Asperger puolisoita?

Ei parisuhteessa ole ongelmaa, mutta lapset jotka perivät vanhemman ominaisuudet saattavat kokea kovia. Yhteiskunta ei silkkihansikkain kohtele Asperger-lasta.

Riippuu vähän, mitä parisuhteelta haluaa. Monet haluavat lapsia. Isäni neuvo oli: "Älä tee lisää kurjija maailmaan!"

Täällä on ihmetelty, miksi nentti päätyy yhteen assin kanssa. Itse (nentti) aloin seurustella assi-mieheni kanssa reilu 10 vuotta sitten. Hän ei ollut 25-vuotiaana seurustellut kertaakaan eikä ollut ollut edes omien sanojensa mukaan kiinnostunut kenestäkään ennen minua. Minua puolestaan viehätti suuresti (ja viehättää edelleen) hänen älykkyytensä. Alku oli todella hankalaa, mutta arvelin kaiken tunneosaamattomuuden ja kömpelöyden jouhtuvan siitä, että olin hänen ensimmäisensä. 

Olimme seurustelleet jo vuosia ja suhde oli mennyt todella huonoon jamaan. Mies käytännössä yhtäkkiä hylkäsi minut, keskittyi vain tekemään omia juttujaan. Ei osannut selittää, miksi tai mikä oli muuttunut. Saattoi olla puhumatta päiväkausia. Silloin törmäsin sattumalta netissä juttuun siitä, mikä on asperger ja tajusin sillä sekunnilla tilanteen. Mies meni sitten psykiatrille ja neurologille, todettin asperger. Alkoi pitkä ja vaikea tie. Erosimme joksikin aikaa, mutta palasimme yhteen. Alkuperäinen viehätyksen syy oli molemmilla yhä tallessa ja on edelleen. 

Mutta vaikeaa tämä on. Kaipaan itsekin palavasti vertaistukea. Kukaan muu ei voi ymmärtää kuin assin puoliso (ei edes muut assin läheiset). Viimeksi tänään paloi hermot totaalisesti. Yleensä selitän ja selitän, organisoin ja perustelen ihan kaiken. En vaan jaksaisi itse olla kaikesta vastuussa ja päättää joka ikisestä asiasta. Mies suorittaa operatiivisella tasolla tehtäviä, joita olen antanut. Olisi vain hienoa, että edes joskus mies aloittaisi vaikka keskustelun, että olisipa mukava lähteä ulkomaille tai mentäisiinkö tänään elokuviin. Ei. Kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan minun aloitteestani. 

Olen vihdoin löytänyt miehelle työpaikan, jossa pystyy olemaan ja on tyytyväinen. Edellisessä työsuhde päättyi "asenneongelmaan", kun ei ymmärrä mitä voi sanoa muille ihmisille ja mitä ei. Kaupassakin saattaa saada raivokohtauksen kuin lapsi ja huutaa isoon ääneen minulle jostakin pikkuasiasta ja minä häpeän. On todella ärsyttävää lukea kommentteja, että pitää vaan ymmärtää eikä ole normaalia tai epänormaalia. Ei se nyt piru vie ole normaalia, että aikuinen ihminen alkaa huutaa puolisolle julkisella paikalla eikä ymmärrä miksi ei saisi, kun kerran "toinen ärsytti". 

En halua assistani eroon. Olen vain välillä tilanteeseen hyvin väsynyt turhautunut. Vertaistuen pointti on se, että muiden vastaavista kokemuksista kuuleminen auttaa jaksamaan, että jaksaa taas selittää ja tehdä paperille uuden listan, mitä tehtäviä olohuoneen siivoaminen pitää sisällään. As-palstalla nenttien vertaistukiketjussa on pääasiassa asseja kommentoimassa. Rakastan assiani, muttä välillä olisi pakko saada purkaa muiden nenttipuolisoiden kanssa, ei perustella lisää asioita asseille. Toivottavasti nuo ryhmät laajenevat joskus muuallekin Suomeen. Jaksamista kaikille nt-puolisoille.

Olen 30-vuotias as-mies, tosin mulla ei ole virallista dg:tä, mutta lääkärin epäilys muutaman vuoden takaa on. Isäni on myös erittäin todennäköinen assi, ja äidilläni on ollut ihan hirveää hänen kanssaan. Vaikeaa on ollut myös minulla, koska isä ei ollut aikuinen eikä esim. kestänyt, jos joku tavara oli eri paikassa kuin ennen.

Itse en aio koskaan hankkia lapsia, koska he ensinnäkin voisivat periä aspergerin ja toisekseen itse en selviäisi perhe-elämästä. Hoidan kyllä itse kaikki asiani (kuka ne puolestani hoitaisi?) ja käyn töissä ja ansaitsen ihan mukavasti. Mulla on ollut pari säätöä naisten kanssa, mutta ne ovat loppuneet äkkiä. En osaa sanoa, johtuuko se assiudesta, mutta en haaveile ainakaan turhia sillä elämänalueella. Toisaalta kyllä haaveilen esim. yhdessä matkustamisesta, kivojen yllätysten järjestämisestä toiselle tms., mutta mulla se menisi ehkä vaan jonkun kaavan toistamiseksi.

En suosittelisi ainakaan perheen perustamista assin kanssa, vaikka assit voivatkin olla monenlaisia. Pelkkä parisuhde ilman lapsia voisi ehkä jonkin aikaa toimia, jos on yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Se on melkein palvelus sille assimiehellekin, ettei vie sitä liian vaikealle alueelle. Toki mäkin toivoisin joskus parisuhdetta, mutta ne harvat kokemukset ovat päättyneet negatiiviseen lopputulokseen, enkä halua kokea enää niitä tunteita tai tuhlata aikaa ja muutenkin rajallista energiaa. Kiitos kuitenkin tästä ketjusta, tämä aihe on kiinnostava assimiehen näkökulmasta.

Jos itken pahaa mieltäni, miehen ilme jähmettyy ja olemus muuttuu jäykäksi. Ei pysty vastaamaan, ei lohduttamaan. Eikä muuten pysty lohduttamaan lapsiakaan hellimällä tai halimalla, ainoastaan käytännön toiminnan tasolla.

Niin samoja asioita kuin muilla... Olisi ihanaa, jos joskus toinen kysyisi, miten jaksan, miten voin auttaa tms. Olisi pahoillaan siitä, että olen hänen takiaan väsynyt ja surullinen.

jos voisin joskus vihaisena tai surullisena tai iloisena vaan antaa tulla ja puoliso ei menisi siitä lukkoon vaan aivan spontaanisti vaikkapa iloitsisi kanssani. Meilläkin perustellaan tunteita järkevästi. Koen, että olen jollakin tavoin emotionaalisesti laiminlyöty. Myönnän sen aivan rehellisesti itselleni. 31 ei tunnu myöntävän. Toki rakastan miestäni, ja jaksan perustella niitä tunteita ja asioita ja odottaa, että hän saa olla niitä hetkiään rauhassa. Mutta onhan se kovaa kun esimerkiksi oma vanhempi joutui teho-osastolle henkihieverissä ja mies menee aivan lukkoon siitä että minä itken eikä pysty edes silloin katsomaan silmiin ja ottamaan kainaloon.

...meillä oli myös. Leikkaussaliin mennessäni itkin pelosta ja jännityksestä (sektio) ja mies totesi, että onhan tässä ennenkin oltu.

Rehellisesti sanottuna oli valinnut minut ehkä tunteellisuuden takia ja minä hänet tunteettomuuden takia (tai että hän tuntui niin järkevältä). Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Erohan siinä tuli lopulta. Mies vaihtoi toiseen naiseen, jonka kanssa ei kuitenkaan asu yhdessä ja tapaa lapsia satunnaisesti (=saa paljon omaa aikaa, eikä tarvitse huolehtia perheestä ja lapsista)

Siitä että puoliso ei auta eikä mitenkään lohduta kriisissä vaan päin vastoin muuttuu jäykäksi ja ahdistuu. Jokaisellahan näitä suruja elämässä tulee kuitenkin välillä eteen. Onko teillä joku hyvä ystävä, joka on läsnä, joku oma lohdutuksen tapa vai millä keinolla selviätte?

ettei ole koskaan tavannut ketään niin empaattista ja lohduttavaa ihmistä kuin minä. Itsekään en osaa suruissa käpertyä itseen vaan kaipaan hirveästi ihmislohduttajaa. Olisko ennemmin kuin aspergerista kyse siitä että omiin oloihin vetäytyminen = miesten ratkaisumalli ongelmiin ja ongelmasta puhuminen = naisten ratkaisumalli?

Hän muuttuu jäykäksi ja ahdistuu tunteiden ilmaisusta, ei ilmaise omia tunteitaan juurikaan, hänellä ei ole ystäviä, hän ahdistuu matkoilla jne. Seksiä on, mutta aika suoraviivaista.

samanlaisia piirteitä?

noita asperger-puolisoitanne? Tsemppiä matkaan, vaikka kivireeltä lähinnä kuulostavat.

....Minä olen myös aivan loppu, totaalisesti AS-mieheni kanssa.(8v naimisissa) Lapsella sama diagnoosi. (Miehellä ei ole dg, mutta myöntää, että siitä on kyse!)



Olemme olleet erossakin vähän aikaa, mutta palasimme yhteen, koska itse olen läheisriippuvainen tai jotain, turvaverkot tosi vähissä jne...Minä tein aloitteen tapaamiseemme, häihin, eroon, yhteenpalaamiseen...



Olen vaativassa ammatissa, ja loppuunpalaminen on lähellä. Menen aina siihen lankaan, että "jospa tällä kertaa" saisin halauksen, tukea, hellyyttä, kun olen aivan puhki väsymyksestä ja itken hänelle, etten jaksa. Pyydän, että olisi lapsen kanssa että saan levätä. Ei auta, hän ei pysty minua tukemaan. Lähtee harrastuksiinsa vihaisena, kun "taas ruikutan", menee nukkumaan, tai jotain muuta. En voi uskoa enkä käsittää, ja olen aivan turta surusta. Viha miestäni kohtaan on vain kasvanut vuosi vuodelta.



Ja ei, se ei tosiaan mee niin että "Miten jaksatte elää tommosen kanssa, eroa heti"... silloin kun on lapsi kuviossa.



Iso halaus kohtalotovereille. Helpottaa edes tieto siitä, että on muitakin...:/

Olemme olleet erossakin vähän aikaa, mutta palasimme yhteen, koska itse olen läheisriippuvainen tai jotain, turvaverkot tosi vähissä jne.

----

Olen vaativassa ammatissa, ja loppuunpalaminen on lähellä. Menen aina siihen lankaan, että "jospa tällä kertaa" saisin halauksen, tukea, hellyyttä, kun olen aivan puhki väsymyksestä ja itken hänelle, etten jaksa. Pyydän, että olisi lapsen kanssa että saan levätä. Ei auta, hän ei pysty minua tukemaan. Lähtee harrastuksiinsa vihaisena, kun "taas ruikutan", menee nukkumaan, tai jotain muuta. En voi uskoa enkä käsittää, ja olen aivan turta surusta. Viha miestäni kohtaan on vain kasvanut vuosi vuodelta.

Niin tutulta kuulosti teidän viestit! Arki sujuu joten kuten, jos vain jaksan itse olla vetovastuussa. Lapsen myötä en vain jaksaisi olla yksin viime kädessä vastuussa. Kriisin tai muuten yllättävän tilanteen sattuessa mies menee lukkoon tai karkaa tilanteesta ja jättää minut selviämään yksin. Jälkikäteen saattaa sanoa "miksi piti tehdä näin tai noin" vaikka itse aikanaan on luistellut koko tilanteesta.

Kun lapsi syntyi, mies jätti minut yksin selviämään. Mies ei tajunnut ollenkaan, että hän olisi voinut käydä kaupassa ja siivota ennenkuin tulemme vauvan kanssa sairaalasta kotiin. Oli syönyt pizzaa kolmen päivän ajan eikä muka ollut ehtinyt siivoamaan. En tiedä mitä oli puuhaillut tuon ajan, koska tekee normaalia työaikaa eikä sairaalassakaan viihtynyt puolta tuntia kauempaa. Yhtenä yönä mies heräsi lapsen kanssa ja jaksaa tästä jauhaa vieläkin. "Onhan hänkin joutunut vauvan takia valvomaan." Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mikä kuulema johtui kypsymättömyydestäni ja turhasta nalkutuksesta.

Meillä menee näennäisesti hyvin, mutta oikeasti mietin jatkuvasti eroa. Mekin olimme hetken erossa, mutta typeryyksissäni uskoin asioiden muuttuneen. Nyt en kehtaa erota, koska ulospäin kaikki näyttää hyvältä. Kukaan ei uskoisi, jos kertoisin millaista elämämme on. Minua pidettäisiin turhasta valittajana. Haluaisin miehen, joka edes joskus haluaisi ilahduttaa minua ja olisi tukena vaikeassa tilanteessa. "Onneksi" on muitakin...

En yhtään epäile näitä kertomuksia, varmasti on hankalaa, kun puoliso toimii rutiininomaisesti, eikä osaa soveltaa. Ja ennen kaikkea se, että assin tunneilmaisu on "toiselta planeetalta".



Tietenkin as-lapsen äitinä minä siedän paljon enemmän tuota erilaisuutta. Eikä minua luonnollisesti haittaa se, että ohjeistan assiani - aikuisen puolison ohjeistaminen taas varmaan rassaa vaimoa, jos hän kaipaa rinnalleen Miehistä Miestä ja Vastuunkantajaa.



Aika kurjaa, miten moni aikuinen as on edelleen ilman diagnoosia ja tukea. Jos se diagnoosi olisi näille tässä ketjussa kuvatuille miehille ollut olemassa jo lapsesta asti, voi olla, että heidän yhteiselämänsä olisi helpompaa vaimon kanssa - TAI sitten ei!



Jotenkin kyllä komppaan kirjoittajaa nro 31. Kun te olette silmät avoimina puolisonne valinneet, miten se hänen erilaisuutensa voi noin tulla teille "yllätyksenä"? Vai onko kenties niin, että suhteen alun romanttisessa vaiheessa sitä sieti, mutta kun lapsiperheen arki iskee päälle, se alkaakin hiertää.



Useimmilla as-miehillä on ainakin yksi lapsista as. Miten te jaksatte häntä ymmärtää ja tukea, jos puoliso on vain "kivireki"?



Samoja piirteitä lapsessakin on, kuin isässä.



Eli 31:n tavoin ajattelen, että meitä on ikäänkuin kahdella käyttöjärjestelmällä rakennettuja: on Maccejä ja on Windowseja... ne eivät keskustele hyvin keskenään (ja ymmärrän hyvin nuo käytännön ongelmat), mutta KUMPIKAAN EI OLE OIKEA JA TOINEN VÄÄRÄ (eli en ymmärrä sitä haluttomuutta yrittää ymmärtää toisen erilaista reaktiotapaa).



Ei se, että assi ei omaehtoisesti älyä napata vaimoa syliin tarkoita, etteikö hän tuntisi tai myötäeläisi. Vaan sitä, että ko. tilanne on hänelle uusi ja hän menee lukkoon sen suhteen, millaista reaktiota häneltä mahdetaankaan NYT odottaa.



Ymmärtääköhän kukaan nyt tätä... en hauku enkä väitä teitä as-miehen vaimoja kylmiksi tms. Minä tietenkin katson tätä eri näkövinkkelistä, ja sen tunnustan.



Mutta jo ihan oman poikanikin tulevaisuutta murehtiessani toivoisin, että tahtoa ylittää nuo hankaluudet löytyisi.

etten kyllä kestäisi. kuvaamiesi piirteiden lisäksi on täydellinen kyvyttömyys ymmärtää puheen sävyjä; ironiaa, sarkasmia, vitsejä jne. Olen sen takia ollut monta kertaa tukkanuokkasilla hänen kanssaa, kun ottaa puhtaan vitsin henkilökohtaisena loukkauksena. No nyt tunnen tapauksen, enkä juttele hänen kanssaa kuin säästä. Ja minulla ei ole siis näitä ongelmia muiden kanssa, jos joku tulee vittuilemaan, että vika minussa.



Mutta fiksu on, menestynyt, hyväpalkkainen DI.

minä hoidan raha-asiat ja käytännön asiat, mies teoriapuolen :)



Eihän tähän auta muu kuin oman asenteen säätäminen. Mies on kiltti, hyväsydäminen ja rehellinen. Hän vaan ei ymmärrä rahasta mitään, eksyy, unohtelee ja myöhästelee. Se auttaa, kun tietää, että hän ei tee sitä ilkeyttään, hän vaan ei pysty parempaan.



Onhan as-tyypissä aina jotain lapsellista, mutta samalla viatonta ja söpöä.

nostosta!

te as-miehen vaimot kertoa minulle, mitä tekisin.. Olen tavannut mukavan miehen, itseäni reilu 6-v vanhemman, mukavan, sympaattisen, ihanan.. Mutta valitettavasti hänellä taitaa olla asperger. Hän on 40-vuotias, ei ole ollut yhdesäkään pitkässä suhteessa, enkä tiedä, onko lyhyessäkään?? Hän on erittäin korkeasti kouluttautunut ja hyvässä työssä. Työ on ollut kaikki kaikessa. Siihen hän uppoutuu niin, ettei muista varmaan edes pitää taukoja. Hän on ilmaisuut kiinnostuksensa minuun. Hän on tunteenilmaisultaan selvä as, jotenkin ontto. Ei ole kovinkaan kiinnostunut minun asioistani, kertoo omiaan ja haluaa keskustella. Sanoi kuitenkin, että olen mukava, kaunis ja että haluaa jatkaa tutustumista.. hän ei osaa oikein hymyillä, on todella ujo, selvä as.

Mutta mikä on ennuste tämmöisen miehen kanssa suhteen toimivuudesta? Jos ei ole koskaan ollut suhteessa, pelkään onko hänellä ollenkaan seksuaalisia haluja, siis aidosti. Antakaa vinkkejä. Ja sanokaa, jos ei toivoa ole. En haluaisi 10-vuoden päästä huomata epäonnistumista.

Hän kyllä vetää kovasti puoleensa ja tunnen olevani ihastunut, mutta??

vielä

Ehkä voisitte vihdoinkin ottaa vastuun aspergermiehistänne ja opettaa heille jotain. Harva teistä on sen arvoinen että ansaitsee täydellisen miehen itselleen. Heidän äitinsä jätti kasvatustyön kesken. Nyt teidän tehtävänä on jatkaa työtä sen sijaan että haukutte miehiänne tunteettomiksi!

T: 11cm mies

Tuota noin. Yleisimmin nainen kaipaa tasaveroista kumppania, ei isoa lasta koulutettavaksi. Aikuisen miehen, kuten naisenkin, täytyy itse hoitaa mahdollisesti kesken jäänyt kasvamistyö, ja ellei siihen esim. aspergerin rajoituksien vuoksi pysty, hakea siihen AMMATTIAPUA. Puoliso ei ole terapeutti, ei tukihenkilö eikä henkilökohtainen avustaja. Kukaan, ei mies eikä nainen, voi edellyttää että puoliso parantaa tai korjaa hänet. Jos asenne parisuhteeseen on tuollainen, ei ole mikään ihme että toinen uupuu ja haluaa pois.

Jos asenteesi parisuhteisiin on tuo, eivätkä suhteesi oikein toimi, olisiko syytä katsoa peiliin...?