Voiko paniikkihäiriöstä selviytyä yksin, ilman lääkkeitä ja terapiaa?

Hae apua. Paniikkihäiriö on kovin monitahoinen juttu eikä siitä yleensä ihan yksin selviä. Kuten ei monesta muustakaan liian vaikeasta jutusta. Ei ole häpeä olla avuton ja tarvitseva!



Itse sairastuin 23 vuotta sitten ja yritin 10 vuotta yksin tsempata välillä hyvällä, välillä huonommalla menestyksellä. Söin myös aika ajoin lääkkeitä. Nyt olen viime vuosien varrelal hoitanut häiriötä terapiassa, en syö enää läääkkeitä(mikä ei sinällään ole mikään tavoite, en vaan enää tarvitse kun muuten hanskassa koko häiriö). Olen oppinut että pelkoon voi tutustua rauhassa, voi antaa pelon tulla ja voi kuunnella sitä.



Suosittelen kirjaa Bourne: apua ahdistukseen ja pelkoihin(muistaakseni tämän niminen) jota voi löytyä myös kirjastoista. Siinä on mittava paketti pelkojen hoitoon ja niiden kohtaamisiin ja liian häriitsevästä pelosta paranemiseen. Mutta mene silti hakemaan apua, joohan. :)

nyt mulla lapsia, olen tasapainoinen ja onnellinen. kesti kyllä noin 5 vuotta paraneminen.

jos se ei riitä niin ei kuitenkaan kannata ylenkatsoa niitä lääkkeitä ja terapiaakaan

Asut kämpässäsi, etkä koskaan poistu sieltä. Tilaa ruoka ovelle, samoin vaatteet. Hoida kaikki asiat netissä, myös ihmissuhteet.

Terapia on varmasti hyvä juttu. Toki itsekin voi harjoitella tilanteita, missä jännittää, eli ihan itsehoitona mennä aina niihin jännittäviin tilanteisiin alkuun vaikka jonkun hyvän ystävän kanssa.

lievittyy ajan kanssa. Toisaalta riski kroonistumisesta on aika iso. Miksi et halua terapiaan tai lääkkeitä? Miten ajattelit selviytyä?

.Olen potenut tätä pari vuotta, diagnosoin tämän ihan itse. En voi mennä esim. isoihin kauppoihin tms. Maha menee kuralle ja pelkään etten pääse ajoissa vessaan... Saapi nauraa.



Olen kuullut, että paniikkihäiriö on opittu tapa, mistä voi oppia pois. Eikö se olekaan niin?



Olen aiemmin ollut sellainen, että olen mennyt mihin vain milloin vain ja missä vain. En todellakaan ole pelännyt mitään enkä ketään ja nyt olen tällainen :(

.Olen potenut tätä pari vuotta, diagnosoin tämän ihan itse. En voi mennä esim. isoihin kauppoihin tms. Maha menee kuralle ja pelkään etten pääse ajoissa vessaan... Saapi nauraa.

Olen kuullut, että paniikkihäiriö on opittu tapa, mistä voi oppia pois. Eikö se olekaan niin?

Olen aiemmin ollut sellainen, että olen mennyt mihin vain milloin vain ja missä vain. En todellakaan ole pelännyt mitään enkä ketään ja nyt olen tällainen :(

Ei se ole opittu tapa vaan mielenterveyshäiriö! Sinulla on todennäköisesti ihka oikea sairaus, johon on saatavissa hoitoa! Miksi kärsisit yksin asiasi kanssa kun sitä voidaan hoitaa?

Mt-ongelmista aina tietämättömät sanovat, että ne ovat laiskuutta, asenneongelma, opittu tapa, tyhmyyttä, vastuuttomuutta jne., mutta se ei ole niin. Paniikkihäiriö on sairaus, josta voi oikeasti parantua. Mutta tuskin kotona murehtimalla paranet, ehkä tilanteesi vain pahenee.

Hakeudu lääkäriin, jos varaa on niin yksityiselle psykiatrille, muussa tapauksessa tk-lääkäriin (paitsi jos opiskelet ja olet oikeutettu esim. YTHS:n palveluihin).

oireillesi. Hyvä kun tunnistat niitä ja pystyt puhumaan (kirjoittamaan) niistä.



Kuinka paljon kärsit, että olet muuttunut?



Mitä asioita haluaisit muuttaa nykyisessä elämässäsi?

Minulla oli joitakin vuosia sitten samoja oireita, ja sama oma 'diagnoosi', ja menin sen kanssa lääkärille. No onneksi menin, koska lääkäri otti kilpirauhasarvot, ja totesi, että minulla oli kilpirauhastulehdus, joka aiheutti hermostunutta oloa ja mahan sekaisin menoa. No se on nyt kunnossa, ja 'paniikkihäiriö' on yllättäen kadonnut.



Eli lääkärille. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, ja saat apua.

Elimistössä on liian vähän serotoniinia. Jos odottelet sairauden paranemista itsestään, sinulle voi tulla yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja sitten et voi olla enää kotonakaan rauhassa ja rennosti. Joten nyt soitat heti aamulla terveyskeskukseen ja vaadit päivystysajan ja siitä se asia lähtee hoitumaan.

Nykyisessä elämässä haluaisin muuttaa vain välini lapsuudenkotiini (välit tavallaan kunnossa, mutta tavallaan ei) ja muuttaa tämän vessojen kyttäämisen.

Pystyisköhän hakee apua perheneuvolasta? Meillä pieni vauva.

kolmenkympin kriisinä. Nyt ne tuntemukset ovat menneet ohi, tämä vessakyttäys jäi.



Kotiasiat ovat kunnossa, ymmärtävä aviomies, oma koti, työpaikat kummallakin jne. Eli perusasiat ovat täysin kunnossa.

ahdistuneisuus ja vessaongelmat ovat ihan tavallisia kilpirauhasvaivojen oireita.



Eikä niitä lääkkeitä ole pakko ottaa, voi saada vain hyviä neuvoja siihen altistamiseen.

Ekat kohtaukset alkoivat siinä parikymppisenä opiskelijana, niitä tuli harvakseltaan. Ekan kohtauksen tullessa pelästyin niin, että soitin ambulanssin. Viimeinen kohtaus tuli, kun olin jo päälle 3-kymppinen ja viemässä lasta päiväkotiin. Kohtaus alkoi ruuhkabussissa ja muistan, kuinka ajattelin, että enhän mä nyt voi tässä romahtaa ja panikoitua, kun mun pitää tämä lapsi saada vietyiä sinne päiväkotiin. Ja teeskentelin tyyntä ja rauhallista, vein lapsen päiväkotiin, menin istumaan läheisen puiston penkille ja tärisin ja vapisin ja luulin kuolevani. Sitten nousin siitä penkiltä ja kävelin läheiseen terveyskeskukseen, sanoin että mulla on todennäköisesti paniikkikohtaus meneillään, mutta varmuuden vuoksi tutkikaa onko tämä sydänkohtaus. Ja hyvin ystävällisesti tutkivat. Menin myös työterveyslääkärin kautta kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin, joissa eliminoitiin muut sairaudet pois.

Kun sain varmuuden siitä, mikä minua vaivaa, ja kun tajusin, että olin pystynyt siinä ruuhkabussissa kuitenkin säilyttämään kontrollin, alkoi helpottaa, se oli ratkaiseva vaihe. Sitten haalin kirjastosta kaikenlaisia elämänhallinnan oppaita ja opettelin NLP-tekniikan. Nyt olen 40 ja kohtauksia ei ole tullut kuin yksi vuosi sitten, edellisestä sitä ennen olikin jo 10 vuotta mennyt. En ole tarvinnut terapiaa enkä katso potevani mitään mielenterveysongelmia sen kummempia, se nyt vaan on mulla taipumus sellaiseen aina silloin tällöin, ja kun tietää että se EI ole hengenvaarallista ja menee kyllä ohi, niin sekin auttaa.

Itse olen miettinyt asian myös niin, että jos saan kohtauksen, niin mieluummin väkijoukossa, vaikka kaupassa tai bussissa kuin yksin kotona, sillä silloin voin aina tarvittaessa pyytää apua tai jos pyörryn oikeasti, joku on auttamassa.

Tajuan kyllä, että oma tapaukseni on varmasti siitä lievemmästä päästä, enkä toki väheksy lääkehoitoa ja terapiaa, itse vain en kokenut niitä tarpeelliseksi.

Mulla on sen verran eri juttu, että jos oikeasti tulee paska housuun, niin lakkaa naurattamasta :( Ja mulla tulee se vessa hätä vaikka väkisin, ei edes tarvii koskea mahaan tai mitään.



Ennen vanhaan olin sellainen, että jos en tänään ehtinyt paskalle, menin seuraavana päivänä. Eipä olis uskonut. Ap

vatsa aina ihan kuralla, mäkin välttelin jonkin aikaa menemästä kauhean kauas vessan ulottuvilta.

Mulla on herkkä vatsa edelleen, mutta tuota vaivaa ei enää ole, syön maitohappobakteereja ja yritän muutenkin katsoa, mitä suuhuni pistän.

mutta mulla olikin matala hemoglobiini eli raudanpuuteanemia. heikotuskohtaukset loppuivat rautakuurin jälkeen.

ja paranin itse.



Luin jotain kirjoja jotka käsittelivät paniikki8häiriötä ja aloin vain liikkua ja toimia normaalimmin.



Vessat ovat yhä parhaimpia kavereita jotka heti ekana tsekataan paikasta riippumatta ;) mutta olen päässyt fyysisesti melko lailla siihen samaan tilaan mikä se oli ennen paniikkihäiriötä.



Ja tässä välissä en siis käynyt kaupassa tai liikkunut missään kulkuneuvoissa tai voinut kylälillä normaalisti vaan aina todella vaivalloiset valmistelut ja hätäilyt.



Eli on mahdollista! :)



Koko toipu iseen meni n. 8kk kun eron jo selkeästi huomasi ja muutos oli tapahtunut, vaikka toipuminen henkisestikin kestää lkauemmin.