En meinaa selvitä koiran kuolemasta

Kiitos tämänkin ketjun pilaamisesta te sivistymättömät WT-mammat.

rotia tähän hommaan. Kyllä mun mielestä ihminen on vähän sekaisin päästään jos itkee viikkotolkulla eläimen perään tai oikein "masentuu" sen takia. Pidän sellaisia ihmisiä heikkoina ja säälittävinä Kuten joku jo edellä kyseli niin kuinka sellainen ihminen selviää jos eteen tulee niitä todellisia menetyksiä? Jos jo koira masentaa ihmisen vuosiksi ja saa petipotilaaksi niin huh huh sentään. Kuinka esim. lapsi voi luottaa vanhempaan joka sekoaa koiran kuolemasta?

Miksi sinä tähän ketjuun tuot tuollaisia ajatuksia julki? Olet todella empatiakyvytön ihminen.

Toisilla on ikävä ja paha olla. Kova suru. Miten tuolla lohdutat heitä? Aika itsekästä toitottaa omia näkemyksiä kun varsin hyvin tiesit loukkaavasi montaa ihmistä. Sadistista omalla tavallaan. Pistää miettimään sinun mahdollista äitiyttäsi kun todellinen luonteesi paljastui.

Eihän ap tuota tullut kertomaan minnekkään "palstalle", jossa jonkun läheinen ihminen on kuollut..ja mistä me tiedämme onko hänkin menettänyt joskus jonkun läheisen..ja mitä kukaan on tuomitsemaan jos hänestä kertakaikkiaan tuntuu tuolta..

kun itseltä on kuollut läheinen (ja olo on ap:n kaltainen, tuntuu että happi loppuu ja itkettää koko ajan) ja saa kuulla monta ap:n kaltaista tarinaa, niin ei niitä ymmärrä. Ei silloin, eikä kyllä nytkään, pakko myöntää.

mutta koskiko tämä ketju SUN suruasi! Perusta oma ketju jos siltä tuntuu. Jo ennen tämän ketjun avaamista olin varma, että tänne on joku tullut kommentoimaan, että miten selviäisit jos sun läheinen kuolis ym.

Samoilla linjoilla tähän viestiin jo kommentoineen kanssa: kyllä täytyy olla kammotta tunnekylmä ihminen että on sitä mieltä että ihminen on "heikko ja säälittävä" jos itkee viikkokausia (saatika kuukausia tai vuosia) lemmikkinsä kuolemaa. Kyllä se nyt vaan on niin, että aika helkkarin monelle se lemmikki on ainut todellinen ystävä, joka on aina iloinen nähdessään, jolle voi kertoa ihan mitä tahansa, jonka kanssa voi tehdä mukavia juttuja ja jonka toilailuille voi nauraa onnellisena. Lemmikki (kissa tai koira) ei koskaan petä, puukota selkään tai puhu sinusta pahaa, se luottaa vilpittömästi ja kiitoksena huolenpidosta antaa kaikkensa saadakseen olla lähelläsi.

Meillä on ollut koira (elämäni ensimmäine) kohta puolitoista vuotta. Vaikka välillä on ollut raskasta, on kaikki vaiva ja huoli sen arvoista. Koira saa minut hymyilemään ja nauramaan ääneen päivittäin, sen vieressä lepäillessäni rentoudun täydellisesti ja sen kanssa ulkoilen päivittäin luonnossa. Oman hyvinvointini kannalta koiralla on ollut uskomaton vaikutus. Kun luin tähän ketjuun kirjoittaneiden kokemuksia oman lemmikin menetyksestä aloin itkeä. Niin rakas ystävä on koirasta tullut vaikka aikaa ei ole kulunut kuin "vasta" tämän verran. En voi edes kuvitella menetyksen tuskaa kun lemmikki on kulkenut vierellä yli kymmenen vuotta.

Ymmärrän täysin sen, että toisille lemmikin menetys on kovempi paikka kuin jonkun sukulaisen kuolema. En nyt tarkoita oman lapsen tai puolison kuolemaa erityisesti, vaan esim. omien vanhempien kuolemaa. Eläin rakastaa aina ehdoitta, ilman petosta tai katkeruutta, ei arvostele tai arvota ihmistä ulkoisten tai muiden epäoleellisten seikkojen perusteella. Siihen ei vaan valitettavasti toinen ihminen pysty oikeastaan ikinä. Voimia toivotan ap sinulle. Minunkin neuvoni on että alkaisit miettiä uuden lemmikin hankkimista. Se ei tule korvaamaan edesmennyttä koiraa, mutta auttaa sinua pääsemään surusta vähän eteenpäin, saat muuta ajateltavaa. Jos tilanteesi pahenee, voit joutua turvautumaan lääkäriin.

rotia tähän hommaan. Kyllä mun mielestä ihminen on vähän sekaisin päästään jos itkee viikkotolkulla eläimen perään tai oikein "masentuu" sen takia. Pidän sellaisia ihmisiä heikkoina ja säälittävinä Kuten joku jo edellä kyseli niin kuinka sellainen ihminen selviää jos eteen tulee niitä todellisia menetyksiä? Jos jo koira masentaa ihmisen vuosiksi ja saa petipotilaaksi niin huh huh sentään. Kuinka esim. lapsi voi luottaa vanhempaan joka sekoaa koiran kuolemasta?

Miksi sinä tähän ketjuun tuot tuollaisia ajatuksia julki? Olet todella empatiakyvytön ihminen.

Toisilla on ikävä ja paha olla. Kova suru. Miten tuolla lohdutat heitä? Aika itsekästä toitottaa omia näkemyksiä kun varsin hyvin tiesit loukkaavasi montaa ihmistä. Sadistista omalla tavallaan. Pistää miettimään sinun mahdollista äitiyttäsi kun todellinen luonteesi paljastui.

On ollUt koiran kuoleman jälkeen valtavat itsesyytökset ja olen miettinyt mitä kaikkea olisi pitänyt sittenkin vielä kokeilla..meidänkin koira oli jo 15 vuotias. Tulen kohta hulluksi ajatusteni kanssa..

Ja sekö sinulle antaa oikeutuksen vähätellä toisten surua? Todella ikävää, että olet menettänyt miehesi. Se ei kuitenkaan anna sinulle minkäänlaisia valtuuksia vähätellä tai oikoa toisten surukokemuksia tai toimia jonkinlaisena "oikean" ja "oikeutetun" surun opettajana.

Käsittele katkeruutesi jotenkin toisin, niin autat itseäsi ja muita.

Kympiltä on kuollut sekä aviomies että lemmikkieläin. Eivät ole verrattavissa keskenään, eläin oli kuitenkin "vain eläin".

Jäin vain miettimään, miten ap selviäisi läheisen ihmisen kuolemasta, jos koiran kuolema saa hänet sängyn pohjalle. Kyllä minäkin surin lemmikkimme kuolemaa, mutta se tyhjyys sen jälkeen ei ollut mitään siihen verrattuna, kun viereltä katosi rakas puoliso. Lisäksi olin varautunut lemmikin kuolemaan (ikä tuli vastaan).

ja kaikille ihmisille todelliset ja epätodelliset menetykset. EI siinä seota, vaikka surisikin ja itkisi lemmikin kuolemaa. Uskomatonta potaskaa..

rotia tähän hommaan. Kyllä mun mielestä ihminen on vähän sekaisin päästään jos itkee viikkotolkulla eläimen perään tai oikein "masentuu" sen takia. Pidän sellaisia ihmisiä heikkoina ja säälittävinä Kuten joku jo edellä kyseli niin kuinka sellainen ihminen selviää jos eteen tulee niitä todellisia menetyksiä? Jos jo koira masentaa ihmisen vuosiksi ja saa petipotilaaksi niin huh huh sentään. Kuinka esim. lapsi voi luottaa vanhempaan joka sekoaa koiran kuolemasta?

EI siinä seota, vaikka surisikin ja itkisi lemmikin kuolemaa

myös täällä. Eilen loppui 11 ja puolen vuoden yhteinen taival rakkaan koirani kanssa. Ei sanoja....ei kohta myöskään kyyneliä, vain ontto olo ja mieletön ikävä.

Kukaan ihminen ei voi tehdä samaa ihmiselle, mitä koira voi..nuolla kasvoja, jalkoja, painaa päätä syliin ja katsoa anovasti. Ei röhnöttää penkillä ja kerjätä, ei juosta innoissaan vastaan, kun tulet kotiin. Ei kanna suussaan kermapurkkia ym tavaraa kassista. Ei ota nurisematta vastaan toruja/haukkuja. Ei ole jatkuvasti iloinen ja läsnä päivästä, vuodesta toiseen. Ei kiitä saamastaan luusta. Ei vahdi jatkuvalla haukullaan sinua ja taloa. Ei ole uskollinen jatkuvasti, siis joka ikinen päivä ja vielä aamusta iltaan!

Itse olen aivan loppu, niin loppu ja tuskainen oman karvapalleroni, mustikkamuffinssi harmaakarhuni, pompeloni palleroni, kultapulleroni, monsterini... kessuni lähdöstä äkillisesti, vaikean epilepsiakohtauksen saatuaan. Ikävä on suunnaton ja menetys laatuaan valtava. Tälläinen pallero ystävänä kuuden vuoden ajan, tunnen olevani erikoisasemassa, olen saannut kokea jotai sellaista, jota ei saa toiselta ihmiseltä. Miten voi selvitä tästä? ei mitenkään, vaan kun on pakko. Suru lemmikin "lähdöstä" on niin niin suuri...oma sydän tukahtuu ja ahdistuu niin, ettei saa henkeä. Tapahtumasta on vasta muutama päivä, siksi tuska on suunnaton. Vesi on loppunut silmistä, kaikki on tuntunut loppuvan, aika pysähtynyt ja pahinta, itsesyytökset seuraa ikuisesti, vaikka järki tiesi koiran olevan pahasti kipeä. Nyt menen tekemään "hidasta kuolemaa" sängyn pohjalle..

mulla meni monta vuotta itkien koiran lopetuksen jälkee, ajattelin myös et se eläinlääkäri vaan sano et koiral kauheet tuskat, kunnei näyttäny niitä ikinä :( 14 vuotta menny, mut sain ekan lapseni 4 vuotta sitte ni suru on sen myötä muuttunu, ikävä on silti vieläkin ja mahdollisimman usein käyn haudalla, se oli just mun kriittisemmät vuodet mulla nuoruudessa, se oli siinä ja kuunteli mun "surujani" vaikka vasta koiran kuoleman jälkee se suru oli vast oikeeta. se anto mulle paljon jaksamista seuraavaan päivään vaikka sillone kouluaika oli perseestä

Vuosi on kulunut. Lämmöllä ja kaipauksella muistelemme rakasta harmaahapseamme. Välillä itkettää vieläkin, varsinkin kun muistelee vuoden takaisia aikoja. Mutta olihan se "otus" maailman paras tapaus!:) Nuku hyvin rakas..<3

Halauksia ja voimia kaikille lemmikin menettäneille. Suuri suru kääntyy lopulta kaipuuseen ja ihaniin muistoihin, jotka auttavat jaksamaan.

ap

Psykologit ovat jo kauan tienneet, että lemmikin menettämisen aiheuttama suru on samaa kuin ihmisen menettämisen aiheuttama suru.

http://www.petloss.com/munsfinn.htm

Koiran kuolema on aivan sama  juttu kuin kenen tahansa läheisen perheenjäsenen kuolema. Se ei ole mikään pari päivän läpihuutojuttu. Aika kuitenkin auttaa, vaikkei ikävä koskaan kokonaan katoa. Eikä sen pidäkään.

Kissalapseni kuoli eilen iltapäivällä. Suru on ihan hirveä ja liian tuore vaikka kokemuksesta tiedän, että jossain vaiheessa helpottaa ja jää enää ikävä. 

Pahinta on kuitenkin tapauksessamme se, että itsesyytökset ovat hirveitä. Kissalla oli kovia kipuja, toipui leikkauksesta ja kaikki sanoivat minulle, että se on melko normaalia, että on kipeä. Jos ja jos.. JOS olisin ollut järkevämpi, niin olisin vienyt sen aiemmin jo lääkäriin, tiesinhän ettei tuollaiset kivut olleet normaaleja vaikka leikkaus oli iso. Ketään muuta syyllistämättä.. Päätin, ettei tälläistä tapahdu enää ikinä. Vaikka sitten turhia ell. käyntejä ensikerralla mutta ei koskaan enää liian myöhään.

Poikani itkee hillittömästi, mies itkeskelee ja minä. Nuoren kissani isoveli etsii tätä joka paikasta, tälläkin hetkellä. Parasta ystäväänsä.

Tämä on vain oma kokemukseni, mutta itse olin iloinen kun perheeseemme liiton (mieheni koira) kautta tullut koira menehtyi syöpään 1,5 vuotta sitten. Sain ostaa valkoiset sohvat :)  Haisevia ja likaisia häseltäjiä nuo koirat on.

Jos yhtään lohduttaa niin raamatun mukaan eläimillä ei ole sielua tms. vaan eläimet ovat esineiden kaltaisia, joten voit yrittää ajatella asiaa vähän samalta kantilta kuin esim. Hiusföönisi vuosituhannenvaihteesta olisi mennyt rikki. Jos todella pidät koirista niin nyt tuli tilaisuus hankkia uusi, vaikka kylläkin se aiheuttaa hieman rahanmenoa varsinkin jos haluaa rotukoiran.

Kohteletko lapsiasi yhtä huonosti? Saunan taakse lopetettavaksi? Älä kutsu kapista rakkiasi perheenjäseneksi, jos kerran veit hänet teurasjätteeksi. Jos koirasi oli perheenjäsen, teit hänelle melkoiset Eerikat. :D

[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 07:46"]

Tämä on vain oma kokemukseni, mutta itse olin iloinen kun perheeseemme liiton (mieheni koira) kautta tullut koira menehtyi syöpään 1,5 vuotta sitten. Sain ostaa valkoiset sohvat :)  Haisevia ja likaisia häseltäjiä nuo koirat on.

Jos yhtään lohduttaa niin raamatun mukaan eläimillä ei ole sielua tms. vaan eläimet ovat esineiden kaltaisia, joten voit yrittää ajatella asiaa vähän samalta kantilta kuin esim. Hiusföönisi vuosituhannenvaihteesta olisi mennyt rikki. Jos todella pidät koirista niin nyt tuli tilaisuus hankkia uusi, vaikka kylläkin se aiheuttaa hieman rahanmenoa varsinkin jos haluaa rotukoiran.

[/quote]

Luin viestini lähetyksen jälkeen ja huomasin sen muusta poikkeavan sävyn olevan liian räikeä ja tekevän siitä provomaisen, joten päätin vielä täydentää, että ei ole provo vaan rationaalista ajattelua.

Halauksia sinulle! <3

Minä niin tiedön tuon tunteen. Olen viiden oman koiran poismenon vuoksi itkenyt. Nyt on kuudes koira menossa :) Jokaisesta olen jollain tavalla päässyt yli. Mutta silti aina välillä alkaa itkettämään, kun tulee niin kova ikävä heitä. Mutta vuosia myöhemmin, tulee enemmänkin hymyilyttäviä ajatuksia kun mieleen juolahtaa kaikki ihanat temput ja hauskat kommellukset rakkaideni kanssa! Mieti vain aina, että nyt niillä on parempi olla, että he saivat hyvän elämän kuitenkin, vaikka minustakin välillä tuntui etten huomioinut koiriani tarpeeksi :)

Joten täältä lähtew lämmin halaus sinulle! Yli koirastasi kyllä pääset ajan kanssa, mutta kaikkein kauniimmat ja tärkeimmät ajatukset pysyvät kyllä sydämessäsi <3

Aloitus on lähes 2 vuotta vanha, varmaankin tuosta on jo selvitty.