En meinaa selvitä koiran kuolemasta

Olen kanssa samaa mieltä, että eläimet on vain eläimiä. Typerää vouhotusta tommonen.

[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 17:19"]Olen kanssa samaa mieltä, että eläimet on vain eläimiä. Typerää vouhotusta tommonen.

[/quote][quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 17:19"]Olen kanssa samaa mieltä, että eläimet on vain eläimiä. Typerää vouhotusta tommonen.

[/quote]

Sinä olet yksi haiseva ihmisjätepaska tässä maailmassa, kaikkea kuvottavaa sontaa se maa päällään kantaa ://

Itelläni on 4-vuotias moniallergikko seeferi, jonka olen nyt viikon päästä viemässä lopetettavaksi, vuosien miettimisen jälkeen. Tiedän, että koiran kannalta se on parasta, mutta jo etukäteen syytän itseäni siitä, etten pysty sitä auttamaan, vaikka olen kokeillut kaikki hoidot, mitä eläinlääkäreillä on tarjottavissa, ihan kaikki, hinnasta viis. Mistään ei kuitenkaan ole ollut apua, ja uskomatonta mutta totta, koirani on allerginen mullistavalle atopian hoidossa käytetylle lääkkeelle, Atopicalle, ja tila paheni sen myötä nyt siihen pisteeseen, että rakas on pakko laittaa nukkumaan.

Alergia on tuhonnut tytön elämää puolivuotiaasta asti, mutta toiveikkuuttani ja itsekkyyttäni olen jatkanut toivonta taistelua, jos vain jokin hoitokeino löytyisi. Mutta jossain vaiheessa on vain annettava periksi, päästettävä irti.

Suunnatonta tuskaa tämä tuottaa, eikä sitä kaikki ihmiset koskaan ymmärrä. Minulle kuin oma lapsi.

Minulla on koira jota rakastan ja saitte minut itkemään kommenteillanne

Minulta kuoli koira viikko sitten. 15-vuotiaana, hyvän pitkän elämän viettäneenä, äkilliseen sairaskohtaukseen yöllä jonka seurauksena piti lopettaa aamulla. Minut on yllättänyt se kuinka rauhallisesti olen ottanut asian. Aiemmin kun olin menettänyt lemmikkejä nuorempana, olen ollut jopa työkyvytön pari viikkoa, en ole pystynyt yhtään hillitsemään itkunkohtauksia jne. 

Nyt itkin hysteerisesti vain koiran ruumiin äärellä kun sen eutanasian jälkeen hyvästelin. Vähän itkin myös kun maksoin toimenpiteen el-aseman kassalla. Mutta sitten menin töihin ja pystyin keskittymään muihin asioihin. Vain päättämällä, että nyt en SALLI ajatusteni pyöriä koirassa, illalla sitten. Illalla itkin jonkun verran mutta taustalla oli syvä rauha siitä että koira eli hyvän elämän ja sai nopean ja helpon lopun. Sen jälkeen ei oikeastaan ole suru pyörinyt ajatuksissani enää ollenkaan, vain hyvät muistot yhteisistä hetkistä, siitä miltä koira tuoksui (varsinkin tassunpohjista ja korvista aivan ihanalta), sen söpöistä ja ärsyttävistä tavoista jne. Nyt hymyilen niille muistoille ja ne rikastuttavat elämääni. 

Ehkäpä nyt pystyn hyväksymään koirankin kuoleman näin tyynesti, koska olen joutunut hyvästelemään viimeisen 5 vuoden sisällä myös 2 läheistä ihmistä, ja jotenkin suhde kuolemaan on "rauhoittunut". Ymmärrän nyt pohjia myöten että sellainen on elämän luonne että kaikki täältä lähtee ajallaan, myös minun lemmikkini, vanhempani, ystäväni, minä itsekin. En jaksa enää mielessäni kapinoida tuota vastaan enkä kauhistua kuoleman todellisuudesta kun se kohdalle osuu.

Hei! Minustakin tuntuu että koko elämäni olisi romahtanut päälleni, kun olen joutunut vierestä katsomaan kun sairaita ja vanhoja koiria lopetetaan ja haudataan... Äitini on koiran kasvattaja ja nyt itsekin olen, mutta en pysty nykypäivänä katsomaan kun omaa kasvattia lopetetaan eteesi! Mutta olen aina päässyt yli tapahtumista ainakin joistakin. Vaikka puhunkin koiristani tosi paljon ja en itke niin Se ei tarkoita sitä etten yhtään surisi, vaikka sisältämäni olen aivan romuna. Tässä on ollut kaikkea muutakin kuin koiran menetystä ja niin edelleen sellaista tuskan tunnetta... Minulla tällä hetkellä jaloissa pyörii 9 ja 10 vuotiaat koiruudet + äitini 7 ja 1 vuotiaat koirat, niitä täällä Pirkanmaalla hoitelen vaikka välillä itku tulee kun muistelee menneitä... Toivottavasti otatte suruuni osaa?!

"kuulin" unessa lemmikkini vinkuvan kaksi kertaa samalla tavalla kuin hän pyysi yöllä ulos (tapana oli ajoittain). Heräsin ja nostin automaattisesti päätäni ja katsoin makuuhuoneen ovelle, eihän siellä mitään näkynyt..kunpa olisikin näkynyt.

Niin paljon kuin koiraani rakastinkin, olin jo totta puhuen kovin väsynyt ja (tunsin/tunnen Tästä syyllisyyttä ja tuskaa) ja niin taisi olla hänkin kaikkiin vanhuuden vaivoihin, uusiin patteihin ja pahkuroihin, suuriin kävelyongelmiin ja läähätyksiin (kipuja?) ja pissaamisiin yksinollessa/kotona ollessa (ahdistunut?/työpäivät liian pitkiä hänelle), päämäärättömiin kävelyihin sisällä, välillä se oli ihan "pysäkillä"..havahtui kun sille puhui, ponkasi aina perään kun nousin ylös (jos ei nukkunut niin siki ettei huomannut), nukkui lähes aina (vanhuuttaan/tulsyyttään??) voi kyllä, eläinlääkärillä käytiin..(en koe saaneeni sieltä oikein apua).

Mukaan mahtui toki parempiakin päiviä, paljonkin parempia kun riehaannuttiin kuin nuori mies varsinkin kun pääsi vielä käymään uimassa..nämä huonot hetket näyttelivät kuitenkin viimeisinä aikoina suurta roolia..liian suurta..jotenkin tuntui että tämä lenkkeilevä kaveri (lenkit typistyivät vaikka pää olisi hänelläkin toisin sanonu) ja luita koko ikänsä Päivittäin tuntejakin jyrsinyt kaveri ( hampaat menivät niin huonoksi vanhemmiten että lohkeilivat kaupan luiden syönnistä, syötiin pehmeämpiä kyllä) viimeisen puolen vuoden aikana vanheni Silmissä..

Aamuisin on vaikea herätä vain yöt ovat helpompia kun voin nukkua, vain silloin en itse tunne surua, sanoinkuvaamatonta ahdistusta ja tuskaa lemmikkini poismenon vuoksi ja noiden vanhuuden viimeisten aikojen vuoksi..

Suru on suuri, vaikka ulkopuolisten mielestä ehkä mitätön, sillä olihan se "vain koira". Oman ihanan koirani kuolemasta on kaksi vuotta, mutta tämän ketjun lukeminen sai yhä kyyneleet silmiini. Koirani oli jo vanha, mutta en pystynyt menemään hänen mukaansa kun jouduttiin viemään piikille. Siitäkin olen potenut huonoa omaatuntoa paljon.



Viimeiset sanat jotka sanoin koiralle "rakastan sua, nähdään kulta" kuulen vieläkin pään sisälläni, enkä silloinkaan voi olla itkemättä.



Koira oli ollut poissa vasta viikon, mutta sen sureminen tuntui olevan jo vähän kiellettyä ja typerää, koska kaikki sitä ihmettelivät kans. Itkin joka ikinen päivä yli puoli vuotta. Joka päivä edes kerran oikeasti, kunnes oli pakko tehdä jotain, koska olin sekoamassa suruuni. Hankin pienen koiranpennun, jonka jälkeen itkut harvenivat heti. Ei sen takia, että oisin "korvannut" vanhan koirani, vaan siksi, etten kerennyt miettimään syvällisempiä, koska pennussa oli niin hirveä hoitaminen koko ajan.



Mietin usein kun koirani eli, etten varmasti rakasta ketään muuta miestä ikinä elämässäni yhtä paljon. Niin typerältä kuin se kuullostaakin, enpä ole rakastanut en.:)



Paljon, paljon voimia sulle.

koska rakastin sitä ensimmäistä niin paljon ja viimeselle matkalle saattelin vuos sit.



Hävitin tarvikkeet ja valokuvat. Muutaman hyvän säästin, yks hyllys kehystettynä.



Pojalle voidaan koira ottaa, kun hän melko varmasti sellaista joskus alkaa pyytelemään. Se on hyvä tapa opettaa vastuuta pojalle, mut luulen, et pidän koiraan etäisyyttä. Huolehdin kyllä yhessä poikani kanssa, mut en päästä sydämeen, niinku omani laskin.



En tiedä vielä, mut koville ottaa. Ehkä jo vuoden päästä syön sanani ja jaloissa pyörii pörheä pentu.



Voimia Ap!!!

koiramme. Tapaus yllätti täysin, koira oli nuori, vasta kolme vuotias. Multa on ennenkin kuollut koiria, mutta kaikki tapaukset ovat tapahtuneet niin, että olen vienyt vanhan tai sairaan koiran lopetettavaksi ja surrut menetystä jo kauan ennen koiran varsinaista kuolinhetkeä.



Tämän viimeisimmän rakkaan ystäväni piti elää vielä monia vuosia kanssamme ja koira oli kuollessaan täysin terve ja erittäin vilkas ja elinvoimainen. Tapaturmainen äkkikuolema vei multa ja perheeltäni täysin jalat alta ja tuntuu, että tämä suru ei ota hellittääkseen millään. En voi vieläkään käsittää tätä, ei näin pitänyt käydä : ((.



Voin tämän tapauksen kautta jotenkin hämärästi ymmärtää, miltä tuntuu menettää esim. lapsi tai puoliso onnettomuuden tms. äkkikuoleman kautta.



Nyt tuntuu todella ensimmäistä kertaa siltä, että en ole varma haluanko/uskallanko ottaa enää uutta koiraa, tuska on aivan kamala. Voimia ap, et ole yksin surusi kanssa.

Kyllä lemmikkeihin kiintyy, se on ihan normaalia.

Me emme suinkaan korvanneet kuollutta rakasta koiraamme uudella koiralla. Kuinka kummallinen ajatus tuo onkaan. Meillä on aina ollut koiria, joten emme osaa emmekä halua olla ilmankaan. Suremme ja kaipaamme tuota yllättäin kuollutta koiraamme edelleen valtavasti, mutta samalla iloitsemme uudesta hännänheiluttajasta.

Suru on subjektiivinen kokemus ja jokaisella on oikeus surra tavallaan. Silti aina löytyy joku, jonka täytyy päästä muistuttamaan siitä, että hänen tai jonkun muun suru on varmasti suurempi ja perustellumpi kuin jonkun toisen. Käsittämätöntä..

Voimia kaikille sureville, surun syystä tai kohteesta riippumatta.

Viimeksi tänä aamuna itkeä tirautimme miehen kanssa viime tammikuussa yllättäin kuollutta koiraamme. Satuimme molemmat näkemään koirasta unta viime yönä, ja se sai kyyneleet virtaamaan.

Valtava suru ja ikävä on edelleen. Ja tulee varmasti olemaan. Pikku hiljaa on kuitenkin helpottanut, ja nykyään saattaa mennä useampi päiväkin ilman itkuja.

Otimme uuden pennun keväällä ja se helpottaa myös. Suosittelen.

Mutta joiltakin kuolee lapsi tai puoliso, eteenpäin mennään eikä sitä kuollutta korvata uudella lapsella tai puolisolla.

Itse olen menettäny äidin teini-iässä, samoin todella läheisen tädin ja isäni muutama vuosi sitten. Kaipaan heitä kaikkia ja eihän ihmistä voi korvata, tietenkään.



Mutta olen myös menettänyt eläimiä ja itkenyt myös niitä. En ole vieläkään toipunut kaksi vuotta sitten kuolleen kissanpennun ikävästä. Vaikka tilalla on toinen kissa joka on tärkeä ja rakas koko perheelle.



Jos oma lapsi kuolisi, niin siitä en varmaan selviäisi ikinä oman elämäni aikana. Olen sellainen itkijä ja murehtija.

Jouduimme myös viemään lopetettavaksi rakkaan kissamme viikko sitten. Ensimmäisinä päivinä en kyennyt kuin itkemään ja tuntui siltä, että haluaisin kuolla itsekin... muutaman päivän päästä oivalsin kuitenkin, että tämä on vain väliaikainen ero ja kun itse aikanaan poistun täältä, niin minua ollaan jo vastassa ja pääsen jälleen näkemään rakkaan lemmikkini. Näin uskon ja voin kertoa, että nyt minulla on paljon rauhallisempi mieli eikä ollenkaan epätoivoinen olo vaikka lemmikkiäni syvästi kaipaankin. Toivottavasti tästä oli apua muillekin läheisensä menettäneille.

kuolemasta on nyt 4 kk. Lohduttomimmasta surusta on päästy ikävään, suureen kaipuuseen.Paljon häntä muistellaan ja välillä muistoille jopa nauretaan. Vielä myös paljon itkettää..

Ottaisin takaisin jos vain saisin. Vanhan ja sairaan "pappamme" on parempi kuitenkin nukkua ikiunta. Ja vielähän me tavataan! Ja unissakin on kohdattu muutamia kertoja, ne unetkin tuovat jotain lohtua.



Voimia kaikille lemmikkinsä menettäneille!



" Nousin selkään pyrstötähden, valon maahan kulkemaan. Älä sure, että lähdin, sydämees jään asumaan. Täältä takaa tähtitaivaan häntääni mä heilutan. Elämän mä elin parhaan, Sua aina rakastan."



ap

minunkin koira kuoli vasta ja tuntuu niinkui olisi sydä lähtenyt sen perään. toivon kai että me joskus vielä tavataan sillä kuljin suomenpystykorvani kanssa 14-vuotta ja toivon että aika auttaa pärjäämään.

Kiitos, ap, kun palasit kertomaan voinnistasi. Olen ajatellut sinua syksyn aikana, sillä me molemmat koimme raskaan menetyksen niin samaan aikaan.



Koirasi muisto tulee aina elämään kanssasi ja hän muistaa sinut siellä Sateenkaarisillalla. Itselleni tuo lohtua nähdä kynttilä kissani haudalla illan pimetessä.



Ap, et ehkä vielä ole harkinnut uuden lemmikin ottamista mutta minulle tuli tarve saada uusi pentu kuukausi sitten. Tämä kissanpentu on tuonut valtavasti iloa elämääni! Ei tarvitse enää tulla iltaisin kyyneleet silmissä tyhjään kotiin. Vaikka tämä pikkuinen on samaa rotua ja samaa väriäkin kuin rakas kissani, hän on kuitenkin ihan oma persoonansa. Ja niin pitää ollakin. Ei hän ole korvaamassa ketään.



Joku voi ajatella, toiminko liian nopeasti mutta nämä ovat varmaan hyvin yksilöllisiä asioita. Minä koin, että tämä suru on liian raskas kannettavaksi yksin ja elämä liian tyhjää, joten halusin uuden pikkuisen. Se on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi.



Voimia jokaiselle rakkaan lemmikkinsä menettäneelle!

Muista että elämäsi jatkuu ja koirastasi on kuitenkin iloisia muistoja.Paljon voimia ja jaksamista ps. olen itsekkin menettänyt koirani. 

Minä jouduin lopettamaan koirani vuosi sitten, kun eläinlääkäri totesi sillä parantumattoman syövän. Voin sanoa että oli elämäni vaikeimpia päätöksiä. mutta täytyy ajatella järjellä. Koira oli kuitenkin jo 13 vuotias, mutta oli se mulle tosi rakas, ja kyllä mä jouduin sen nukutuspiikin jälkeen kyllä jonkunlaiseen sokkitilaan moneksaikaa, sillä mä lamaannuin täysin. Pitkän aikaa mä ajattelin etten ottais enää uutta koiraa, mutta nyt kun on vuosi mennyt, niin mulla on nyt samasta rodusta pikku pentu ja 2- vuotias. On kuin elämä olis alkanut uudelleen, vanha koira on haudattuna pihan perälle, enkä mä häntä unohda koskaan.

l

:(