Lue keskustelun säännöt.
Päivähoito-kotihoito -tappelu on turha. AVIOEROT ovat merkittävin uhka lapsille nykyään.
19.08.2008 |
Mutta tämä on tabu, josta nykyään ei puhuta kun niin monet eroavat ja ihmiset eivät halua katsoa peiliin. Vanhempien henkinen poissaolevuus ja avioerojen aiheuttama stressi kuormittavat lapsia paljon enemmän kuin joku hoitomuoto. Jos on rakastava ja terve perhe, lapselle ei ole mitään haittaa olla päivät päivähoidossa.
Kommentit (109)
vähän niin kuin, että elämä on lapsen psyykkeelle selvästi rasittavampaa kuin kertakuolema
joissain perheissä täytyy erota, joissain perheissä täytyy mennä hoitoon, joissain perheissä täytyy kumpaakin ja joissain perheissä täytyy erota useampaan kertaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on todella väärin lapsia kohtaan. Niitä on meidänkin tuttavapiirissä suurin osa. Ja sitten näitä työpaikkaromanssista lähteneitä erotapauksia. Ei itse asiassa ole yhtään väkivalta/alkoholiongelmatapauseroa, ne kyllä ymmärrän täysin.
Minun pienenä hoitoon laitetut avioerolapset esimerkiksi ovat molemmat todella viehättäviä ihmisiä: reippaita, sieviä, sosiaalisia, älykkäitä ja suosittuja. Ehkä sekin vaikuttaa siihen, millaiseksi lapsen itsetunto kehittyy. Riitelyä eivät ole joutuneet koskaan kuuntelemaan ja välit molempiin vanhempiin ovat lämpimät. Uskon vakaasti, että en ole pilannut ratkaisuillani lasteni elämää.
Olen itsekin avioerolapsi ja väitän, että uusperheessä kasvaminen on tehnyt minusta monella tavalla sopetuvaisemman ihmisen. Ja olen sitä paitsi äärettömän onnellinen, että sain uusperheen kautta itselleni kaksi sisarusta lisää. Ja minua muuten hoidettiin aika vanhaksi kotona ja olin ihan onnessani, kun pääsin vihdoin tarhaan.
Kiva kun syyllistätte!
Olen eronnut ja olen vienyt pienet lapset hoitoon!
Ja joo kyllä ero oli huomattavasti rankempaa lapsille, hoitoon sopeutuu kuukaudessa, mutta erosta selviäminen edes hyvään tilanteeseen kesti puoli vuotta!
MUTTA yhtään ei auta jos joku haukkuu...
ja meidän avioliitto todella oli lopussa, sen paremmin en teille lähde perustelemaan, mutta varmasti parempi pitkällä tähtäimellä lapsille näin!
ja en ole keräämässä sääliä tai pisteitä!
Tässä ketjussa kukaan ei syyllistä lapsen hoitoon viemisestä. Ja avioeroista puhuessani tarkoitin nimenomaan niitä TURHIA avioeroja. Niitäkin kun on.
Totta kai monet avioerot ovat välttämättömiä. Mutta minun väitteeni on, että nykyään avioeron vaikutusta lapseen ei ajatella paljoakaan, tai ajatellaan että se on vain pieni hetkellinen epämukavuustekijä lapsen elämässä. Vanhempien ero ja siitä johtuvat seuraukset vaikuttavat kasvavan lapsen koko identiteettiin.
Minusta on pöyristyttävää, että monet alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat eroavat kun "on niin rankkaa", tai "elämänmuutos oli liian kova", tai "isä ei kestänyt vastuuta", tai "seksiä ei ollut vielä vuoden kuluttua synnytyksestä" tms tms. Kyllä vanhempien olisi voitava ajatella sitä lapsen parasta, ja kestää pieniä epämukavuuskausia. Niitä tulee jokaisessa liitossa.
Ja edelleen toistan, että surettaa NE lapset, joidenka vanhemmat eroavat turhaan. Kuka sitten määrittää sen turhan, on toinen kysymys. Mutta väittäisin, että sillä turhalla voidaan tarkoittaa monia yleisesti hyväksyttävissä olevia tunnusmerkkejä turhasta erosta. Eli että kaikki mielipiteet eivät ole subjektiivisia.
Itse koen huonoa omaatuntoa, kun chattailen neitssä-
mies on aina töissä---
tämä on ainoa henkireikäni parin harrastuksen ja IHANAN työni lisäksi
- mutta sekin aika, kun chattailsen on poissa lapsilta- en kuule enkä näe mitään
----------
ei ole erottu- eika kai erotakaan mm. LASTEN ja RAHAN takia-...
ollaan oltu NIIN kauan jo naimissa
---arki vaan vetää mehut molemmilta vanhemmilta---tukiverkostot asuvat 400 km:n päässä ja toinen lapsemme pitkäaikassairas- ei parane koskaan...
vauva-aikana ei voinut erota- olin niin väsynyt...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- moni puolisoon kyllästymiseen verrattava (turha???) ero voitaisiin ennaltaehkäistä parisuhde ja perheterapian saatavuutta lisäämällä- kunnallinen jono on pitkä- pk-seutu noin puoli vuotta- jopa vuoden
ja SRK:n parisuhdeterapiat ovat pullollaan
- samoin vanhempoien uupuminen voitasiin ennaltaehkäistä neuvolan kunnalisen kotipalvelun lisäämisellä-
nyt kunnallista kotipalvelua lapsiperheet saavat neuvolan kautta lähinnä tavallisista perheistä
- kaksos- ja
- kolmosperheet
sekä
- maahanmuutaja-
ja
- lastensuojeluperheet
...= sulaa utopiaa saada kotipalvelua tavallisen yksilapsisen perheen- ainostaan pitkäaikaissairaalle lapselle voi jotenkuten toivoa olla...
---myös Lapsiasiamies Aula on huomannut lapsiperheiden kotipalvelun riittämättömyyden...
Miksi ihmiset odottaa parisuhteelta niin paljon?
Miksi ei osata elää arkea?
Miksi kuvitellaan, että elämä on koko ajan romanttista juhlaa?
Kyllästytään ja erotaan ja haetaan uudelleen sitä ihastumisen tunnetta. Tehdää lisää lapsia, että saataisiin kokea se oikea suhde rakkausromaanien tapaan. Siinäpä sitten ollaan uudessa suhteessa ja elämä on ihan sekaisin, mutta ei kehdata enää erota kun on jo parit lapset sinne sun tänne ja exiä ja muita. Siinä sitten katkerana mössötetään uusperheessä ja lapset kärsii.
Pakkoko sitä on tapella koko ajan siinä parisuhteessa. Voisiko katsoa peiliin ja miettiä, että mitä haluaa elämältään ja miten voisi kasvaa aikuiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nykyään eletään 2000-luvun "Kaikki-mulle-heti"-aikakautta
aikuistuminen-
hyvä kysymys
nautinnonhalu-
hedonismi
kukoistaa postmodernissa yhteiskunnassamme
Itse asiassa ongelmat alkavat siinä, että mennään yhteen ja hankitaan niitä lapsia liian kepoisin perustein. Kun lähtökohdat ja asennoituminen on pielessä, ei siinä yhdessä väkisin roikkuminenkaan enää paljoa auta. Ja tietenkään kaikki erot eivät ole tällaisia tapauksia, mutta näitäkin on yhä enemmän ja enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että naimisiin meno oli heillä enemmän toisen osapuolen (naisen) "kinuamisen" tulos, ja mies ei alun alkaenkaan ilmeisestikään ollut sitoutunut liittoon täysillä. Kummassakin tapauksessa ero tuli, toisessa näistä mies petti sitä ennen ja toisessa mies oli täysin kyvytön luopumaan vapaasta poikamieselämästä lapsen synnyttyä. Kyseessä korkeasti koulutetut, hyvin toimeentulevat 3-kymppiset.
32
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva kun syyllistätte!
Olen eronnut ja olen vienyt pienet lapset hoitoon!
Ja joo kyllä ero oli huomattavasti rankempaa lapsille, hoitoon sopeutuu kuukaudessa, mutta erosta selviäminen edes hyvään tilanteeseen kesti puoli vuotta!
MUTTA yhtään ei auta jos joku haukkuu...
ja meidän avioliitto todella oli lopussa, sen paremmin en teille lähde perustelemaan, mutta varmasti parempi pitkällä tähtäimellä lapsille näin!
ja en ole keräämässä sääliä tai pisteitä!Tässä ketjussa kukaan ei syyllistä lapsen hoitoon viemisestä. Ja avioeroista puhuessani tarkoitin nimenomaan niitä TURHIA avioeroja. Niitäkin kun on.
Totta kai monet avioerot ovat välttämättömiä. Mutta minun väitteeni on, että nykyään avioeron vaikutusta lapseen ei ajatella paljoakaan, tai ajatellaan että se on vain pieni hetkellinen epämukavuustekijä lapsen elämässä. Vanhempien ero ja siitä johtuvat seuraukset vaikuttavat kasvavan lapsen koko identiteettiin.
Minusta on pöyristyttävää, että monet alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat eroavat kun "on niin rankkaa", tai "elämänmuutos oli liian kova", tai "isä ei kestänyt vastuuta", tai "seksiä ei ollut vielä vuoden kuluttua synnytyksestä" tms tms. Kyllä vanhempien olisi voitava ajatella sitä lapsen parasta, ja kestää pieniä epämukavuuskausia. Niitä tulee jokaisessa liitossa.
Ja edelleen toistan, että surettaa NE lapset, joidenka vanhemmat eroavat turhaan. Kuka sitten määrittää sen turhan, on toinen kysymys. Mutta väittäisin, että sillä turhalla voidaan tarkoittaa monia yleisesti hyväksyttävissä olevia tunnusmerkkejä turhasta erosta. Eli että kaikki mielipiteet eivät ole subjektiivisia.
Turhat erot (arkeen kyllästyminen, se ettei vaan panosteta parisuhteeseen ja perheeseen jne.) on TURHIA, koska luultavasti pienillä toimilla parisuhteen ja perheen hyvinvoinnin hyväksi voitaisiin avioliitto pelastaa. Eri asia on, jos liitossa on väkivaltaa (henkistä tai fyysistä), alkoholismia (tai muita addiktioita) tms. joita ei tietenkään pidä pidemmän päälle hyväksyä ja silloin ratkaisu on ero.
Kyllä minusta tämä ainainen keskustelu av:llä siitä, miten alle 3-vuotiaan (tai alle eskari-ikäisen) laittaminen päivähoitoon on lapselle niin kamalan pahasta, että psyykehän sillä lapsella menee ihan pirstaleiksi ja kokee itsensä hylätyksi, on aika naurettaavaa. Jos nimittäin alkaa ajatella mitä avioero (perheen hajoaminen) tekee lapselle. Ja tosiasia on, että hirveän monet eroavat nykyään ja todella monet erot tapahtuvat, kun lapset on pieniä.
Ja mielestäni ap ei halunnut syyllistää lapsia hoitoon vieviä vanhempia, vaan nimenomaan herättää keskustelua siitä ettei hoitoonviemisen aiheuttamia mahdollisia traumoja (joihin en muuten usko) voi verrata avioeron aiheuttamiin traumoihin.
Miksiköhän monessa viime päivinä olleessa ketjussa on kritisoitu "pakkoa" viedä päivähoitoon sillä, että kyse on valinnoista miten elää - eli esim. jotta lapsia ei tarvitsisi laittaa hoitoon, pitäisi myydä talot ja tavarat, muuttaa vuokralle jotta saa sitten asumistukea. Lakata käymästä kampaajalla, viettämästä lomia muualla kuin kotona, lakata ostamasta vaatteita ja siirtyä ruokavaliossa paljon ja halvalla linjalle. Jos lastaan rakastaa, on valmis luopumaan mukavasta tai edes normaalista elämästä, jottei lasta tarvitsisi laittaa päivähoitoon.
Avioeroissa nyt sitten kuitenkin pakko on ihan pakko. Eikö voitaisi ihan hyvin sano, että aikuisten tulisi lapsen parhaaksi elää rinnakkain, vaikka toista ei enää rakastaisi ja vaikka olisi kuinka kyllästynyt tahansa. Eikä rakastavat vanhemmat koskaan päästäisi tilannetta "jääkaudeksi" vaan kaikin keinoin (terapiat, parisuhdeneuvonta, avioliittoleirit jne. jne.) sopeuttaisivat elämänsä niin, että yhdessä on mahdollista elää sopusoinnussa - vaikka sitten teeskentelemällä. Eihän työssä käyvälle äidillekään riitä synninpäästöön se, että olisi onneton kotona.
Ja kyllä, kärjistän!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
näihin avioero-keskusteluihin, koska en osaa edes kuvitella eroavani miehestäni...
Mutta nyt kun aloin ajatella sitä, niin en voi edes kuvitella sitä tuskan määrää, mitä tyttäreni - erityisesti esikoiseni joka on nyt 3v - kokisi, jos äiti ja isä eroaisivat! Tyttö on täydellisesti isänsä tyttö, ja hauskinta hänellä tuntuu olevan, kun me kaikki (minä, mies, esikoinen ja 1v pikkusisko) leikimme ja touhuamme yhdessä.
Me ollaan oltu miehen kanssa 5 vuotta naimisissa, 9 vuotta yhdessä. Onneksi ei avioeron mahdollisuutta tarvitse miettiä, sillä me olemme luodut toisillemme. Kumpikaan ei turhasta stressaa, ei vahdi toisten menemisiä ja edelleen nauretaan yhdessä melkein joka päivä! :D.
Lapset on meille kaikki kaikessa ja rakkautta riittää vaikka muille jakaa...
En tosiaan osaa edes kuvitella elämää ilman miestäni saatikka lapsiani..
mutta uskon että lapsille riittää yksi rakastava välittävä aikuinen
jotta saavat tasapainoisen elämän.
ovat vain toisia lapsia kokeneempia jossain asioissa
älkää tehkö lapsellenne sitä kiusaa, että eroatte. Olen seurannut mieheni lasten elämää ja samaa kohtaloa en omilleni haluaisi ikinä. Ajoittaiset juomiset yms. ovat pientä verrattuna siihen, millaista useimpien erolasten elämä on. Muistaakseni tästä tehtiin tutkimuskin, että huonompikin (olettaen, ettei nyt väkivaltaa ole tai muuta järjettömyyttä) avioliitto koossa on paljon parempi kuin tilanne, jossa vanhemmat ovat eronneet.
Mä en käsitä, miksi te perustelette eroja ties millä "tunnekylmyydellä" yms. Miten siitä sellaista tulee? Miksi te olette menneet naimisiin ja tehneet lapsia, ellette välitä toisistanne? Tottakai sitä tulee tunnekylmäksi, kun itselleen sitä hokee ja etsii oikeutusta erolle.
haitallisia lasten kehitykselle jos lasten annetaan toipua niistä kunnolla eikä heti hommata sinne kotiin uutta miestä heidän reviirilleen.
että minä en koskaan eroa ja minä en koskaan tee niin tai näin, mutta elämä opettaa ja tulevasta ei meistä kukaan tiedä. Vaikka itse olisi kuinka sitoutunut suhteeseen niin mieskin voi vaikka ottaa ja häipyä ilman kertomista, jonain päivänä saatat tulla kotiin ja huomata, että rakastamasi ihminen on lähtenyt. Miten sitten pidät perheesi koossa? Yksi ihminen kun ei ole koko perhe, yhden sitoutuminen ja halu ei välttämättä riitä. Kenenkään lupauksiin ei voi luottaa - vannovathan useimmat alttarilla rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta silti pettävät lupsauksensa. 100% varmuutta ei kenelläkään ole.
Minä en ole eronnut, mutta olen kokenut vanhempieni avioeron ja voin omalta osaltani sanoa, että en ole oikeastaan koskaan ollut katkera siitä. Miksi olisin? Muistan vanhempieni tappelut ja sen, että äiti voi huonosti. En muista iloa, onnea tai rakkautta, joten avioero oli vain helpotus kaikille. Aina sanotaan, että lapset eivät ole täällä vanhempiaan varten, mutta se pätee myös toiseen suuntaan: Äidit eivät ole täällä lapsiaan varten.
..Ja aina saa kuulla näitä kauhutarinoita, joissa vanhemmat pomppivat parisuhteesta toiseen ajattelematta lapsiaan ollenkaan, mutta samalla unohdetaan se tosiseikka, että nämä vanhemmat tuskin osasivat vastuutaan kantaa silloinkaan, kun perhe oli vielä koossa. Järkevä vanhempi on järkevä vanhempi, oli sitten eronnut tai ei.
Kyllä sen nimittäin voi (mielestäni) tietää, ennen kuin lapsia hankkii, että tuleeko parisuhde kestämään arjen ja ajan paineen vai ei. Kaikki nämä "tämä tuli ihan yllättäin" tyypit huijaavat itseään, ja ovat juuri niitä, joille tulee tapahtumaan ikäviä asioita (lisää eroja yms.) vastaisuudessakin - etenkin, jos jatkavat tuota uhriutumistaan. Nainen päättää kenen kanssa hän lapsia hankkii. Itseään pitää osata suojella - pitää olla kaukaa viisas. Ja se on ihan mahdollista.
Minun mielestäni tärkeää on, että mies on uskollinen ja sellainen, joka viihtyy kotona; hoitaa kotia yms. ja on lapsirakas. Nämä asiat saat selville (ihan varmasti!) miehestä ennen lasten hankintaa. Miehen vanhempien kestävä (rakkaus) avioliitto on myös yksi vankka peruste - hänellä on kestävästä parisuhteesta oman perheen malli.
Se vain on mahdollista tietää. Pitää kuunnella vaistojansa - ei haluansa.
Oletko todella sitä mieltä, että kiltit miehet eivät voi vain lähteä ja jättää? Itse olen vielä aina nuori enkä siis ole eronnut, mieheni on erittäin kiltti ja perhekeskeinen enkä voi kuvitella, että hän niin vain ottaisi ja lähtisi, mutta toisesta ihmisestä ei voi koskaan tietää. Eikä aina voi tietää itsestäänkään.
Oletko siis todellakin sitä mieltä, että kaikki ihmiset, jotka menevät eroamaan, ovat vaan huijanneet itseään? Että heidän olisi pitänyt tietää tulevasta jo siinä vaiheessa, kun menivät naimisiin? Että jo alttarilla heidän eronsa oli sinetöitä, mutta he vain ummistivat siltä silmänsä? Että muut ovat erehtyväisiä, mutta sinä et voi koskaan olla. En minä, mutta ne muut.
Tuolla tavalla minäkin ajattelin 18-vuotiaana, kun koko elämä oli vielä edessä. Olin varma, etten koskaan tee samoja virheitä kuin vanhempani, että minä pelastan koko maailman ja onnistun elämäni joka osa-alueella, että enhän minä nyt ole niin heikko ihminen kuin muut. En toki ole vieläkään unelmistani luopunut, mutta olen nöyrempi, kiitollisempi ja ymmärtäväisempi enkä halua ampua itseäni jalkaan nostamalla itseäni muiden yläpuolelle. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.
ja muuttuivat huimasti avoimemmiksi ja iloisemmiksi eron jälkeen??? Ettei vain olisi kotona vallitsevalla vuosia kestäneellä "jääkaudella" osuutta asiaan.... harmittaa vain, ettei erottu aiemmin, mutta toisaalta eipähän voi kukaan sanoa, että oltaisiin erottu heti kun tuli vaikeuksia. Nykyään exään asialliset, suorastaan hyvät välit. Lapset asuvat luonani ja tapaavat säännöllisesti n. joka toinen viikonloppu isäänsä.
En edes uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos liitto olisi jatkunut...