Asperger puolisoita?

Voi olla, että aspergernaiset ja -miehet ovat keskenään erilaisia, mutta on yleisesti tunnettua, että aspergerit eivät osaa reagoida oikein puolison tunteenilmauksiin. Ks. esim tämä linkki:



http://www.psychologytoday.com/blog/spectrum-solutions/201006/what-ever…



Olen kyllä lukenut myös siitä, että naisilla aspergeria ei aina edes tunnisteta kun se ei ole yhtä tyypillinen ilmiasultaan kuin miehillä.

Tutustu myös aleksitymiaan ennen kuin vedät johtopäätöksiä.

Otan satsin kriisiterapiaa tutulla terapeutilla aina pahimmissa paikoissa. En voi edellyttää mieheltäni sellaista, mitä hän ei pysty antamaan. Ystävien kuormittamisellakin on rajansa. Lisäksi minulla on tietysti monia omia tunnehallinnan keinoja käytössä, kuten jooga, hikiliikunta, kirjoittaminen, musiikki...

Piti tarkistaa aloituksesi päivämäärä että olenko minä kirjoittanut tämän joskus kauan sitten enkä enää muista, niin pilkulleen samanlaista meillä on. En vielä edes ehtinyt lukea kaikkia kirjoituksia, piti vaan heti kommentoida että omg tuntuu jotenkin upealta että on olemassa täysin kohtalotoveri tässä asiassa - vaikkei se tietty mitään upeaa ole, että jollain muullakin on tällaista... palaan vielä kun luen kaikki viestit..

Tosiaan, meillä on hyvin samanlaista kuin teillä, kaikki nuo uskomattomat epäkäytännöllisyydet ja muut. Vajoaa omiin sfääreihinsä jatkuvasti, on emotionaalisesti jotenkin "ontto", vaikea selittää. Hän on kyllä erittäin sitoutunut avioliittomme ja minuun, on tosiaan sillä tavoin ihanneaviomies. Sanallistaa myös tunteitaan, mikä on ilmeisesti monille asseille epätyypillistä. MUTTA - se tuntuu usein ennaltaopetellulta, tiettyyn tilanteeseen sopivalta. Jos itken, hän tuo aina nenäliinan minulle ja kysyy jo pian niistettyäni toiveikkaana että tuntuuko paremmalta. Ei pysty oikein sanomaan mitään, on kyllä silminnähden ahdistunut siitä jos minulla on paha olla ja haluaa että tilanne menisi äkkiä ohi. Seksi on yksi iso kompastuskivi, huoh.



Tuntuu kuin mies olisi iso, rakastava berharndilaiskoira, joka haluaa pelkkää hyvää, mutta melkein aina menee mönkään. Kamalasti sanottu, rakastan miestä kyllä kamalasti kaikesta huolimatta ja hän on loistava isä siinä mielessä että todella todella rakastaa lapsiamme ja näyttää tunteensa. Mutta joskus pelottaa jättää häntä yksin lasten kanssa, sillä yllättävissä tilanteissa ei yhtään osaa toimia. Jos on olemassa joku ennakkosuunnitelma, niin kaikki menee hyvin. Tosin sitä ennakkosuunnitelmaa sitten noudatetaan aina ihan pilkulleen eikä yhtään pysty varioimaan sitä. Esim. olemme sopineet, että pestään aina kädet kun tullaan sisälle. No, tämä sääntö iskostui miehen päähän niin hyvin, että kerran kun hän pesi käsiään tultuaan sisälle, niin nuorimmainen kapsahtikin siinä mukana häärätessään vessanpyttyyn, ja mitä tekee mies: pesee vaan käsiään vimmatusti ja huutaa hädissään lapselle että pois pois vessanpytystä!!! Eli sen sijaan että olisi keskeyttänyt omien käsiensä pesun ja napannut lapsen pois keikkumasta sieltä pytystä, niin hän paniikissa yritti oikein nopeasti pestä kädet loppuun. Mä sitten ryntäsin toisesta huoneesta onkimaan vessanvedessä lilluvan lapsen pois.. Kun jälkikäteen juttelemme näistä asioista, niin mies aina myöntää että "hölmöili", mutta ei näistä tavallaan pysty ottamaan mitenkään opikseen. jos ihan samanlainen tilanne tulisi niin ehkä sitten. Joskus kuulen, kun hän vaikka lapselle selittää, miten joku asia sitten kuuluu tehdä, kun olen jonkun ohjeen antanut miehelle etukäteen. Yksi tyypillinen juttu on myös se, että jos kysyn nuorimmaiselta jotain ihan älytöntä juttua saadakseni vaikkapa hänen huomionsa pois jostain kielletystä jutusta tms. niin mieheni vastaa näihin kysymyksiin!! Esim. hei katso, onkos tuolla koira, missä koira on! Ja sitten _mies_ vastaa tähän että tuolla kadun toisella puolella... joooh, minä tosiaan tarvitsin sen tiedon oikeasti...



Näin yksittäin nämä asiat tuntuvat itsestänikin ihan mitättömiltä, mutta tuntuu välillä todella raskaalta ikäänkuin elää vielä yhden ylimääräisen lapsen kanssa. Tuntuu että pää hajoaa siihen, että pitää organisoida ihan kaikki, ettei tapahdu katastrofia. Haluaisin myös miehen, joka ei ahdistuisi siitä, että hänen pitää naulata naula seinään, tai vaihtaa lamppu. Olen opetellut tekemään paljon asioita, joita en ole aikaisemmin tehnyt - kodin pienet kunnostustyöt jne. koska niistä saadaan aina riita aikaan, kun hermostun miehen vitkasteluun ja kädettömyyteen. Miten VOI olla mahdollista, että ihminen ei todella ole lyönyt NAULAA SEINÄÄN koko elämänsä aikana??? tämän havaitsin viiden avioliittovuoden jälkeen. Ilmeisesti joku muu on ne naulat sitten lyönyt tosiaan, minä, isäni tai joku muu.



Tämä aspergerasia on valjennut minulle tavallaan pikkuhiljaa, ei se ollut ensimmäinen tai toinenkaan asia suhteessamme. Toki huomasin, että mies on aika erikoinen, mutta hän oli todella todella kultainen jo alussa, joten rakastuin siihen puoleen ja edelleen se puoli on niin ihana että itkettää ja inhoan itseäni siksi että inhoan sitä toista puolta niin paljon että voisin hajoittaa paikkoja.



AP:lle ja muillekin - miten te käsittelette näitä asioita kotona: suhtaudutteko niin että mies nyt vaan on tuollainen, vai riitelettekö asioista? Minä saan ihan säännönmukaisesti raivarit aina ihan samoista asioista, vaikka ymmärrän ettei mies kai mitään itselleen voi. Vai VOIKO - voisiko jotenkin harjoittaa noita taitojaan ja oppia yleistämään vaikka sääntöjä, vai olenko se vain minä, jonka pitää pystyä kehittymään lähinnä näiden omituisuuksien sietämisessä? Erostakin on puhuttu, ja mies on aivan lohduton ajatuksestakin. En tiedä miten tällaista voisi purkaa. Onkohan jollain perheterapeutilla mitään ymmärrystä as-perheiden auttamiseen?



T. 51

Hei nro 51,



itkin ja nauroin yhtäaikaa kun luin kirjoitustasi. Ihan kuin olisin itse tämän kirjoittanut, niiiin tutulta kuullosti.



Mulle on avautunut vasta ihan äskettäin se fakta että miehelläni on tuo asperger, aikaisemmin pidin häntä vain vähän omalaatuisena, mutta mitä enemmän luen siitä, niin sitä enemmän ymmärrän, että juuri näin.



Tuo kuvaus tuosta iso bernhardilainen, joka haluaa hyvää ja silti menee pieleen, niin osui ja upposi täydellisesti :-DDDD



Meillä kuviossa on vielä hankaluutena se, että minä olen supernopea liikkeissäni ja todella käytännön ihminen, mieheni ihan toista ääripäätä, ja tämähän aiheuttaa ongelmia (siis ilman aspergeriakin).



Meillä miehen voi onneksi jättää lasten kanssa, siinä hän on onneksi suhteellisen hyvä. Toki ohjeistan häntä, mutta kyllä hän tilanteet hallitsee, on esim lasten kanssa kesälomalla yksin yms. mutta selvästi huomaa, että hänen pitää silloin skarpata tavallista enenmmmän, koska on ihan poikki niiden viikkojen jälkeen. Pitää olla kartalla koko ajan, eikä voi olla fääreissaä... Nyt kun lapset on isompia, niin vahnin varsinkin ohjeistaa isäänsä jo sujuvasti ;-)



Kyllä mua hitsaa välillä niin helvetisti, varsinkin nuo että kun lapselta kysyy jotain, niin hän vastaa!!!!! Minä kyllä pyydän ja vaadin miestäni tekemään kodin asioita, muuten hommat eivät etene yhtään mihinkään, ei todellakaan. Joskus rasittaa ihan helvetisti kaikki (yleensä pms aikaan harkitsen avioeroa noin kerran tunnissa), varsinkin se, että hänelle ei ole sellaista kokonaiskäsitystä arjen pyörittämisestä (esim. syksy tulee, grilli ja pihakalusteet pitää viedä sisään yms. asiat jotka eivät päivittäin toistu). Hän on oppinut kyllä vuosien saatossa hyvin tekemään tavallisia kodin rutiineja, ihan ilman pyytämättä, mutta sellainen kokonaiskuva häneltä kyllä on ihan hukassa.



Hän on lapsille hyvä isä, haluaa olla paljon heidän elämässään, ajattelee aina lasten etua ennen omaa etuaan ja on kiltti ihminen.



Ero olisi hänelle ihan katastrofi, ja en mimä oikeen itsekään tiedä siitä. Olisinko sitten onnellisempi ilman häntä vai hänen kanssaan.



Tuosta lohduttamisesta vielä. Itsekin aina ihmettelin miksei hän koskaan lohduta minua silloin kun mulla on vaikeaa. Hän aina keksii jonkun sijaistoiminnon, ettei vaan tarvii kestää mun ongelmia ja vetäytyy tilanteesta ihan täysin.



Kiitos nro 51, helpottaa kun joku tajuaa mistä puhuu :-)

jos aspergerista kärsivät lukevat tätä ketjua ja tunnistavat tuttuja piirteitä itsestään?

Eli ei todellakaan haittaa t. yksi kirjoittajista, ei ap

olen itse mies ja huomaan omassa käytöksessäni useita täällä esiteltyjä piirteitä joille en vain voi tehdä mitään. Lasten kanssa tulen toimeen hyvin ja kotitöitä teen paljon (lähes kaikki) ja musiikin avulla itse pystyn kertomaan tunteeni. Sitä ei vain kukaan ymmärrä...

käyttääkö teidän as:t alkoholia? meillä ei mutta aika outo muuten on

Hän selittää, ettei ei nauti sameasta olosta, jonka alkoholijuomat saavat aikaan hänen päähänsä. Hänelle on niin helppoa olla lähes absolutisti, että kateeksi käy - alkoholihan tuhoaa aivoja.

Nuorimmalla pojallani diagnosoitiin asperger ja sen jälkeen silmäni aukesivat: Samahan se on isälläänkin! Terapiassa olin itse käynyt 3 vuotta jaksamisen takia ja psykologi huokaisi helpottuneena, että vihdoin hän voi sanoa, että miehesi on asperger. Aiemmin oli käskenyt miestä tutkimuksiin.

Meille tuli avioero 2010. Periaatteessa puolison peliriippuvuuden takia. Mutta asperger ajoi häntä riippuvuuteen?! Siis exäni ja lasteni isä on erittäin älykäs, komea ja osasi hurmata. Myöhemmin tajusin, että hänen koko elämänsä oli oikeastaan etukäteen opeteltua näytelmää. Hänellä oli tiety kaava selvitä, jos tilanteeseen tuli jotain yllättävää, hän vaikutti käsittämättömän tahdittomalta.

Hänellä on 2 akateemista loppututkintoa, mutta hän oli lähes 10v. työttömänä. Hän vaan ei pärjänny. Itse hän ei halunnut mihinkään tutkimuksiin, mutta psykiatrille kerran suostui ja tämä sanoi, että "en ole ikinä tavannut näin hyvin koulutettua työtöntä". Se työttömyys vei itsetunnon ja toi rahapulan, nämä johti pelaamiseen. Tätä teki sitten assin erityiskiinnostuksena ja pelasi meidät perikatoon...

Minä olin aina perheen suunnittelija ja aktivoija, oli tylsä aina käskeä aviomiestä. Hän kuulemma vaati sitä, omien sanojensa mukaan. Jostain syystä lasten syntymän jälkeen koin, että päiväjärjestys oli saatava seinälle, että yhteinen arki toimisi. Jos exästäni riippuisi, kaikki lapsemme joisivat vielä tuttipullosta ja käyttäisivät vaippaa... Miehelle muutos oli todella vaikeaa ja minun piti ensin taistella hänelle uusi ajatus läpi, ennen kuin lapsia pystyin kasvattamaan... Mieheni halusi katsoa aina uudestaan samoja elokuvia, joiden ääressä itki. Muuten ei tunteita näyttänyt. Tunneskaala hänellä: Hyvä tai paha olo. Joskus aiemmin hän osasi lohduttaakin, mutta viime vuosina ei reagoinut mitenkään itkuuni.

Lapsia exäni pitää rasittavina ja hän vaati minulle yksinhuoltajuuden. Vain yhtä lasta jaksaa kerralla tavata, minulle rankkaa, kun en koskaan pääse vapaalle. Vanhemmuudessa koin olevani yksin jo ennen eroa, nyt en saa mitään tukea vanhemmuuteen.

Olimme 15 yhdessä. Ennen lasten syntymää mitään ongelmia ei ollut. Lapset oli exälle rankka juttu, hän ei siedä tylsää arkea ja hänellä menee kauheesti aikaa kotitöissä, epäkäytännöllinen kun on.

Minä väsyin kolmannen lapsen syntymän jälkeen. Tosiaan tämä neljäs "lapsi" oli liikaa... Varsinkin kun kolmas lapsi oli erittäin vaativa jo vauvana aspergerinsa takia.



Rakastin miestäni kaikesta sydämestäni. Kaipaan edelleen hänen älyään, akateemisia keskustelujamme ja yhteistä huumoriamme. Seksi sujui aina hyvin (oli melkein pakkomielle exälle). Mutta eron jälkeen arjesta on tullut rauhallisempaa ja turvallisempaa. Olen jaksanut ja saanut keskittyä lapsiin eikä aina toinen kinnaa vastaan. Saan elää niin, että toista ei tarvitse vetää perässä... Voimat loppu.

Olisko ennemmin kuin aspergerista kyse siitä että omiin oloihin vetäytyminen = miesten ratkaisumalli ongelmiin ja ongelmasta puhuminen = naisten ratkaisumalli?

terv. yhden assin ja kahden k-pään kanssa aviossa ollut

...en ymmärrä sitä haluttomuutta yrittää ymmärtää toisen erilaista reaktiotapaa).

Ei se, että assi ei omaehtoisesti älyä napata vaimoa syliin tarkoita, etteikö hän tuntisi tai myötäeläisi. Vaan sitä, että ko. tilanne on hänelle uusi ja hän menee lukkoon sen suhteen, millaista reaktiota häneltä mahdetaankaan NYT odottaa.

Ymmärtääköhän kukaan nyt tätä... en hauku enkä väitä teitä as-miehen vaimoja kylmiksi tms. Minä tietenkin katson tätä eri näkövinkkelistä, ja sen tunnustan.

Kyllä täällä varmasti jokainen asian _ymmärtää_. Mutta ymmärtäminen ei auta siihen krooniseen myötäelämisen kaipuuseen, joka ainakin itselläni on. Kysymyshän on ihmisen perustarpeesta, samantapaisesta kuin seksi. Jos minulla olisi puoliso, joka ei syystä tai toisesta lainkaan pystyisi harrastamaan seksiä, sekin ottaisi koville vaikka kuinka ymmärtäisinkin näitä syitä.

Uskoisin olevan sellaisiakin ihmisiä, jotka aidosti eivät juurikaan kaipaa puolisoltaan myötäelämistä. Hyvin harvassa tosin, mutta eipä kai aspergerkaan kovin yleistä ole.

Itse tein miehelleni eräänlaisen karhunpalveluksen, kun en seurustelumme alkaessa vielä tajunnut olevani tässä mielessä aivan samanlainen kuin melkein kaikki muutkin ihmiset, siis toisten kannustuksesta ja myötäelämisestä riippuvainen. Annoin itsestäni kuvan, että en moista tarvitse, ja varmaan se oli osittain syynä mieheni ihastumiseen (vaikka totta puhuen tämä "ihastuminen" ei ollut samanlaista tunnepohjaista kuin muilla ihmisillä, vaan enemmän itselleni tuli siitä tunne, että olen pärjännyt hyvin työhaastattelussa...).

Myöhemmin sitten itse tajusin, että kyllä minäkin kaipaan normaalia ihmistenvälistä vuorovaikutusta ja myötäelämistä. Tämä tapahtui valmistuttuani ja ryhdyttyäni yksityisyrittäjäksi, jolloin miehestäni tuli lähes ainoa päivittäinen sosiaalinen kontaktini.

Mietin tässä poikasi kannalta, mihin suuntaan häntä kannattaisi ohjata. Toisaalta olisi varmasti hyvä yrittää opettaa hänelle "normaalia" käyttäytymistä, mutta toisaalta jos hän oppii sen hyvin, tuleva puoliso ei välttämättä tiedä hänen todellista persoonallisuuttaan ennen kuin suhde on jo jatkunut pidempään ja muuttunut vakavaksi. Jos taas poikasi on avoimesti "kylmä ja mekaaninen" oma itsensä, hänellä on varmaan paremmat mahdollisuudet löytää kumppani, joka todella sietää juuri noita ominaisuuksia - mutta toisaalta tällaisia kumppaniehdokkaita on varmasti hyvin harvassa.

Onneksi nykyaikana nettideittailu on yleistynyt, eikä sitä pidetä enää nolona tai paheksuttavana. Sillä tavalla on mahdollista käydä läpi paljon suurempia määriä ihmisiä kuin tavallisilla tavoilla, ja kriteereistäänkin on mahdollista olla hyvin avoin. Voihan olla, että poikasi aikuistuttua on olemassa oma seuranhakupalvelu asseille?

t. 71

että sinulle ei riitä miehesi TAPA myötäelää. Assitkin kyllä myötäelävät, mutta he eivät osaa näyttää sitä tavalla, joka meille nt-ihmisille kelpaa. Se pitää heille opettaa ja useimmat heistä myös haluavat sen oppia, kun tajuavat, miten tärkeä se meille on.



Kyllä minä kaiken aikaa opetan lapselleni, mitä muut häneltä odottavat missäkin tilanteessa. Ongelma on asseilla se, että se on vähän ulkoa-opeteltua sitten. Kuten joku tuossa omasta miehestään kertoikin, hän osaa tuoda nenäliinan, kun vaimo itkee ja kysyä, onko olo parempi - se on siis opittu käyttäytymiskaava, johon assi turvautuu, kun hämmentyy toisen tunnereaktion edessä. Tämä ei välttämättä kaikille riitä.



Minä näen lapseni myötäelämisen pienistä signaaleista. Jos minä tai joku muu perheenjäsen itkee, hän saattaa katsoa sitä hetken sivusta, jopa hieman hämmentyneenä nauraa (mitä maallikko tietysti kauhistuu, mutta minä tiedän sen olevan hämmennystä), menee sitten huoneeseensa, pyörii hämmentyneenä edestakaisin. Se edestakaisin kävely ja hyppiminen (hänen tapansa purkaa stressiä) osoittaa minulle, että hän on huomannut surun ja on hämmennyksissään ja haluaisi lohduttaa, jos osaisi.



Ja koska rakastan häntä, se riittää minulle. Juttelemme siitä, mikä minua surettaa ja olemme yhdessä, lähekkäin.



- 82-

En arvostele kenenkään ulkonäköä enkä muuten tuomitse, mutta liian suorasanainen olen muuten. Haluan jutella monenlaisista asioista, Suomessa asiat sanotaan hienosti kiertäen. Mun mielestä niin ei synny aitoa keskustelua.

Ärsyttää jos toinen on tyhmä. Sellainen saapas tyyppinen kuten yksi naapureistamme.

Tuntuu vain etten tarvitse jatkuvaa kanssakäymistä ja diipa daapa läpänheittoa lainkaan. Puhun asioita, tai sitten en puhu. Tyhjänjauhaminen on turhaa.

Onko sinulla myös vaikeuksia lukea toisten ihmisten tunteita ja/tai viestiä omistasi? Käsitetäänkö puheesi usein väärin?

Jos sinulla ei muita vaikeuksia ole kuin epäsosiaalisuus ja vahvat mielipiteet, niin tuskin on asperger. Netissä on aiheesta testejä; kannattaa tehdä niitä, niin valkenee millaisesta tilasta on kyse.

Tarkoitin sitä, että "normaalista", tunnepohjaisesta myötäelämisen tavasta "normaali" ihminen saa jotakin sellaista itselleen, jota ei ulkoaopetellun tuntuisella tyylillä vain synny. Siis todennäköisesti jotain tiettyä kemikaalia erittyy (tai useampaa), joka puolestaan vaikuttaa myönteisesti omaan jaksamiseen. Olen huomannut, että se kemikaalisekoitus on ainakin itselleni kuin luonnollista masennuslääkettä: jos olen hyvin pitkiä aikoja ilman sitä, vajoan apatiaan ja vähitellen lähestyn masentuneisuuden rajaa. Olen varmasti kuitenkin riskiryhmässä tämän ongelman suhteen, koska en itsekään ole erityisen sosiaalinen ihminen, ja ihmisten parissa oleminen on minulle raskasta. Jos viettäisin paljon aikaa muiden kuin oman mieheni seurassa, miehen tunnekylmyydellä ei olisi niin paljon väliä.



Mieheni mukaan vika onkin vain minussa, kun en jaksa kohdata kaikkia elämän ja arjen haasteita (joita on tällä hetkellä meidän elämässämme poikkeuksellisen paljon) ilman muiden ihmisten tukea ja kannustusta. Itse kuitenkin olen varma, että tässä asiassa minä olen miestäni normaalimpi, eikä myönteisten tunnereaktioiden kaipuu ole laskettavissa ihmiselle viaksi.



Rakastan kyllä miestäni ja näen paljon vaivaa salliakseni ja mahdollistaakseni hänelle niin paljon tätä poikkeavuutta kuin suinkin mahdollista. Ymmärrän senkin, että hän kyllä omalla tavallaan kannustaa ja tukee minua. Mutta se, että ymmärrän asian analyyttisella tasolla, ei tee sitä "todeksi" tunnereaktioiden tasolla. Mies ei vain kykene positiiviseen tunnesiirtoon (tunnesiirto on siis sitä, mitä lohduttamisessa ja kannustamisessa yleensä tapahtuu), ja se vaikuttaa elämäämme kielteisesti vaikka kuinka rakastamme toisiamme.



t. 71

Olen töissä ohjelmistoalalla, missä voisi kuvitella näitä asperger-ihmisiä olevan. Tällä hetkellä porukassa ei ole sellaisia, mutta muistan erään kaverin (taisi olla DI), joka tuli työhaastatteluun. Jokuhan tuolla ketjun alkupäässä kertoi miehestään, joka on 2xmaisteri, mutta silti työtön.



Paperit olivat, hyvät mutta minulla oli vaan outo tunne koko ajan. Kaverilla oli hyvä osaaminen, mutta hän ei ollut siitä itsevarma, vaan pikemminkin ylimielinen.



No sitten kun seuraavana päivänä soitin, että ei tullut valituksi niin kuultavasti hermostui. Yritti vängätä että hänellähän on erinomainen osaaminen jne.. Mutta eihän se tässä tapauksessa siitä kiinni ollutkaan, meillä ohjelmointi on tiimityötä eikä siinä sovi kenenkään ruveta omalla osaamisellaan pätemään.

Minulla on todettu äärimmäisen vaikea asperger.

Se todettiin varsin myöhään, koska äitini oli opettanut minulle hyvin miten reagoidaan muiden ilmeisiin ja tunteisiin.



Opettelin ilmeet ja tunteet äidin avulla.

Hän neuvoi hymyilemään, kun saan lahjan tai joku sanoo minulle oikein.

Normaalisti hymyilin kauniille kiville ja puroille. Purot ja sileät kivet saivat minut hymyilemään.



Myöhemmin siirsin hymyn mekaanisesti puroa ja sileitä kiviä ajatellen syntymäpäivilleni.

Äitini oli paketoinut lahjaksi kiviä laatikollisen. Opin vähitellen siirtämään hymyn ja erilaiset tunteet kohdilleen. Kovaa työtä se häneltä vaati.



Ehkä voisitte vihdoinkin ottaa vastuun aspergermiehistänne ja opettaa heille jotain. Harva teistä on sen arvoinen että ansaitsee täydellisen miehen itselleen. Heidän äitinsä jätti kasvatustyön kesken. Nyt teidän tehtävänä on jatkaa työtä sen sijaan että haukutte miehiänne tunteettomiksi!



T: 11cm mies

Ehkä voisitte vihdoinkin ottaa vastuun aspergermiehistänne ja opettaa heille jotain. Harva teistä on sen arvoinen että ansaitsee täydellisen miehen itselleen. Heidän äitinsä jätti kasvatustyön kesken. Nyt teidän tehtävänä on jatkaa työtä sen sijaan että haukutte miehiänne tunteettomiksi!

Kiitos kommentistasi. Meillä tilanne on se, että opettaisin kyllä mielelläni miestä kädestä pitäen, mutta hän ei halua opetella, kun ei ymmärrä persoonallisuudestaan olevan mitään haittaa (ajattelee siis, että vika on minussa). Asian toinen puoli on se, että minä olen myös assi, joten itsekin olen joutunut käyttäytymistä opettelemaan, en varmasti sitä vielä kovin hyvin osaa, enkä siksi ole varmaan edes kovin hyvä opettamaan muita.

Miehestäni en siis ole edes varma, onko hänellä arperger, vai jokin muu häiriö. Suhteen alussa epäilin narsistista persoonallisuushäiriötä, ja keskustelimme asiasta yhdessä. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että tästä ei varmaankaan ole kysymys.

Meillä on siis vähän tällainen "sokea taluttaa sokeaa, joka rimpuilee saadakseen kävellä ilman taluttajaa" -meininki. Tässä kirjoittaessani oikein ihmetyttää, miten olemmekaan yhteen päätyneet.. Mutta kyllä niitä syitä on, ja siksi rakastan miestäni kaikesta huolimatta.

t. 71