En aina tajua muita äitejä

Kyllä minä tykkään monista lapsi-jutuista 2 vuotiaani kanssa, mutta en kyllä yhtään tykkää leikkipuistoista. Mikähän siinä nyt on niin kummallista. Aika monenlaista sitä voi lasten kanssa tehdä eri ikävaiheissa. Ei se nyt ehkä ole syy jättää lasta hankkimatta, ettei tykkää leikkipuistoista tai Muumimaailmasta. Eikä toisaalta mikään paras syy lisääntyä, että haluaa leikkipuistoihin tai sinne Muumimaailmaan mennä.

Minusta ensiäidit on innoissaan kaikesta, mutta toistaan hoitavia ovat usein kyynisiä valittavia jäkättäjiä.

En ymmärrä miksi tehdä kaksi.

Minulla on yksi ja yritän tyylikkäästi priorisoida yhden lapsen äitiseuraa.  Ei vaan jaksa kuunnella valitusta. Suurin ongelma on että heidän lapsensa kuulee sen valituksen.

Itse olen molempia, olen se äiti joka tykkää käydä lapsensa kanssa puistossa, tykkään hoitaa lapsiani ja rakastan lapsiani. Mutta tarvitsen myös joskus omaa aikaa ja omaa aikaa itsehoidolle on pakkokin välillä ottaa. Ei äitiys ole sitä että uhraat täysin oman itsesi ja terveytesi lapsille. Esim itse en ole päässyt 10 vuoteen hammaslääkärille kun lapset olivat aina etusijalla eikä omaa aikaa ollut. Seuraus, nyt hampaitani juurihoidetaan kun hampaat ovat päässeet huonoon kuntoon. Oman ajan ottaminen ei ole väärin. Se on terveydenkin kannalta tärkeää. 

Tuttua tuo edellinen.

Meni vauva-aikana lapsen priorisointi KAIKEN edelle ja nyt yritän kursia niitä muita asioita kasaan...

Oletko koskaan miettinyt ja ihmetellyt missä kaikkien näiden äitien lasten isät ovat, ja miten he kokevat asian?

Jos äiti kokee, ettei omaa elämää ole ollenkaan, on todennäköisemmin kyse esim siitä, että lasten myötä on voinut oma rakas harrastus jäädä taka-alalle/puolison kanssa ei kerkeä viettää treffi-iltoja ja yhteistä aikaa tarpeeksi/jokin omaan minuuteen liittyvä asia on muuten vaan jäänyt todella pahasti laiminlyödyksi äidiksi tulon myötä. Tää tunne on tosi yleinen, mutta jostain syystä vaiettu. Osasyy on tää perinteinen "äitimyytti"- äidiksi tulon jälkeenhän ei oikeasti muututa entisestä itsestään Muumimamman kaltaiseksi hahmoksi, kyllä sitä silti on oma itsensä- se persoona saa vaan uusia puolia ja lisämaustetta äitiydestä! Jokaisen äidin sisällä on kuitenkin se oikeasti oma minä. Jos joku äiti on hiekkalaatikon reunalla kommentoinut jotain sellaista, että elämä on pelkkää tätä eikä mitään omaa, on hänen oma minänsä varmaan jäänyt liian pitkään laiminlyödyksi. Siellä hiekkalaatikon reunalla varmasti on joku muukin ollut, joka tunteen tietää. Mielestäni hyvä, että asian uskaltaa sanoa ääneen. Äidit voisivat tukea toisiaan tässäkin, nähdä toisensa yksilöinä eikä vaan "Pena-Pirjon äitinä". Tällä äidillä voi esim olla tilanne, ettei tukiverkkoa ole samalla tavalla kuin muilla, eikä ole ketään joka voisi lapsia katsoa edes silloin tällöin muutaman tunnin tai jopa yön yli, jotta voi tehdä jotain omaa. Ja tuo voi olla tosi rankka tilanne henkisesti. Jos mulla ei olisi tukiverkkoa, en olisi selvinnyt edes esikoisen vauvavuodesta. Ja rakastan lastani muuten aika perkeleesti, oman ajan ottaminen ei sitä asiaa mihinkään muuta.

Annahan, kun selitän. Katsos, kun ihmiset kaipaavat elämäänsä erilaisia asioita. TASAPAINOA. 

Vähän niin kuin että seksi parisuhteessa on kivaa, mut joskus on mukava nähdä ystäviäkin ja lepuuttaa sitä pimslooraa tai kepakkoa.

Tai että töissä on ihan kivaa, mutta lomalla rentoutuu.

Tai että urheilu on mukavaa, mutta joskus tarvitsee lepoa ja kehonhuoltoa.

Tai että musiikkia on hieno kuunnella, mutta joskus sitä nauttii hiljaisuudesta.

Suurelle osalle vanhemmista lasten kanssa touhuaminen on ihanaa, mutta välillä tekee mieli tehdä muutakin kuin lukea Muumi-kirjaa tai temmeltää leikkipuistossa. 

Terv. Kolmen äiti

Vierailija kirjoitti:

Osa vanhemmista rakastaa sitä pikkulapsiaikaa ja on omimmillaan siinä. Toisille taas kouluiässä oleva lapsi on se, kenen kanssa juttu luistaa ja löytyy mielekästä puuhaa. 

No juuri näin. Kun minun lapset oli pieniä, minä oikein rakastin käydä puistoissa, lukea satuja, tehdä askarteluja tai pelata vaikka hippaa tai palloleikkejä. Muskarit ja muut kerhot olleet kivoja. Joulun aikaan leivottiin pipareita ja torttuja. Pikkujouluja tuli vietettyä kerran viikossa joko kotona tai harrastuksissa. Pienten lasten kanssa oleminen oli hauskaa. 

Mieheni taas enemmän on tykännyt tehdä asioita yhdessä kun lapset ovat kasvaneet. Pojan kanssa yhteen aikaan maastopyöräilivät todella paljon. Sulkapalloa on opettanut pelaamaan ja pihalla on kesäiltoina melkoiset matsit. Molempien kanssa hän on geokätköillyt ja etsinyt pokemoneja. Urheilua on vienyt katsomaan. Elokuvissakin on käynyt useammin kuin kerran vuodessa. Samaa ei voi sanoa minusta. Minua ei niinkään kiinnostaa elokuvissa istuminen tai geokätköily. Minä taidan edelleen tehdä niitä pikkulapsijuttuja, kuten houkuttelen leipomaan yhdessä. Askartelu käy myös. Shoppailua välttelen, mutta tarvittaessa taivun siihen. Mieheni kyllä ajallisesti tekee enemmän juttuja nyt kun lapset ovat isoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kuin toinen äiti toiselle. Ainakin, jos se toinen ihminen elää elämää, joka poikkeaa omasta elämästä. Ja sinäkin v i tun lehmä tiesit, että täältä löytyy helposti myös väkeä, joka on aina valmis hurraaman, jos ihminen hyökkää ilkeyttään toisen kimppuun.

Miten tässä käydään kenenkään kimppuun? Mielestäni on ihan järkevää pohtia miksi kukaan ajautuu tieten tahtoen sellaisen tekemisen pariin mistä ei tykkää ja sitten valittaa siitä muille, kun on niin tylsää ja elämä raskasta. Ap

"Mielestäni on ihan järkevää pohtia miksi kukaan ajautuu tieten tahtoen sellaisen tekemisen pariin mistä ei tykkää ja sitten valittaa siitä muille, kun on niin tylsää ja elämä raskasta"

Nyt oli kyse lapsista. Se on sellainen "ajautuminen tekemisen pariin" jota ei voi perua. Mikä sua vaivaa? Ihan selvästi haluat nyt vaan päteä ja arvostella. Kaikki ei tykkää pikkulapsiajasta, vaikka ovat ehkä etukäteen kuvitelleet että tykkäävät. Tai puoliso lupasi hoitaa pikkulapsiajan, eikä hoitanutkaan. Syitähän on vaikka mitä. 

Lopeta muiden ihmettely. 

Se koira älähtää, kehen kalikka kalahtaa.

Vanhempi, joka ei siedä kyseenalaistamista / kritiikkiä tai kasvatuskeskusteluja, on pelottavan narsistinen. Riittävän hyvään vanhemmuuteen kuuluu ajoittainen pohdinta siitä osaako toimia oikein. Vanhemmaksi tulee todellakin kasvaa. Syyllisyyden tunteetkin ovat normaaleja, sillä täydellistä ihmistä eikä vanhempaa ole, ja virheitä tapahtuu. Lapsen edusta on kyse, kun keskusteluja käydään. Siinä missä aikuisten parisuhteessa ( toivottavasti ) on kiinnostusta reflektoida oman toiminnan vaikutusta suhdedynamiikkaan ja huomioida yhteinen hyvinvointi kummankin näkökulmasta, sama pätee suhteessa lapsiin. Pohdintaan toivoisi nousevan mm. oman lapsuuden vaikutus nykypäivään ja mitä malleja kenties toistaa - ja niiden laatu lapsen kehitykselle. Reflektointia tekee jokainen vastuullinen aikuinen mielellään jo kun lapsista aletaan haaveilla, mutta viimeistään siitä lähtien kun lapsen on saanut vastuulleen.

Kyse on lapsen hyvinvoinnista, yksilön tulevaisuudesta. Lapsi ei ole jatke, joten narsistinen loukkaantuminen yleisestä keskustelusta on turhaa, haluathan sinäkin lapsesi parasta.

Merkittävä psykologinen kehittäjä lapselle on tunteiden sanoittaminen. Tunnereaktioita ihmetellään yhdessä lapsen kanssa ikätason mukaan, tyyliin "sinua taitaa harmittaa x asia, ymmärrän sen". Suhtautuminen lapseen on lämmin, tarvittaessa lujan lempeä, ei koskaan pelottava.  Sillä on usein rauhoittava vaikutus, kannattaa kokeilla jos ei vielä ole ehtinyt. Asioihin palataan tarvittaessa. Niin monesti olen joutunut todistamaan taaperon tunnereaktioon ( joka ei mitenkään voi vielä ymmärtää itseään eikä omaa edes puhekykyä ) kohdistuvaa vanhemman piittaamattomuutta tai vihamielistä suhtautumista tiuskaisemalla tyyliin "ole hiljaa", minkä jälkeen keskitytään kontaktiin matkapuhelimen kanssa ja hylätään laps. Eli turvallisen aikuisen vastakohta. Jokainen kerta on liikaa, enkä aina voi itse olla hiljaa, vaan puolustan heikompaa.

En pyydä anteeksi tekstiäni. Itselläni on vakava kiintymyssuhdetrauma mikä vaikuttaa loppuelämän. En toivo sellaista kenellekään vaan tulen aina puhumaan lasten puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Se koira älähtää, kehen kalikka kalahtaa.

 

Vanhempi, joka ei siedä kyseenalaistamista / kritiikkiä tai kasvatuskeskusteluja, on pelottavan narsistinen. Riittävän hyvään vanhemmuuteen kuuluu ajoittainen pohdinta siitä osaako toimia oikein. Vanhemmaksi tulee todellakin kasvaa. Syyllisyyden tunteetkin ovat normaaleja, sillä täydellistä ihmistä eikä vanhempaa ole, ja virheitä tapahtuu. Lapsen edusta on kyse, kun keskusteluja käydään. Siinä missä aikuisten parisuhteessa ( toivottavasti ) on kiinnostusta reflektoida oman toiminnan vaikutusta suhdedynamiikkaan ja huomioida yhteinen hyvinvointi kummankin näkökulmasta, sama pätee suhteessa lapsiin. Pohdintaan toivoisi nousevan mm. oman lapsuuden vaikutus nykypäivään ja mitä malleja kenties toistaa - ja niiden laatu lapsen kehitykselle. Reflektointia tekee jokainen vastuullinen aikuinen mielellään jo kun lapsista aletaan haaveilla, mutta viimeistään siitä lähtien kun lapsen on saanut vastuulleen.

 

Kyse on lapsen hyvinvoinnista, yksilön tulevaisuudesta. Lapsi ei ole jatke, joten narsistinen loukkaantuminen yleisestä keskustelusta on turhaa, haluathan sinäkin lapsesi parasta.

 

Merkittävä psykologinen kehittäjä lapselle on tunteiden sanoittaminen. Tunnereaktioita ihmetellään yhdessä lapsen kanssa ikätason mukaan, tyyliin "sinua taitaa harmittaa x asia, ymmärrän sen". Suhtautuminen lapseen on lämmin, tarvittaessa lujan lempeä, ei koskaan pelottava.  Sillä on usein rauhoittava vaikutus, kannattaa kokeilla jos ei vielä ole ehtinyt. Asioihin palataan tarvittaessa. Niin monesti olen joutunut todistamaan taaperon tunnereaktioon ( joka ei mitenkään voi vielä ymmärtää itseään eikä omaa edes puhekykyä ) kohdistuvaa vanhemman piittaamattomuutta tai vihamielistä suhtautumista tiuskaisemalla tyyliin "ole hiljaa", minkä jälkeen keskitytään kontaktiin matkapuhelimen kanssa ja hylätään laps. Eli turvallisen aikuisen vastakohta. Jokainen kerta on liikaa, enkä aina voi itse olla hiljaa, vaan puolustan heikompaa.

 

En pyydä anteeksi tekstiäni. Itselläni on vakava kiintymyssuhdetrauma mikä vaikuttaa loppuelämän. En toivo sellaista kenellekään vaan tulen aina puhumaan lasten puolesta.

Mihin tämä vuodatus oli kohdennettu? Edelliselle kirjoittajalleko, eli minulle? 

Se että pyydetään miettimään "miksi ajautuu ei-mieluisen tekemisen pariin" kun kyseessä on lapsen kanssa toiminta -   ehkä siihen ajautuu nimenomaan sen lapsen takia? Kun tekee asioita lapsen tarpeet edellä, eikä sitä mikä olisi itselle mieluista? Ja minkä sille sitten enää mahtaa, kun lapsi on jo maailmassa? Täytyy vain koittaa tehdä parhaansa niillä pelimerkeillä mitä on. 

 Lapsen kanssa voi ajautua ei-mieluisen tekemisen pariin, jos lapsen temperamentti on aivan toinen kuin itsellä. Esim se hiekkalaatikko-äitiys ei ole paras mahdollinen kaikille - kaikki lapset ei rakasta rauhallista istumista ulkona, vaan mennään pää kolmantena jalkana tutkimassa paikkoja. Me oltiin lasten kanssa metsäretkillä lähes joka päivä kun toiset sitten varmaan istui hiekkiksellä, meitä ei näkynyt, kun piti päästä juoksemaan poluilla. 

Voi olla ihan kelpo äiti ja siltikään ei saa mitään kiksejä leikkipuistossa töröttämisestä tai sanoo ääneen, että väsyy. Äitejä on yhtä monenlaisia kun on ihmisiäkin. 

Tykkäsin itse viettää aikaa lasten kanssa kotona, edelleen tykkään vaikka lapset ovat nuoria aikuisia. Tykkäsin jutella lasteni kanssa ja edelleen on hyvät puheyhteydet heihin.

Inhosin leikkipuistoissa sellaista hymistelymeininkiä eikä minulla oikein riittänyt mielenkiinto jutella monta tuntia jostain Reima-puvuista ja kakan väristä. Paljon mukavampaa oli mennä vaikka lähimetsissä ja ihmetellä luontoa. En ollut siis sellainen "yhteisöllinen äiti", enemmänkin omantienkulkija. Lapset saivat sosiaalisia kontakteja sitten kerhoissa / tarhassa / koulussa. 

Se, ettei viihdy perinteisissä äiti/isä-jutuissa tarkoittaa että on omanlaisensa äiti, mutta ei huonompi äiti. Äidin kuva Suomessa on edelleen tosi ahdas! Isät saavat olla mitä ovat. 

"mutta miksi tehdä lapsia, jos lapsekkaat jutut ovat ihan pakkopullaa? "

Muumimaailma -vaihe on vain muutama vuotta. Leikkipuistovaihe samoin. Lapsuus ja lapset on muutakin kuin "lapsekkaita juttuja". Ihan yhtäkkiä ne ovat koululaisia, ja sitten teinejä. 

jos ei pidä hiekkalaatikolla istumisesta niin sekö määrittää sen, kannattaako alkaa vanhemmaksi. Vanhemmuus tapahtuu suureksi osaksi hiekkalaatikon ulkopuolella. Yläkoululaiselle tarvitaan aivan toisenlaista vanhemmuutta. 

Siitäkös nämä nuorison ongelmat juontuu, kun vanhemmat pitää vanhemmuutta jotenkin pikkulapsiaikaan rajautuvana? Kuinkas paljon olikaan alaikäisiä koulujen päättäri-iltana humalassa, ympäri Suomen? Ne kaikkiko vain karkasivat kotoaan? Suurin osa oli ihan tietoisesti päästetty ja laitettu juhlimaan. Irma-johanneksen äiti sanoo että kyllä mä voin mun lapseen luottaa ja päästää sen ulos päättäri-iltana. No miksi päästät altistumaan toisten päihteiden käytölle, jopa tappeluille ja puukotuksille? Ei ole kyse luottamuksesta, vaan sopivasta ympäristöstä. Ja nykynuorten päihde ei ole vain alko, on myös muuta, joka ei päälle näy niin helposti. Kokeilu käy porukan paineessa niin helposti. Naaiivi "mun lapseen voi luottaa" ei tunnu edes tietävän kun ei ole omassa nuoruudessaan tätä kokenut, mitä nykyaikana somen myötä on. 

Vanhemmuus on nykyään ihan todella lepsua, ja sanon tämän kahden teinin vanhempana. Näen monenlaisia vanhempia, suorastaan käsittämätöntä miten vähän jotkut välittää. Tai he naamioi välittämisen niin päin, että mun kulta saa mennä kun haluaa. Turhaa se on kieltääkään, kaveritkin saa mennä jne.