. Satuimme molemmat näkemään koirasta unta viime yönä, ja se sai kyyneleet virtaamaan.



Valtava suru ja ikävä on edelleen. Ja tulee varmasti olemaan. Pikku hiljaa on kuitenkin helpottanut, ja nykyään saattaa mennä useampi päiväkin ilman itkuja.



Otimme uuden pennun keväällä ja se helpottaa myös. Suosittelen.

Lohduttavista sanoista. Meitä on paljon. :( Voimia kaikille!

Todella ikävää, että olet menettänyt miehesi. Se ei kuitenkaan anna sinulle minkäänlaisia valtuuksia vähätellä tai oikoa toisten surukokemuksia tai toimia jonkinlaisena "oikean" ja "oikeutetun" surun opettajana.

Käsittele katkeruutesi jotenkin toisin, niin autat itseäsi ja muita.

Kympiltä on kuollut sekä aviomies että lemmikkieläin. Eivät ole verrattavissa keskenään, eläin oli kuitenkin "vain eläin".

Toinen pentu kun tämä ensimmäinen on muutaman vuoden ikäinen, tällä tavalla ei pesä jää koskaa tyhjäksi eikä suru liian suureksi.



Meidän haukku kuoli jo..16 vuotta sitten, ,mutta silti joskus kotiin mennessä luulee sen juoksevan tutusta mutkasta vastaan..

..on esim. kuollut isä ja isoäiti, mutta siinä mielessä koiran kuolema otti kovemmalle että se oli joka ikinen päivä siinä läsnä, oli riippuvainen meistä ja "rakasti" ehdoitta. Noista vanhemmista oli jo tavallaan irti.

melko outoa. Oman vanhemman kuolema pienempi juttu kuin lemmikkieläimen. Huh.

Ja sekö sinulle antaa oikeutuksen vähätellä toisten surua? Todella ikävää, että olet menettänyt miehesi. Se ei kuitenkaan anna sinulle minkäänlaisia valtuuksia vähätellä tai oikoa toisten surukokemuksia tai toimia jonkinlaisena "oikean" ja "oikeutetun" surun opettajana.

Käsittele katkeruutesi jotenkin toisin, niin autat itseäsi ja muita.

Kympiltä on kuollut sekä aviomies että lemmikkieläin. Eivät ole verrattavissa keskenään, eläin oli kuitenkin "vain eläin".

Jäin vain miettimään, miten ap selviäisi läheisen ihmisen kuolemasta, jos koiran kuolema saa hänet sängyn pohjalle. Kyllä minäkin surin lemmikkimme kuolemaa, mutta se tyhjyys sen jälkeen ei ollut mitään siihen verrattuna, kun viereltä katosi rakas puoliso. Lisäksi olin varautunut lemmikin kuolemaan (ikä tuli vastaan).

Kuinka kehtaat surra yhtä kuollutta puolisoa samalla, kun maailmassa kuolee kokonaisia perheitä. Kokonaisia kyliä. Kokonaisia heimoja.

Samasta perheestä kuolee toinen vanhempi ja kaikki lapset. Kuvittele mitä se tuska ja suru on verrattuna sinun kokemaasi puolison menetykseen.

Joten koitas nyt suhteuttaa oma surusi siihen, mitä suru oikeasti voisi olla.

Minun suruni ei ole mitään verrattuna niihin kurjiin, joita tämä maailma on täynnä. Ja tämä ei ole sarkasmia, olen oikeasti tätä mieltä. Vaikka olen kokenut kovia, niin silti pidän itseäni onnekkaana siitä mitä minulla on ja olen täysin tietoinen, että maailmassa (ja myös Suomessa) on ihmisiä, joilla mene paljon huonommin kuin minulla. Siksi en jaksa kuunnella tai ymmärtää näitä koiranitkijöitä. Jos se tekee minusta kamalan ja tunteettoman ihmisen, niin sitten olen kamala ja tunteeton ihminen.

rotia tähän hommaan. Kyllä mun mielestä ihminen on vähän sekaisin päästään jos itkee viikkotolkulla eläimen perään tai oikein "masentuu" sen takia. Pidän sellaisia ihmisiä heikkoina ja säälittävinä Kuten joku jo edellä kyseli niin kuinka sellainen ihminen selviää jos eteen tulee niitä todellisia menetyksiä? Jos jo koira masentaa ihmisen vuosiksi ja saa petipotilaaksi niin huh huh sentään. Kuinka esim. lapsi voi luottaa vanhempaan joka sekoaa koiran kuolemasta?

Siskoltani kuoli kissa viime viikollla ja vieläkään ei pysty hoitamaan normaalia asioitaan ja poikakin sanoi, että äiti vaan itkee. Pelottaa ajatella mitä tapahtuu, kun esimerkiksi vanhemmistamme aika jättää, sekooko täysin, kun kissankin menetys saa masentumaan.

Ymmärrän kuitenkin, että surettaa eläimesta luopuminen, koska olen haudannut kaksi koiraani ja nytkin minulla on koira. Ikuisesti ei voi asiaa murehtia ja on mentävä eteenpäin. Monet taitaa pitää eläintä samanarvoisena kun ihmistä ja siksi sekoavat täysin.

rotia tähän hommaan. Kyllä mun mielestä ihminen on vähän sekaisin päästään jos itkee viikkotolkulla eläimen perään tai oikein "masentuu" sen takia. Pidän sellaisia ihmisiä heikkoina ja säälittävinä Kuten joku jo edellä kyseli niin kuinka sellainen ihminen selviää jos eteen tulee niitä todellisia menetyksiä? Jos jo koira masentaa ihmisen vuosiksi ja saa petipotilaaksi niin huh huh sentään. Kuinka esim. lapsi voi luottaa vanhempaan joka sekoaa koiran kuolemasta?

Se, että sinä et jaksa kuunnella tai ymmärtää, ei tarkoita tässä universumissa yhtään mitään.

Onko sinulla muuten useinkin tapana ylentää itsesi? Kertoa muille kuinka he eivät ymmärrä ja kuinka he ovat väärässä. Ajatella, että olet parempi kuin muut. No. Voin kertoa, että et ole.

Ja sekö sinulle antaa oikeutuksen vähätellä toisten surua? Todella ikävää, että olet menettänyt miehesi. Se ei kuitenkaan anna sinulle minkäänlaisia valtuuksia vähätellä tai oikoa toisten surukokemuksia tai toimia jonkinlaisena "oikean" ja "oikeutetun" surun opettajana.

Käsittele katkeruutesi jotenkin toisin, niin autat itseäsi ja muita.

Kympiltä on kuollut sekä aviomies että lemmikkieläin. Eivät ole verrattavissa keskenään, eläin oli kuitenkin "vain eläin".

Jäin vain miettimään, miten ap selviäisi läheisen ihmisen kuolemasta, jos koiran kuolema saa hänet sängyn pohjalle. Kyllä minäkin surin lemmikkimme kuolemaa, mutta se tyhjyys sen jälkeen ei ollut mitään siihen verrattuna, kun viereltä katosi rakas puoliso. Lisäksi olin varautunut lemmikin kuolemaan (ikä tuli vastaan).

Kuinka kehtaat surra yhtä kuollutta puolisoa samalla, kun maailmassa kuolee kokonaisia perheitä. Kokonaisia kyliä. Kokonaisia heimoja.

Samasta perheestä kuolee toinen vanhempi ja kaikki lapset. Kuvittele mitä se tuska ja suru on verrattuna sinun kokemaasi puolison menetykseen.

Joten koitas nyt suhteuttaa oma surusi siihen, mitä suru oikeasti voisi olla.

Minun suruni ei ole mitään verrattuna niihin kurjiin, joita tämä maailma on täynnä. Ja tämä ei ole sarkasmia, olen oikeasti tätä mieltä. Vaikka olen kokenut kovia, niin silti pidän itseäni onnekkaana siitä mitä minulla on ja olen täysin tietoinen, että maailmassa (ja myös Suomessa) on ihmisiä, joilla mene paljon huonommin kuin minulla. Siksi en jaksa kuunnella tai ymmärtää näitä koiranitkijöitä. Jos se tekee minusta kamalan ja tunteettoman ihmisen, niin sitten olen kamala ja tunteeton ihminen.

Se voi tuoda toisenlaista iloa elämään sit.

Ole vaan mitä olet, ihan rauhassa

Se, että sinä et jaksa kuunnella tai ymmärtää, ei tarkoita tässä universumissa yhtään mitään.

Onko sinulla muuten useinkin tapana ylentää itsesi? Kertoa muille kuinka he eivät ymmärrä ja kuinka he ovat väärässä. Ajatella, että olet parempi kuin muut. No. Voin kertoa, että et ole.

Tietysti on mahdollista, että sen käsityksen saa kirjoituksistani, sen myönnän.

Mutta en voi sille mitään, etten ymmärrä niitä, joiden koko maailma menee sekaisin koiran kuolemasta. Miten heidän käy, jos jotain vielä ns pahempaa tapahtuu?

Eiköhän laiteta piste tälle käsiin levähtäneelle keskustelulle.

Ap

Koira on oikeesti tärkeä otus ja se on rankkaa, kun eläimestä joutuu luopumaan... Kuukaus on todella lyhyt aika. Ja se aika, jonka koiran kanssa vietit, oli pitkä. Sanokoot kuka mitä vaan, niin kuka vaan, kenen kanssa aikaa viettää vuosia, tulee tärkeäksi.



Oma koirani jouduttiin lopettamaan reilu 7v sitten, edelleen voin toisinaan surra koiraa niin paljon, että mietin onko se edes normaalia. Koirasta puhuminen saa kyyneleet silmiin jne.

Sinällänsä tuskin olen kovin kummallinen, sillä monet ystäväni ovat sanoneet, että myöskin surevat koiriaan, vaikka aika olisi niistä jo lähes vuosikymmeniä sitten jättänyt...



Sure aivan rauhassa, mitä se muille kuuluu, kuinka paljon ystävääsi suret

koira tai hamsteri.

Ihan sama asia

Multa on kuollut äiti, avomies, jonka kanssa olin yhdessä 10 vuotta ja 15 -vuotiaaksi kanssani koko ikänsä elänyt koira. Koiran kuolemasta en ole päässyt yli ja sen kuoleman ajatteleminen saa minut haukkomaan henkeäni ja itkemään ihan hulluna. Äidin kuolemasta on viisi vuotta ja kaipaan häntä mutta nykyään pystyn muistelemaan jo lämmölle yhteisiä hyviä muistojamme. Miehen kuolemasta 2 vuotta ja hänen ajattelemisensa kirpaisee, enkä ole valmis vielä uuteen suhteeseen mutta tuska on jo helppo kestää. Koiran kuolemasta 3 vuotta. En ikinä voi ottaa enää mitään lemmikkiä, sillä en kestäisi tätä kipua uudestaan.

Koira vain oli minulle rakkaampi, kuin mikään muu tässä maailmassa voi olla.

Oikeasti

kenties hankkia uuden koiran?