Onko täällä muita ainoita lapsia, joiden muistisairas vanhempi asuu hoivakodissa pitkän välimatkan päässä?

Mitäs läksit, nii.

Käske mamman muuttaa lähemmäksi.

Kokemusta on noin 100 kilometrin välimatkasta. Kävin joka viikonloppu isää katsomassa noin kymmenen vuoden ajan.

Sinulla on hyvä tilanne. Hän on hoivakodissa ja saa ruokaa ja hoivaa sekä voit häntä käydä katsomassa. Tuossa vaiheessa ei oikein voi muuta tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta on noin 100 kilometrin välimatkasta. Kävin joka viikonloppu isää katsomassa noin kymmenen vuoden ajan.

Oliko sinulla omia lapsia? 

Onhan sinulla vaihtoehtoja:

1. Luovut omasta elämästäsi ja muutat samalle paikkakunnalle kuin vanhempasi.

2. Hankit hänelle hoitopaikan kotipaikkakunnaltasi, jolloin voit käydä hänen luonaan päivittäin.

3. Jatkat elämääsi joko huonoa omaatuntoa potien tai ajatellen että sinulla on vastuu vain itsestäsi ja omista lapsistasi (jos sinulla niitä on), ei vanhemmastasi.

Vanhuksen osoite kotikuntaasi, niin saat sitten lähemmäs. Muistisairas ei välitä missä laitos sijaitsee. 

Mä olen ainoa lapsi ja tuo kaikki on vielä edessä. Pelottaa jo nyt todella paljon. Olen matalatuloinen yksineläjä eikä ole edes autoa, niin en pysty osallistumaan toisella paikkakunnalla asuvan äitini tulevaan hoitamiseen. Paikkakunta on vielä lisäksi sen verran pieni, että siellä ei ole julkista liikennettä. Paikkakunnalle menee juna neljä kertaa päivässä. Ja asemalta pitäisi sitten kävellä muutama kilometri kyseisen paikkakunnan hoivakotiin. Eli hankalaksi menee. Surettaa. 

Ainoa ratkaisu asiaan on se, että yrittää saada vanhempansa lähemmäksi jonnekin hoivakotiin. Ei siinä oikein muuta voi. :/

Jaksamisia sinulle! 

Onneksi vanhempani kykenee vielä juttelemaan puhelimessa ja soitankin hänelle usein. Ahdistava ajatus vain, että muistisairaus etenee ja tulee aika, kun ei varmasti enää voi puhelimessa puhua. Yritin jo aikanaan terveenä ollessa kaikin keinoin saada häntä asumaan minua lähemmäs, mutta ei halunnut muuttaa ja pakottaa ei tietenkään voi. Vieläkin ainakin haaveilen, että saisin hänet tänne lähemmäs jonnekin hoivakotiin, että voisi käydä luonaan päivittäin. Hän itse vaikuttaa hyvin nihkeälle muuttamaan, minkä kyllä ymmärränkin. Tuntuu, että jotain pitäisi voida tilanteelle tehdä, mutta ei ole oikein mitään hyviä ratkaisuja, ahdistaa.

- Ap

Muistisairaalle on yksi lysti, käytkö katsomassa. Kun voivat väittää ettei ole käyty viikkoihin, vaikka omainen olisi mennyt ulos samalla ovenavauksella kun lausunnon kuulija tulee sisään. 

Omaisesi henki on kuollut jo, ruumis vaan kituuttelee zombina, kiitos nykyaikaisen lääketieteen joka pitää ihmiset väkisin hengissä. 

Eli turha tuntea syyllisyyttä. 

Onko muistisairaan kannalta aina paras ratkaisu se että hän muuttaa pois niistä ympyröistä jossa hän on elänyt usein jopa koko ikänsä. Ympäristöstä jossa hänellä saattaa olla oman ikäisiä tuttuja, ympäristöstä jossa vaikkapa paikannimet tai murre on edes jossain määrin tuttua.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ainoa lapsi ja tuo kaikki on vielä edessä. Pelottaa jo nyt todella paljon. Olen matalatuloinen yksineläjä eikä ole edes autoa, niin en pysty osallistumaan toisella paikkakunnalla asuvan äitini tulevaan hoitamiseen. Paikkakunta on vielä lisäksi sen verran pieni, että siellä ei ole julkista liikennettä. Paikkakunnalle menee juna neljä kertaa päivässä. Ja asemalta pitäisi sitten kävellä muutama kilometri kyseisen paikkakunnan hoivakotiin. Eli hankalaksi menee. Surettaa. 

Ainoa ratkaisu asiaan on se, että yrittää saada vanhempansa lähemmäksi jonnekin hoivakotiin. Ei siinä oikein muuta voi. :/

Jaksamisia sinulle! 

 

Kiitos kirjoituksesta ja ymmärrän täysin. Minullakaan ei ole autoa ja olen pienituloinen eli matkustaminen hankalaa ja kallista. Samoin, missä omaiseni nyt asuu on ihan syrjäinen käpykylä eli huonot yhteydet. Yritin ennakkoon huolehtia asioista, mutta  silloin omaiseni oli vastentahtoinen ja sitten tämä muistisairaus tilanne tuli hyvin yllättäin. Ainoa ratkaisu tuntuu todella olevan, että saisi hänet tänne samalle paikkakunnalle hoivakotiin niin että pääsisi päivittäin käymään luonaan. Välimme muuten ovat hyvät ja läheiset.

- Ap

Ehkä sille muistisairaalle omaisen vierailu on yksi lysti, mutta ajattelepa asia siltä kantilta, että ehkä se omainen haluaa nähdä äitiään, ja nähdä hänellä olevan kaikki hyvin.

Jos oma äitini joskus sairastuisi muistisairauteen, niin tottakai haluaisin käydä katsomassa häntä usein, vaikka ei enää minua tunnistaisikaan. Syystä, että rakastan häntä. Niin kamalaa kuin se olisikin, että äitini ei enää tunnistaisi minua.

Vanhempani ovat rosskasakkia. Toivon heille vain pikaista kuolemaa. Hahah!

Vierailija kirjoitti:

Onneksi vanhempani kykenee vielä juttelemaan puhelimessa ja soitankin hänelle usein. Ahdistava ajatus vain, että muistisairaus etenee ja tulee aika, kun ei varmasti enää voi puhelimessa puhua. Yritin jo aikanaan terveenä ollessa kaikin keinoin saada häntä asumaan minua lähemmäs, mutta ei halunnut muuttaa ja pakottaa ei tietenkään voi. Vieläkin ainakin haaveilen, että saisin hänet tänne lähemmäs jonnekin hoivakotiin, että voisi käydä luonaan päivittäin. Hän itse vaikuttaa hyvin nihkeälle muuttamaan, minkä kyllä ymmärränkin. Tuntuu, että jotain pitäisi voida tilanteelle tehdä, mutta ei ole oikein mitään hyviä ratkaisuja, ahdistaa.

- Ap

Aika harvoin se juttelu onnistuu kasvotustenkaan sen jälkeen kun ei edes autettuna pysty keskustelemaan puhelimessa.

Jos ja kun puhelimen kanssa tulee muistisairaan kanssa ongelmia yleisin ongelma on se että muistisairas kyllä osaa esim. läheisilleen soittaa mutta ei mitenkään hahmota milloin sen voi tehdä. Vuorokausirytmikin saattaa olla hukassa joten vaikka periaatteessa ymmärtäisi että yöllä ei voi soittaa ei välttämättä käsitä että silloin kun hän haluaa soittaa onkin kello 3 yöllä.

Tuo on vasta edessä. Asia mietityttää jo nyt ja vanhus ei suostu muuttamaan sinne, missä minulla ja miehelläni on vakituinen työpaikka. 

Vierailija kirjoitti:

Muistisairaalle on yksi lysti, käytkö katsomassa. Kun voivat väittää ettei ole käyty viikkoihin, vaikka omainen olisi mennyt ulos samalla ovenavauksella kun lausunnon kuulija tulee sisään. 

Omaisesi henki on kuollut jo, ruumis vaan kituuttelee zombina, kiitos nykyaikaisen lääketieteen joka pitää ihmiset väkisin hengissä. 

Eli turha tuntea syyllisyyttä. 

Tämä riippuu ihan siitä, missä vaiheessa muistisairaus on. Ja sairaudessa voi olla erilaisia päiviä. Ei voi tietää, mitä hän ajattelee.

Ainoa fiksu toimi olisi joko muuttaa muistisairas lähellesi tai itse muuttaa joksikin aikaa muistisairaan lähelle. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sille muistisairaalle omaisen vierailu on yksi lysti, mutta ajattelepa asia siltä kantilta, että ehkä se omainen haluaa nähdä äitiään, ja nähdä hänellä olevan kaikki hyvin.

Jos oma äitini joskus sairastuisi muistisairauteen, niin tottakai haluaisin käydä katsomassa häntä usein, vaikka ei enää minua tunnistaisikaan. Syystä, että rakastan häntä. Niin kamalaa kuin se olisikin, että äitini ei enää tunnistaisi minua.

Muistisairaalla hyvin harvoin on kaikki hyvin. Muisisairauksiin liittyy paljon masennusta ja vaikka periaatteessa kaikki olisikin hyvin muistisairas saattaa olla hyvin tyytymättömiä milloin mihinkin. Usein esim. Siihen että lapset ei käy. Sitähän voidaan valittaa myös sille lapselle itselleen kun ei tunnisteta enää lasta lapsekseen.

Jossain vaiheessa hän ei enää muista kävikö omainen katsomassa vai ei. Hyvä pitää yhteyttä henkilökuntaan ja kysellä miten menee. Ymmärrettävää ettei välimatkan vuoksi voi pitää yhteyttä, hoitopaikassa hän on kuitenkin hoidossa ja päivittäiset asiat kuten ruokailu tulee tehdyksi. Valitettavan monelle hoitopaikkaa ei edes järjesty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistisairaalle on yksi lysti, käytkö katsomassa. Kun voivat väittää ettei ole käyty viikkoihin, vaikka omainen olisi mennyt ulos samalla ovenavauksella kun lausunnon kuulija tulee sisään. 

Omaisesi henki on kuollut jo, ruumis vaan kituuttelee zombina, kiitos nykyaikaisen lääketieteen joka pitää ihmiset väkisin hengissä. 

Eli turha tuntea syyllisyyttä. 

Tämä riippuu ihan siitä, missä vaiheessa muistisairaus on. Ja sairaudessa voi olla erilaisia päiviä. Ei voi tietää, mitä hän ajattelee.

Useimmiten vanhukselta kuitenkin häviää ensin lähimuisti. Eli ei enää muista, mitä tänään tai eilen tapahtui. Omaa lastaan voi siis ikävöidä, vaikka lapsen käynnistä olisikin vasta pari tuntia. Usein vanhuksen luona käyminen ei siis poista tätä vanhuksen kokemaa ikävää. Omaiselle taas voi olla hyvinkin tärkää käydä katsomassa usein. Juuri tu, minkä joku mainitsikin, että vanhuksella on hoivakodissa kaikki hyvin. Ja sitten voi haluta käydä usein katsomassa, koska tietää, että päivät, jolloin voi käydä katsomassa, vähenevät koko ajan.