Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Psykoterapeuteilla on yllättäen lähes kaikilla kalenterit tyhjinä ja haluavat asiakkaita

Vierailija
03.05.2026 |

Aikaisemmin ei meinannut päästä millään.

AI?

Kommentit (365)

Vierailija
361/365 |
11.05.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suurin osa terapiabuumiin lähteneistä kävi sen läpi. Sitten buumi meni ohi ja tuli neurobuumi ts. Ihmiset alkoivat jäsentää ongelmiaan nepsy-termein ikään kuin biologisina ongelmina.

 

Osa voinut terapian jälkeen jatkaa elämäänsä. Osa taas jäänyt siihen limboon, että vuodesta toiseen terapoitavana.

 

Terapian haitoista puhutaan vähemmän. Tällainen esim. uhrin rooli. Toinen haitta, että pahasti lapsena heitteille jätetty ihminen alkaa käyttäytyä kuin lapsi ja jää aikuisena täysin ulkopuolisen säätelyn armoille. Ammattimaisuuden rajoja koettelevat terapiat ihan oma lukunsa. Välimuistot todellisuudessa vain jäävuoren huippu.

Väkivallasta paranemiseen tarvittavat kolme asiaa ovat sen sisäistäminen, että itseä kohtaan on toimittu väärin, sen ettei itse voinut vaikuttaa tilanteeseen ja että kaikki on tekijän syytä.

 

Eli en ole kanssasi lainkaan samaa mieltä. Uhri on uhri. Siellä terapiassa on tarkoitus päästä siitä yli niin, että se tosiasia ei pilaa elämää koko ajan. Jos taas uskotellaan tai vaaditaan, ettei mitään uhrin asemaa ole, se ei ole toimivaa terapiaa, on kaasuvalottamista ja psyykkistä väkivaltaa. 

 

Ja olen itse yhdestä PTSD:stä täysin parantunut, joten on jotain käsitystä, mistä puhun. Jos kidutettu pääsee vapauteen ja hänelle sanotaan, että nyt kannattaa vain katsoa tulevaisuuteen, miettiä uusia suhtautumistapoja tapahtumiin jne, kyseessä on todella haitallinen hoito. 

Ei tuo ole ns. uhripositio, jos ihminen syyttää itseä kaltoinkohtelusta, joka ei ole hänen vastuullaan.

 

Se taas on, jos selittää kaikki tulevat vastoinkäymisensä menneisyydellä ja alkaa hahmottaa koko todellisuutta ja muita ihmisiä menneisyyden läpi. Niinkin voi käydä, mutta parantuminen edellyttää, että pääsee etenemään kohti tulevaa.

Terapian pitäisi edetessään tarkoittaa sitä, että asiakas alkaa vähitellen uhriutumisen sijaan kantamaan vastuuta omasta elämästään. Usein sitä ei tapahdu, vaan jäädään siihen uhrin rooliin. Eli terapia on epäonnistunut.

Uhrin rooli ja uhriutuminen on jotenkin vääriä sanoja, koska niissä on nykyään vähän poliittinen lataus ja milloin ketäkin syyllistetään uhriutumisesta omien tavoitteiden ajamiseksi. Jos terapiassa käy niin, että potilas jää uhrin asemaan, kyse voi olla esimerkiksi psykodynaamisen teorian kehyksessä siitä, että terapeutti on tahallaan tai vahingossa purkanut potilaan psyykestä suojarakenteet ja selviytymiskeinot, jotka ovat siihen asti kannatelleet potilaan aikuisen elämässä tarvittavaa toimintakykyä ja minäkuvaa aikuisena. Kyllä se väkisinkin vaikuttaa, jos käy 2 kertaa viikossa kuuntelemassa, miten sisälläsi on haavoittunut lapsi tai miten olennaisin osa sinua terapeutille on rikkinäinen osa, jonka kanssa työskennellään ja miten tärkeää on olla avuton, koska vain avuttomuuden kauhun, yksinäisyyden hirveyden ja häpeän kaikkiallaolevuuden myöntämällä voit päästä kohti eheämpää minuutta. 

 

Siinä ihminen voi alkaa käyttäytyä uhrimaisesti terapian ulkopuolella puhtaasti jo siksi, että oppii terapiassa, että se osa jolla hänen tulisi toisten kanssa kommunikoida tarpeistaan ei ole se aikuinen normaali osa, vaan se vääryyksiä kokenut, loukkaantunut, surullinen osa, sillä psykodynaamisessa terapiassa voidaan antaa ymmärtää, että se on nimenomaan minuuden aidoin ydin, koska se on se vääryyksiä kokenut lapsi, ja koko aikuinen psyyke siihen päälle rakennettuja suojakeinoja. Potilaalla ei välttämättä olekaan ollut sellaisia psyykkisiä voimavaroja terapian ulkopuolella, riittävää resilienssiä tai terapia onkin laukaissut syvempiä ongelmia, ja sitten potilas josta on tämä uhri kaivettu esiin jää yksin ilman uskoa omaan toimijuuteensa, päätöskykyynsä ja ennen kaikkea ilman kykyä ymmärtää, että terapian ulkopuolella saa koko ajan tehdä päätöksiä omaan elämäänsä juuri niinkuin itse kokee parhaaksi. Joskus myös terapiaa ja terapeutti kohtaan prosessista koettu viha siirtyy joko vihana tai lamaantuneisuutena, hämmennyksenä ja suruna läheisten ja ympäristön päälle. Vain terapiassa on kelan ja terapian omien sääntöjen pakko istua, vaikka kuinka tekisi mieli lähteä.

Onkohan sinulle sattunut joku erityisen huono terapeutti/kokemus? Tiedän paljon ihmisiä, jotka todellakin ovat hyötyneet psykoterapiasta. Myös psykodynaamisesta. 

Vierailija
362/365 |
11.05.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kyllä nuo on ihan yleisesti tiedossa olevia psykodynaamisen terapiamuodon metodeja, jotka tuottaa tuollaisia tuloksia. Jos osaa englantia, voi perehtyä tutkimukseen haitoista. Suomeksi ei löydy oikein mitään, pari lehtijuttuja, mutta niissä ei käsitellä tutkimustietoa käytännössä koskaan, koska aihe on Suomessa tabu, koska Kela ja sitä kautta valtio tukee alaa niin vahvasti. 

 

Tältä sivustolta löytyy aiheen ketjuista ihan hirveitä tarinoita.

 

Miten esim. voi olla, että suomeksi ei löydy yhtään yleistajuista tiedeartikkelia, jossa käytäisiin läpi vuosittain kelan kuntoutuspsykoterapian keskeytysprosentit ja haastateltaisiin terapian keskeyttäneitä heidän kokemuksistaan ja vedettäisiin yhteen kansainvälistä tutkimusta? 

 

Täällä pussinperällä on ongelma, että katsotaan ylöspäin freudilaisia sekoiluja, koska luullaan, että sitten voidaan olla niin eurooppalaisia ja kosmopoliitteja. Ulkomailla sen sijaan tehdään jopa sellaisia tutkimuksia, että asiakas saa antaa palautetta olostaan ja käynnistään lyhyellä kyselyllä terapiasession jälkeen. Yhdessä tällaisessa tutkimuksessa kävi ilmi, että merkittävä osa terapeuteista ei edes tunnistanut huonosti voivaa potilasta, joka oli keskeyttämisen tai itsetuhoisuuden partaalla, mutta joka esitti voivansa paremmin, koska terapeutti oli päättänyt, että tässä kohtaa potilaan hoitoa hänen tulisi jo voida paremmin. Tulokset paranivat merkittävästi, kun terapeutit alkoivat saamaan ULKOISEN KYSELYN perusteella tietoa siitä, mikä potilaan oikea tila on. Koska eivät tosiaan itse tätä vastaanotolla nähneet. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
363/365 |
11.05.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vastauksena kysyjälle, omat diagnoosit voi olla joko ne mitkä lääkäri (tai psykiatri) on todennut. Tai sitten joku on päättänyt että itsellä (tai läheisellä) on tämä tai tämä häiriö. Jälkimmäinen ei ole kovin järkevää, ensimmäisessäkin on ongelmia koska masennusta tarjotaan joka lähtöön ainakin aikuiselle. 

Olen samaa mieltä kommentoijan kanssa joka kirjoitti että "terapia" kerran kuussa ei ole kovin hyödyllinen vaan paremmin toipuu kun huolehtii omasta hyvinvoinnista, arkirutiinit ja ihmissuhteet. Tämä koski siis nuoria. Hän myös ammattilaisena otti kantaa lääkityksen puolesta mikä on varmaan ihan viisasta vaikka se ei kaikille sovi. 

Kirjoitin itsekin aiemmin että vuosien kierteen jälkeen sain terveyskeskuksen puolelta hoitajan joka alkoi laittaa juuri näitä perusasioita kuntoon ilman hienoja suuntauksia, maksullisten lisäpalveluiden (psykoterapia, pariterapia) tyrkyttämistä ja jatkuvaa hoitosuunnitelman muuttamista. Voin muutaman kuukauden jälkeen jo paremmin ja toivon että pääsen takaisin työelämään. 

Vierailija
364/365 |
11.05.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nuo on ihan yleisesti tiedossa olevia psykodynaamisen terapiamuodon metodeja, jotka tuottaa tuollaisia tuloksia. Jos osaa englantia, voi perehtyä tutkimukseen haitoista. Suomeksi ei löydy oikein mitään, pari lehtijuttuja, mutta niissä ei käsitellä tutkimustietoa käytännössä koskaan, koska aihe on Suomessa tabu, koska Kela ja sitä kautta valtio tukee alaa niin vahvasti. 

 

Tältä sivustolta löytyy aiheen ketjuista ihan hirveitä tarinoita.

 

Miten esim. voi olla, että suomeksi ei löydy yhtään yleistajuista tiedeartikkelia, jossa käytäisiin läpi vuosittain kelan kuntoutuspsykoterapian keskeytysprosentit ja haastateltaisiin terapian keskeyttäneitä heidän kokemuksistaan ja vedettäisiin yhteen kansainvälistä tutkimusta? 

 

Täällä pussinperällä on ongelma, että katsotaan ylöspäin freudilaisia sekoiluja, koska luullaan, että sitten voidaan olla niin eurooppalaisia ja kosmopoliitteja. Ulkomailla sen sijaan tehdään jopa sellaisia tutkimuksia, että asiakas saa antaa palautetta olostaan ja käynnistään lyhyellä kyselyllä terapiasession jälkeen. Yhdessä tällaisessa tutkimuksessa kävi ilmi, että merkittävä osa terapeuteista ei edes tunnistanut huonosti voivaa potilasta, joka oli keskeyttämisen tai itsetuhoisuuden partaalla, mutta joka esitti voivansa paremmin, koska terapeutti oli päättänyt, että tässä kohtaa potilaan hoitoa hänen tulisi jo voida paremmin. Tulokset paranivat merkittävästi, kun terapeutit alkoivat saamaan ULKOISEN KYSELYN perusteella tietoa siitä, mikä potilaan oikea tila on. Koska eivät tosiaan itse tätä vastaanotolla nähneet. 

Tämähän se on ihmetyttänyt, että ihmiset käyvät jatkuvasti enenevässä määrin terapiassa, ja silti koko ajan uutisoidaan, että mielenterveysongelmat vain lisääntyvät. Toki moni asia vaikuttaa, mutta kieltämättä tulee mieleen, että toimiiko terapiakin kuitenkin mielenterveysongelmien lisääjänä.

Jos asioita tutkittaisi, niin ei tarvitsisi arvailla. Nyt olen ymmärtänyt, että tilanne on se, että kenelläkään ei ole tietoa mitä terapiassa oikeasti tapahtuu. Terapeutti ja asiakas ovat siellä keskenään, eikä kukaan tiedä mitä siellä tehtään. Ei edes Valvira.

Ja varsin takapajuiselta vaikuttaa se, kun perheenjäseniä, puolisoa ja läheisiä ei oteta terapiaan millään tasolla mukaan eikä heitä huomioida. He tietävät miten terapian asiakkaalla menee terapian ulkopuolella. Terapeutti ei sitä tiedä, vaan yrittää vain arvailla asiakkaan puheesta mikä pitää paikkansa ja mitä asiakas jättää kertomatta. Läheisillä on arvokasta tietoa, mikä auttaisi terapiassa. Mutta tämä tieto jätetään pääsääntöisesti käyttämättä.

Vierailija
365/365 |
11.05.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kelalla on myös ilmeisesti rajoituksia siihen, kuinka usein terapeuttia saa vaihtaa kuntoutuspsykoterapiassa. Yleensä vaihdetaan kai korkeintaan kerran, mutta yleensä ei lainkaan. Suurimmalla osalla ihmisistä jotka on terapiassa käyneet on siis kokemusta vain muutamasta yksittäisestä tutustumiskäynnistä eri terapeuttien kanssa ja sitten siitä, jonka kanssa kolmevuotinen terapia on käyty. Siinä voittaa se terapeutti, joka tekee hyvän ensivaikutelman. 

 

Tässä systeemissä on iso mahdollisuus siihen, että ihminen ei pääse heijastelemaan tilannettaan erilaisten terapeuttien kanssa, vaan käsitys omien ongelmien laajuudesta, syvyydestä ja hoitotavoista muodostuu vain yhden terapeutin kanssa. Samoin käsitys itsestä hoidon mukana. Moni terapian läpi istuskellut, joka ei ole kokenut saaneensa hyötyä, on istunut siellä, koska mielikuva terapeutin vaihtamisesta on niin negatiivinen ja päähän iskostettu ideaali kolmesta vuodesta saman terapeutin kanssa. Moni jää ihan turhaan jumiin. 

 

Mutta asiakasta ei siinä voi syyttää, koska terapeuttihan se hoitava taho on. Terapeutit taas eivät käytännössä voi koskaan keskeyttää terapiaa, koska se olisi merkki heidän epäonnistumisestaan terapeuttina ja olisi asiakkaalle aivan kohtuuton hylkäyskokemus, että terveydenhuollon ammattilainen ilmoittaisi, ettei jatka hoitoa, vaikka tarvetta olisi. Systeemi, joka ei painota asiakkaan mahdollisuutta vaihtaa terapeuttia koska tahansa siis aiheuttaa suoraan myös Kelan pitkien psykoterapioiden tehottomuutta, haittojen lisäksi.