Miksi vanhempi ei halua keskustella mistään negatiivisiksi kokemistani asioista lapsuudessani jos...
...ne liittyvät jotenkin häneen? Siis jos vaikka haluaisin keskustella joistakin semmoisista jutuista millä on ollut negatiivinen vaikutus itseen tai elämääni ja jonka koen johtuneen vanhemman toiminnasta tai vastaavaa.
Esimerkiksi olen yrittänyt tuoda ilmi sitä kokemusta miten lapsuudessa olen tuntenut tulleeni ymmärretyksi väärin ja siten myös kokenut saaneeni epäreilua kohtelua tai joitain asioita mitä en aikuisenakaan ymmärrä miksi vanhempani ovat toimineet kanssani kuten ovat, mutta jos yritän näitä asioita tuoda ilmi, niin esimerkiksi äitini torppaa keskustelut loukkaantumalla ja saattaa vaikka todeta että "niinkö pahoja me ollaan susta oltu?" eli tavallaan kyseenalaistaa vaan sen mun kokemuksen/ syyllistää tai "ei sitä sitten ole missään onnistunut" eli heittäytyy marttyyriksi tai tulee vastaväite kuten " eihän se nyt ihan noin ollut" eli ikäänkuin se miten olen kokenut ei olisi totta, vaikka haluaisin vain voida kertoa ja keskustella siitä että lapsuudessa olen näin tuntenut ja kokenut ja miten se on vaikuttanut muhun.
Kommentit (106)
Ei kukaan jaksa kuunnella aikuisen lapsen valitusta kaikista pikku jutuista
Ei kannata pyytää ymmärrystä, apua ja tukea sellaiselta, jolta ei aikaisemminkaan ole saanut. Rautakaupasa ei edelleenkään ole maitoa. Hae tukea muualta.
Anna jo anteeksi se lapsuutesi. Olet jo iso tyttö.
Koskaa tietää sinun haluavan vain ulista ja uhriutua, syyllistää ja syyttää, ja kun se "keskustelu" kerran alkaa, se ei koskaan lopu, koska sinä et tule tyytymään yhtään mihinkään. Et anteeksipyyntöön, etkä mihinkään muuhunkaan. Kukaan ei ihan oikeasti jaksa tuollaisia. Terapia on sinunlaisiasi varten.
Ihan tutulta kuulostaa. En jaksa edes yrittää ottaa asioita puheeksi, vaikka joskus ne vaivaavat mieltä.
Vanhempasi eivät vaan pysty käsittelemään noita asioita kanssasi, heillä ei ole kykyjä ja taitoja siihen. Harmi. Mutta siihen sinun on tyytyminen, ja voit käydä lapsuuttasi läpi terapiassa tai vaikka vaan kirjoittamalla ajatuksiasi ja kokemuksiasi sekä juttelemalla sisarustesi ja ystäviesi kanssa.
Ei vanhempien kanssa tällaisia asioita yleensä kannata puida. Harvalla on itsereflektointikykyä. Noinhan siinä käy. Mene terapiaan, jollei sinulla ole luottoystäviä, joille avautua.
Sinun pitää käsitellä itse nuo epäreiluuskokemukset. Ihmiset ovat epätäydellisiä, myös vanhempasi. He kantavat ja kantoivat menneisyytensä ja sen hetkisen nykyisyytensä taakkoja ja ovat toimineet siinä hetkessä välillä väärin mutta varmaan joskus oikeinkin.
Et saavuta anteeksipyyntö ja selitysvaatimuksillasi kuin etääntymistä vanhemmistasi. Tietysti se saattaa vaikeissa tapauksissa olla tarpeen mutta jos pääosin lapsuutesi oli turvattu antaisin olla.
Kuules nyt vanha gubbe. Sun vanhemmat eivät ole sun psykoterapeutteja.
Mees ny ottamaan sun lääkkeet taas.
Vanhempasi on joko epäkypsä tai tuntee syyllisyyttä koska tietää toimineensa vanhempana väärin. Itselläni äidin kanssa en voinut puhua asioista, koska käänsi asiat niin että häntä syyllistetään. En syyllistänyt, halusin vain keskustella ja kysyä mistä asiat johtuivat. Lopulta hermostuin, olin hiljaa ja menen puhumaan asioistani ulkopuoliselle vaikka psykologille.
Vierailija kirjoitti:
Anna jo anteeksi se lapsuutesi. Olet jo iso tyttö.
Kun hakee selityksiä ongelmilleen antaa lapsuus mahdollisuuden syyttää elämän monimutkaisuudesta ja epäreiluudesta vanhempiaan. Tuntuu lohduttavalta laittaa omat heikkoudet ja epävarmuudet vanhempien sortamisen piikkiin.
Ja se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu auttanut.
Vierailija kirjoitti:
Anna jo anteeksi se lapsuutesi. Olet jo iso tyttö.
Lapsuuttaan ei voi takautuvasti muuttaa. Ei kannata jäädä kaunaan kiinni jää se oma elämä elämättä.
Koska sinä et suostu kuuntelemaan hänen kokemuksiaan samasta asiasta!
Haluat keskustella epäreiluudenkokemuksesta ja vanhempasi yrittää samaan aikaan kertoa sinulle omaa kokemustaan samasta asiasta, mutta sinä et kunnioita hänen kokemustaan, vaan halua uudestaan ja uudestaan rypeä omien kielikuviesi maailmassa jossa Sanna Marinin tapaan kaikki viat ja väärinteot ovat muiden vastuulla.
Äitisi selkeästi yrittää saada sinua kertomaan enemmän "niinkö pahoja me ollaan susta" -kommenteillaan, mutta sinä et suostu avautumaan ja todella sanomaan ääneen, että ei, ette te ole tehneet mitään väärin, kyse on siitä, että minä olen halunnut kokea näin ja pyydän nyt anteeksi, että halusin kokemusteni olevan myös muille pahaa mieltä aiheuttavia.
Et sinä etsi keskustelua, sinä haluat syyllistää, mutta kun mitään konkreettista ei ole todisteena, on vain sinun kokemuksesi, niin ei se keskustelu kanna minnekään.
Äiiiteeee!!!! Äiiiteeee! Anna tissiääääää ähääääää!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna jo anteeksi se lapsuutesi. Olet jo iso tyttö.
Kun hakee selityksiä ongelmilleen antaa lapsuus mahdollisuuden syyttää elämän monimutkaisuudesta ja epäreiluudesta vanhempiaan. Tuntuu lohduttavalta laittaa omat heikkoudet ja epävarmuudet vanhempien sortamisen piikkiin.
Ja se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu auttanut.
Monelle tuntuu olevan vaikea myöntää, että omilla ajatuksilla on jotain merkitystä. Kyllä niillä on. Ajatuksista syntyy asenne, joka tuottaa toimintaa. Toiminta tuottaa seurauksia ja noista seurauksista syntyy elämä.
Vierailija kirjoitti:
Koskaa tietää sinun haluavan vain ulista ja uhriutua, syyllistää ja syyttää, ja kun se "keskustelu" kerran alkaa, se ei koskaan lopu, koska sinä et tule tyytymään yhtään mihinkään. Et anteeksipyyntöön, etkä mihinkään muuhunkaan. Kukaan ei ihan oikeasti jaksa tuollaisia. Terapia on sinunlaisiasi varten.
Niin, tai voisiko vanhempi ottaa sen vanhemman vastuun ja keskustella aikuiselta aikuiselle miten asiat on? Se ei vaadi paljoa. Parempi lapsen on käsitellä asia äitinsä kanssa kun on vielä elossa, kun sitten äidin hautajaisten jälkeen itkeä asiaa josta olisi vielä halunnut puhua ja joka jäi vaivamaan. Tässä äiti on marttyyri ja todella epäkypsä ihminen.
Koska hän ei tule koskaan ymmärtämään sinua etkä sinä häntä. Hän ei koe kohdelleensa sinua epäreilusti. Ainoa keino saada jonkinlainen yhteys välillenne olisi mennä terapiaan tai ottaa keskusteluun mukaan joku henkilö, joka puhuisi sekä sinun että äitisi kieltä.
Kun aikaa kuluu ja vanhenet, et enää pidä niin metkityksellisenä lapsuuden tapahtumia elleivät ne olleet traumaattisia. Sinulla alkaa olla oma elämä, omat elämönkokemukset ja hyviksi havaitut arvot ja tavat elää. Luota siihen.
Miten olet kysynyt noista asioista?
Tarkoitan, että en minäkään kehdannut puhua vanhemmilleni sillä tavalla suoraan, että olisin sanonut esim. "minua ahdisti ja stressasi, koska haukuit minut niin usein".
Toisen vanhemmistani tiesin sellaiseksi, ettei hänelle voi puhua ikävistä asioista millään tavalla, joten en edes yrittänyt.
Toisen kanssa pystyi keskustelemaan ja häneltä saattoi kysyä, miten sinä vanhempana muistat tämän tilanteen ja ymmärsinkö sen lapsena väärin, kun minusta siinä tapahtui näin.
Kerran ihmettelin hänelle yhtä lapsuusmuistoa, jota arvelin painajaiseksi. Sanoin, että eihän tuollaista oikeasti varmaan tapahtunut. Hänellä oli rohkeus sanoa, että valitettavasti muisto on tosi.
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva kuulla millä ajatuksella joku on alapeukuttanut
Ulosannillesi.
Olisi kiva kuulla millä ajatuksella joku on alapeukuttanut