Lue keskustelun säännöt.
En aina tajua muita äitejä
Olen tutustunut pääasiassa kahdenlaisiin äiteihin. Toiset ovat hyvinkin innoissaan voidessaan toteuttaa lapsensa kanssa perinteisiä lasten juttuja, kuten käydä leikkipuistoissa, lukea unisatuja, käydä Muumimaailmassa, luoda jouluntaikaa ym. Sitten toinen osa äideistä jatkuvasti valittaa siitä miten lapsen kanssa elämä on pelkkää leikkipuistoa eikä omaa elämää ole ollenkaan. Ymmärrän, että lapsen sairastelu ja kiukuttelu käyvät hermoon ja toki arki muutenki kenellä tahansa, mutta miksi tehdä lapsia, jos lapsekkaat jutut ovat ihan pakkopullaa?
Kommentit (277)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Sinä käytännössä siis nyt ihmettelet, miksi joku ostaa hevosen, vaikkei tykkää lapioida kakkaa joka päivä. Tai miksi joku ostaa koiran, vaikka inhoaa kynsien leikkaamista.
Katsos kun erittäin harva asia elämässä on pelkkää tanssia ja auringonpaistetta. Jotkut sanovat sen ääneen ja sinun kaltaiset ihmiset yrittävät viimeiseen asti näytellä, että kakka maistuu hyvälle ja muut ol tyhmiä jos ovat toista mieltä.
Mielestäni kakan lapioimista voi verrata vaipanvaihtoon, sillä se ei lähtökohtaisesti ole kenestäkään mukavaa. Sen sijaan luettelin aloituksessa ja myöhemmin kommenteissa ainoastaan yleisesti mukavina pidettyjä lapsiperheiden aktiviteetteja, kuten uimahallissa käymisen, laavuretket, lautapelit, joulun odotuksen ja Muumimaailman. Nämäkö ovat sinulle kuin kakan lapioimista? Parempi rinnastus olis kysyä miksi kukaan hankkii hevosen, jos ei edes tykkää ratsastamisesta ja inhoaa hevosen hoitoa. Ap
Mulle ei ollut kyllä mikään ongelma vaihtaa vaippoja eikä se ollut mitenkään inhottavaa. Joulua en viettänyt ennen lasta, sehän on lasten juhla eikä kuulu meidän ateistiperheeseen, kyllä sen lapselle nyt laitan, mutta ei joulu ole ei-kristityille mikään juttu.
Luettelet kaikenlaisia asioita, joita sinä pidät mukavina, ja ihmettelet mikseivät kaikki koe samoin. No siksi kun eri ihmiset tykkäävät eri asioista. Minä en ole sinun tavoin tavannut yhtäkään ihmistä, joka ei pitäisi vanhemmuudessa yhtään mistään, on tätä äitiyttä kuitenkin jo takana toistakymmentä vuotta. Missä sinä tapaat tällaisia äitejä ja vielä sankoin joukoin? Vai tarkoititko oikeammin, että ihmettelet mikseivät he pidä samoista asioista kuin sinä - se kertoo enemmän sinusta ja omasta suppeasta ajatusmaailmastasi.
Aiotteko lopettaa joulun juhlimisen, kun lapset kasvavat?
Lapsuudenkodissani isäni halusi viettää joulun, meille muille ei ollut väliä. Omassa perheessäni teen samoin, jos muut haluavat niin vietetään, jos eivät halua niin ei enää vietetä. Monet sukulaiseni matkailevat jouluisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostat tuolla tekstilläsi itsesi korkealle muiden äitien yläpuolelle. Se, että äiti puhuu väsymyksestään ja uhmaikäisten kanssa elämisen vaikeudesta toisille naisille, ei tee hänestä huonoa äitiä. Ei kuulosta kivalta tuollainen äiteihin kohdistuva kastijako. Sinä et voi tietää kuinka rankkaa jollain äidillä voi olla. Lapset ovat erilaisia, elämäntilanteet samoin.
Sekin on mahdollista että
nuo ”huonot valittajaäidit” ovat lapsilleen maailman hellimpiä ja kärsivällisimpiä äitejä, mutta välillä väsyvät ja tarvitsevat paikan jossa voivat kertoa väsymyksestään. Ehkä he haluavat naisten kesken purkaa huoliaan. Eli eivät ilmaise turhautumistaan lapsille vaan toivovat saavansa toisilta äideiltä empatiaa ja vertaistukea.
No, sinulta eivät sitä ainakaan saa, se tuli selväksi.
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä, että lapsuus on tosi hyvin lyhyt aika ihmisen elämää, mutta samalla äärimmäisen tärkeä. Mielestäni ei ole lainkaan yhdentekevää miten vanhempi siihen suhtautuu, suorittaa hän sitä kuinka tunnollisesti tahansa. Ap
Monesti asian tajuaa vasta kun lapset on aikuisia. Olisi ihana olla vastavuoroisesti ja halata. Nuorin on 22-vuotias.
Rasitusta on myös niin paljon että ilo hyytyy. Inhosin leikkipuistoa ja inhoan edelleen. Kyllä niissä käytiin.
Sanoit että ihmettelet miksi ne hankkivat lapsia, jotka jo etukäteen tietävät etteivät pidä lapsijutuista.
Mistä päättelet että he tiesivät sen etukäteen? Olitko paikalla ja kuulit sen itse heidän suustaan jo raskausaikana? Ja miten kukaan voi etukäteen tietää tuollaisen asian? Voi arvella etukäteen kaikenlaista, mutta ei se aina mene niin kuin luulee ja ennustaa. Ei tuollaisia asioita voi varmasti etukäteen tietää. Voi arvata väärin. Ihminen voi yllättää itse itsensä.
Joskus käy niin että omat tuntemukset ovatkin jotain ihan muuta kuin etukäteen päätteli.
Esim. ennen äidiksi tulemista on huolissaan siitä ettei pysty edes kiintymään lapseensa koska ei ole koskaan ollut lapsirakas. Ja sitten heti synnytyslaitoksella onkin ihan sekaisin onnesta ja rakkaudesta.
Tai käy päinvastoin: on etukäteen varma että rakkaus vauvaan laskeutui päälle kuin pyhä henki heti synnytyksen jälkeen, mutta kun saa vauvan syliin, ei tunne yhtään mitään, ja menee vuoden päivät niin ettei tunne lasta kohtaan oikein mitäön. Rakkautta ei voi pakottaa.
Tai arvelee että minusta tulee sellainen superaktiivinen ja innostunut äiti joka leikkii kehittäviä leikkejä ja laulaa lauluja ja askartelee ja pelaa hauskoja lautapelejä. Ja sitten kun lapsi on maailmassa, huomaa että tuo kaikki ei olekaan hauskaa vaan hemmetin tylsää.
Oletetaan että on kaksi raskaana olevaa naista. Molempia äidiksi tuleminen vähän pelottaa: he pelkäävät etteivät pysty iloitsemaan vauva-ajasta vaan ovat koko ajan tuskastuneita ja pitkästyneenä. Toisen kohdalla se pelko käy toteen. Toinen sen sijaan omaksi yllätyksekseen huomaa nauttivansa äitiydestä täysin siemauksin.
Sinä tuomitsisin tuon ensimmäisen äidin ja kysyisit häneltä, miksi edes hankit lapsia jos jo etukäteen arvelit ettet pidä äitinä olemisesta. Tuolle toiselle antaisit täyden hyväksyntäsi, vaikka hän oli ennen raskautta ajatellut ihan samalla tavalla.
Mitä pitäisi ajatella äitienpäivänä noista äitipuolista, jotka omivat toisen äidin lapsia ja suhtautuvat myrkyllisesti lasten oikeaan äitiin. Millainen äitienpäiväfiilis on tuollaisessa perheessä, jossa lisäksi isä vihaa lasten äitiä ja siis tää äitipuoli samoin. On siinä lapsilla kestämistä. Terapiaan pitäisi pakottaa tuollaiset ihmiset. Hyvä esimerkki Turussa. Vinkvink muka lastensuojelusta vastaavat ja päätöksiä runnovat ilmeisesti sisäpiiriläiset. Munatonta touhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä pitäisi ajatella äitienpäivänä noista äitipuolista, jotka omivat toisen äidin lapsia ja suhtautuvat myrkyllisesti lasten oikeaan äitiin. Millainen äitienpäiväfiilis on tuollaisessa perheessä, jossa lisäksi isä vihaa lasten äitiä ja siis tää äitipuoli samoin. On siinä lapsilla kestämistä. Terapiaan pitäisi pakottaa tuollaiset ihmiset. Hyvä esimerkki Turussa. Vinkvink muka lastensuojelusta vastaavat ja päätöksiä runnovat ilmeisesti sisäpiiriläiset. Munatonta touhua.
Väärä ketju. Tämän ketjun ideana oli, että kaikki ylistäisivät aloittajaa ja haukkuisivat muita äitejä, mutta ei oikein onnistunut sekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä pitäisi ajatella äitienpäivänä noista äitipuolista, jotka omivat toisen äidin lapsia ja suhtautuvat myrkyllisesti lasten oikeaan äitiin. Millainen äitienpäiväfiilis on tuollaisessa perheessä, jossa lisäksi isä vihaa lasten äitiä ja siis tää äitipuoli samoin. On siinä lapsilla kestämistä. Terapiaan pitäisi pakottaa tuollaiset ihmiset. Hyvä esimerkki Turussa. Vinkvink muka lastensuojelusta vastaavat ja päätöksiä runnovat ilmeisesti sisäpiiriläiset. Munatonta touhua.
Väärä ketju. Tämän ketjun ideana oli, että kaikki ylistäisivät aloittajaa ja haukkuisivat muita äitejä, mutta ei oikein onnistunut sekään.
Pitää johonkin saada puolustus hyviä äitejä kohtaa. Pahat äitipuolet huishvettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä viisi lasta ja kaikki olivat aina kotona. Ei päivähoitoa. Tiukkaa oli mutta periaate oli aina se että itse tehtiin, itse hoidetaan.
Nyt ihmeteltiin kun naapuri sai toisen lapsen niin vanhempi, 2-vuotias, viedään tarhaan ja äiti pienemmän kanssa kotona. Ei ole oikein. Kyllä koti on lapselle paras paikka.
Surullisen usein kuulen väitteitä, joiden mukaan oma koti on lapselle paras paikka. Mitään perusteluja tälle ei koskaan esitetä. Vakaumus kumpuaa syvältä isän tai äidin sisimmästä. Se on uskonkappale, jonka kyseenalaistaminen on lähes henkilökohtainen loukkaus. Tuntuu, kuin nämä vanhemmat luulisivat omistavansa lapset kuten kotieläin omistetaan. He ovat hurmoksellisen vakuuttuneita, että he – ja vain he – tietävät, mikä heidän lapselleen on hyväksi. Vuosikymmenten milloin minkin tahon propagandan tuloksena he luulevat ihan oikeasti, että lapsen edun mukaista olisi pysyä kotona ahtaassa ydinperheessä ensimmäiset elinvuotensa. Kyse on silkasta itsekkyydestä. Lapsesta tehdään oman egon jatko, vallankäytön kohde, jonka avulla aikuinen voi päteä.
Ihmettelen tätä kovasti.
Eikö lapset juuri ole vanhempiensa omia lapsia? Mikä siinä on väärin,jos haluavat hoitaa omansa kotona? Mikä siinä on surullista?
Mitä hyvää näet päivähoidossa?
Tuossa viiden lapsen tapauksessa, sisaruksista on luultavasti ollut seuraa toisilleen,ovat tod.näk oppineet tuntemaan toisensa hyvin ja oppineet sosiaalisia taitoja keskenään.
Vanhemmat ovat oppineet tietämään mikä milloinkin auttaa mihinkin ongelmaan.
On voitu laittaa lapsille rajat.
Aina on ollut turva lähellä.
Kuormitus on ollut pienempi kuin kahdenkymmenen lapsen ryhmässä,jossa tod.näk. osa erityislapsia, joita saa pelätä päivän aikana syystä tai toisesta.
Kuin taas tuossa kahden lapsen tapauksessa sisaruskateus saattaa ilmetä jossain vaiheessa isomman kohdalla,kun on jäänyt mielestään vaille äitinsä seuraa.
Muutenkin sisarussuhde on jäänyt kehitykseltään vajaaksi.
Päivähoitohan on yhteiskunnalle todella kallista, ruoka epäterveellistä, laitosmaisesti tuotettua.
Päivähoidossa lapset oppivat aika helposti huonoille tavoille.
Taudit jyllää niin lapsilla kuin henkilökunnalla.
Yms.
En tietenkään tunne noita perheitä, enkä tiedä onko kaikki ollut noin kuin sanoin mutta luulen että suurin piirtein on paikkansa pitävää.
Mielestäni vanhempien tulisi saada hoitaa lapsensa kotona ja sitä tulisi valtion tukea enemmän kuin nyt.
Silloin vastuu lasten kasvatuksesta olisi myöhemminkin vanhemmilla, eikä yhteiskunnalla . Nuoret uskaltaisivat lähestyä vanhempiansa ongelmiensa kanssa kun suhde olisi kehittynyt lapsuudesta asti.
Onneksi sain lapseni vähän vanhempana, tulin äidiksi vasta 32v. Olin jo juoksuni juossut ja olen voinut keskittyä ihanaan lapsiperhe-elämään. Ei ole enää tarvetta omalle ajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon taas huomannut että samassa perheessä on noi molemmat moodit. Hyvällä tuulella ollessaan äiti selvittää kuinka kotona äitinä oleminen on parasta ikinä eikä siksi halua mennä töihin. Huonompana aikana itketään sitä kuinka poikki on ja kuusikymppisiä isovanhempia pyydetään monta kertaa viikossa lastenhoitoapuun jotta koömekymppinen äiti saa levätä. Toki ihan ymmärrettävää, että on molempia tunteita mut noi ääripäät vähän kauhistuttaa. Et miten ne voimat loppuu niinkuin joka toinen viikko vähintään? 🤔
Vierailija kirjoitti:
Onneksi sain lapseni vähän vanhempana, tulin äidiksi vasta 32v. Olin jo juoksuni juossut ja olen voinut keskittyä ihanaan lapsiperhe-elämään. Ei ole enää tarvetta omalle ajalle.
Minä sain lapseni 36-vuotiaana, ja on iso tarve omalle ajalle. Toisaalta, kun liikuntaharrastuksella saan omaa aikaa ja pidän itseni kunnossa, jaksan todella paljon paremmin lapsen toiveita. Molempia moodeja on kokeiltu kyllä. Minusta nyt ei sitten tullutkaan marttyyri-äitiä, voivoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon taas huomannut että samassa perheessä on noi molemmat moodit. Hyvällä tuulella ollessaan äiti selvittää kuinka kotona äitinä oleminen on parasta ikinä eikä siksi halua mennä töihin. Huonompana aikana itketään sitä kuinka poikki on ja kuusikymppisiä isovanhempia pyydetään monta kertaa viikossa lastenhoitoapuun jotta koömekymppinen äiti saa levätä. Toki ihan ymmärrettävää, että on molempia tunteita mut noi ääripäät vähän kauhistuttaa. Et miten ne voimat loppuu niinkuin joka toinen viikko vähintään? 🤔
Mä ymmärrän tämän. Olen ollut nyt äitinä 4,5 kk ja hyvänä päivänä kun lapsi ei itke koko ajan musta tuntuu että haluan olla sen kanssa vaan kaksin aina ja jaksan yrittää keksiä leikkejä ja laulaa. Mutta sitten kun tulee yö jolloin lapsi herättää tunnin välein ja päivällä nukkuu katkonaisia unia vain kantoreppuun hytkyttetynä niin tulee kyllä sellainen olo et tulispa joku apuun. Ei kyllä ole ketään joka tulisi!
Vierailija kirjoitti:
Mistä hitosta sitä kukaan voi etukäteen tietään millainen on vanhempana? Minäkin suunnittelin ja haaveilin paljon mitä kaikkea, olen ja teen ja se oli loppujen lopuksi hiton tylsää ja palasin töihin kun lapseni oli 9 kuukautta.
Aina olen ihnetellyt miksi tekee arjestaan lapsen kanssa tylsää. Onhan lapsen kehityksen seuraaminen ja tukeminen hyvinkin älyllistä puuhaa jos aivojaan haluaa käyttää. Voi perehtyä moniin eri asioihin sen lapsen ympärillä. Ja jos lapsella on toinenkin vanhempi niin pääseehän sitä tuulettumaankin ja harrastuksiin. Vai pitäisikö koko ajan olla itselle aikaa ja huvituksia? Itsekkyyskö se syy on miksi lapsen kanssa on tylsää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vauva oli perustyytyväinen, pidin yllä päivärytmejä joten samat asiat toistuivat päivästä toiseen. Tehtiin toki minullekin mieluisia asioita kuten pitkiä vaunulenkkejä, mutta kyllä se tylsänä ajanjaksona mieleeni jäi. Paljon mielekkäämpää on nyt reippaan koululaisen kanssa, kun voidaan tehdä oikeastaan jo mitä vaan.
Mutta tässä se vitsi onkin - kyllä minä siedin tuota tylsyyttä hyvin, itsehän halusin lapselle perusturvallisuuden luoda. Mutta ei sitä muuta, että tylsää oli. Sen myöntäminen ei tarkoita, ettenkö olisi ansainnut lasta. Kyllä aikuisen pitää pystyä tekemään myös epämieluisia asioita. Epämukavuus kuuluu elämään, pidän lapsellisena sellaista ajatusta, että kaiken pitäisi olla kivaa ja helppoa koko ajan, muuten ei kannata.
Katso kun ihmisellä ei ole vielä omakohtaista kokemusta 24/7 niin hän ei voi ollenkaan ennakoida sitä miltä se perhe elämä Oikeasti tuntuu ja kuinka se vaikuttaa omaan jaksamiseen.
Tätä lukiessa tuli fiilis, että AP on vasta äitiydensä alkutaipaleella eikä vielä tiedä mitä eri ikävaiheeseen tuovatkaan tullessaan ja kuinka se voi tuollaisen super-äidinkin väsyttää tai jos niitä lapsia on enemmän kuin yksi. Nämä pohdinnat ovat ihan tyypillisiä tuoreille äideille ja vielä kun omat ideologiat äitiydestä ei ole saanut kolausta realismin tullessa mukaan kuvioon. Äitiys on upeaa, rankkaa ja välillä älyttömän tylsää. Kannattaisi siis nyt vain muiden äitien ihmettelyn sijaan keskittyä siihen omaan äitiyteen ja nauttia siitä mitä nyt just on, tilanteet ja omat kerhosta vaihtelevat varsinkin, kun ne omat hormonit tuosta laskevat.
Tämä. En muistele kaiholla sitä aikaa kun piti vielä olla vanhempien kanssa tekemisissä ja jakaa koti heidän kanssaan, yrittää keskittyä telkkariin vaikka vieressä toiset kikattivat ja kiehnäsivät, ja valmistautua henkisesti kohta kuuluvaan astutusulinaan. Kuulla kun ovi pistetään hiljaa kiinni ja hetken päästä kuuluu kurkku suorana AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AAAAAH
AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AAAAAH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AHAH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AHAHAHAHAHAHAHAHAHA-AAAAAAH-AH-AH-AH-AHAHAHAHAHAHAHAAAAAAAH
Sitten väsyneenä päiväkotiin seuraavana päivänä vertailemaan vanhempien paritteluääniä kun aikuiset eivät olleet kuulolla ja joku tyttö sanoi että vanhempansa olivat alkaneet parittelemaan samalla sängyllä jossa hän oli ollut päikkäreillä 🤮
Sitten kotiin taas esittämään idaria vanhempien mieliksi. Eihän heistä tunnu rentouttavalta kiehnätä toistensa kimpussa jos muut läsnäolijat tietävät mitä tapahtuu.