Päivähoito-kotihoito -tappelu on turha. AVIOEROT ovat merkittävin uhka lapsille nykyään.

Ehkä meidän äitien pitäsi relata oman täydellisyyden tavoittelun kanssa ja nähdä myös aviopuolisoissa ne hyvät asiat. Rakkauteen kuuluu toisen kannustaminen ja kiittäminen myös. Varmaan monet työpaikkaromanssitkin saa alkunsa siitä, että joku on ystävällinen, iloinen ja kiinnostunut aivan toisella tavalla kuin se kotona odottava puolisko.

Miksei muuten ekan vauvavuodenkin aikana vois vaikka vähän väkisinkin harrastaa seksiä ja olla kiltti miehelle, jos se on sille niin tärkeää?

Avioero on kuitenkin aina äärimmäinen ratkaisu, joka vaikuttaa lapsen psyykeen vahingollisesti.

Usein se on mies joka lähtee. Ja kärjistetysti miehet ajattelevat enemmän kuin naiset vain itseään. Ei siinä lapsia oma miehenikään ajatellut, kun jätti perheensä koska tämä ei enää ole niin "kivaa". Ei kuulemma kannata yrittää edes yhtä=ensimmäistä kertaa jatkaa. Eikä varsinkaan lasten takia, sehän ei ole muodikasta nykyään.

Kyllä miehet ovat se heikompi sukupuoli. Vai montako naista tiedätte, joka olisi jättänyt perheensä?

Nainen on kuitenkin se, joka valitsee sen kenen kanssa hän lapsia tekee - ja liian usein hän valitsee väärin perustein.

Minusta mennään täysin metsään, jos lähdetään tälle syytetään-vain-miehiä-linjalle - naisissa on tasan yhtä paljon vikaa. Virheistään pitää voida oppia, eikä toistaa niitä aina uudelleen ja uudelleen. Omaa rakastumistaankin voi tietoisesti säädellä ja "ohjata". Voi ainakin valita sen, ettei anna itsellensä lupaa hullaantua ja rakastua, jos hälytyskellot miehen "kelpoisuudesta" soivat.

Pitää ottaa vastuu tekemistään päätöksistä. Naiset valitsevat ottaa riskin lastensa isän kanssa.

mielestäni ap:n pointtina ei ollut asettaa "kahta pahaa" vastakkain, vaan herättää keskustelua siitä, mitä tällä palstalla pidetään lasten hyvinvoinnin kannalta olennaisena. Ja yhdyn ap:n mielipiteeseen, että olennaisempaa on vanhempien yhdessä pysyminen, sekä sosiaaliselta että taloudelliselta kannalta. Näin siitäkin huolimatta, että niin moni eroaa, kun lapset ovat pieniä.



En kuitenkaan usko, että ihmiset eroavat liian kevyesti, pikemmin niin, että he menevät naimisiin liian kevyin perustein alunperinkin.

Täällä yksi avioerolapsi (nykyisin avioliitossa ja kahden lapsen äiti itse), ja allekirjoitan tässä aikaisemmin erään toisen avioerolapsen mietteet siitä, ettei voisi itse koskaan erota ja tehdä sitä samaa omille lapsilleen, mitä on joutunut omassa lapsuudessaan käymään lävitse.



Totuus on, että avioero lasten vanhempien taholta on perin juurin itsekäs teko, missä ei todellakaan oteta lasten tarpeita huomioon. Ja eräässä toisessakin ketjussa tästä aiheesta kirjoitin, ja sanoin, että se on lapsuuden loppu - todella tarkoitan sitä. Siinä kärsii luottamus ihmisiin, kestävään rakkauteen, avioliittoon ja siinä muuttuu koko ihmisen identiteetti - aivan kuten joku toinen jo viisaasti ennen minua kirjoitti. Kuka haluaa aiheuttaa omille lapsilleen tälläistä tuskaa?? Ei tätä voi ymmärtää.



Ehkä se on vaan niin (liian!) helppoa tuudittautua sen mantran taakse, että "kunhan vain on edelleen välittävät vanhemmat" - todellisuudessa sen jälkeen lapsilla on uutta sinkkukauttaan elävät vanhemmat, uudesta suhteesta hullaantuvat vanhemmat, uudelleen rakkauden alkuhuumaa elävät vanhemmat tai masentuneet vanhemmat - kuulostaako hyvältä pohjalta vanhemmuudelle?



Toivottavasti edes joku heräsi ajattelemaan tämän ketjun myötä - edes yksi lapsi saataisiin pelastettua avioerolapsen kohtalolta, silloin se kaikki oli sen arvoista.

Ja avioerot ovat erityisen yleisiä pikkulapsivaiheessa.

Riitaa, kinaa, mykkäkoulua, väkivaltaa jne. Joka viidennessä suhteessa on tutkitusti VÄKIVALTAA.

Meidän tuttavapiirissä on viimeisen 4v aikana SEITSEMÄN paria eronnut, kaikilla (pieniä) lapsia. Ja vain yhdessä tapauksessa lapset otettiin erossa huomioon, viidessä muussa on lapset pelkkiä pelinappuloita, joilla yritetään satuttaa exää ja yhdessä on vielä pahempaa; molemmat vanhemmat löysivät saman tien uudet puolisot ja äiti &isä tappelee siitä, kumpi JOUTUU ottamaan lapset milloinkin luokseen, suurimman osan ajasta lapset ovatkin mummoloissa....

Mutta tabuhan tämä puheenaihe on. Avioerojen vaikutuksista ei puhuta. Niitä eroja on niin paljon.

Mutta tämä on tabu, josta nykyään ei puhuta kun niin monet eroavat ja ihmiset eivät halua katsoa peiliin. Vanhempien henkinen poissaolevuus ja avioerojen aiheuttama stressi kuormittavat lapsia paljon enemmän kuin joku hoitomuoto. Jos on rakastava ja terve perhe, lapselle ei ole mitään haittaa olla päivät päivähoidossa.

perheessä ovat lapsen kehitykselle paljon isompi uhka kuin se, että toisiaan ja lastaan rakastavien vanhempien lapsi menee päiväkotiin.



Kohta joku tietysti toteaa tähän, että sellaiset vanhemmat jotka todella rakastavat lastaan eivät laita häntä päiväkotiin ennen eskaria "koska lapsi nyt ei muuta virikettä tarvitse kuin kotona vanhempien kanssa olemisen"...

Riitaa, kinaa, mykkäkoulua, väkivaltaa jne. Joka viidennessä suhteessa on tutkitusti VÄKIVALTAA.

Vähemmistössä eroperheitä kuitenkaan vedetään toista lättyyn.

Ja yh:lle on aika sula mahdottomuus, tai se on todella harvinaista, että yh-äiti pystyy taloudellisesti olemaan kotona.

Tälläkin palstalla silitellään päähän, kun pienten lasten vanhemmat eroaa, mutta potkaistaan metallikengällä, jos viet alle 3-vuotiaan hoitoon.



Kyllä se hoitomuoto todellakin on pienempi stressi pienelle lapselle kuin ikävä kotielämä ja avioero. Mikä siinä parisuhteen ylläpitämisessä on niin vaikeaa? Eihän se vaadi kuin halua ja kunnioitusta, ja kykyä olla laskematta jokaista askeltaan? Kun katson ympärille, niin suurin osa pienten lasten perheistä on sopuisia ja niissä monissa molemmat vanhemmat on töissä. Ne suhteet on tasa-arvoisia, ei ole rahasta pulaa ja vanhemmat ovat tosissaan perheensä kanssa. Ei niissä tapella jokaisesta pikkuasiasta, nalkuteta ja huudeta.

Miksi avioeroista ja niiden aiheuttamasta turvattomuudesta lapselle ei paasata täällä av:lla yhtä suurella sydämellä kuin päivähoitoon viemisen pahuudesta?

Miten niin muka ei ole mahdollista taloudellisesti? Asumme Helsingissä!

Nämä asiat asetetaan vastakkain ihan kuin vain rakastavissa tasapainoisissa ydinperheissä lapset olis päivähoidossa ja riitelevien kauhuperheiden lapset hoidettais kotona.

Ja komppi tälle:

Tälläkin palstalla silitellään päähän, kun pienten lasten vanhemmat eroaa, mutta potkaistaan metallikengällä, jos viet alle 3-vuotiaan hoitoon.

..on se, miten lapset kärsivät äiti- ja isäpuolista. Vaikka ihan ne lapsen ikiomat isi ja äitihän siinä sössivät avioliittonsa ja aiheuttivat lapselleen tämän elinikäisen trauman.

Mutta en ymmärrä, miksi taas pitää kaksi asiaa ottaa ikäänkuin vaihtoehtoisiksi "pahoiksi": avioero ja päivähoito, ja kilpailla kumpi nyt onkaan pahempi asia. Varmasti toimimaton parisuhde seurannaisineen on minkä tahansa ikäiselle lapselle haitaksi, mutta ei se yhtään paranna päivähoidon tasoa.

Lähipiirissä on parikin tapausta, että muiden hämmästykseksi pariskunta meneen naimisiin, hankkii lapsen ja kas, kohta eroaa kun arki käykin liian raskaaksi.

Nämä ovat olleet siis sellaisia tapauksia, että ulkopuolinenkin on voinut jo alun perin ounastella, että huonosti käy kun arki astuu kuvioihin. Ja hassau on se, että kyseessä ovat +30v. korkeasti koulutetut ihmiset, eivät mitkään keskenkasvuiset teinit.

Kiva kun syyllistätte!



Olen eronnut ja olen vienyt pienet lapset hoitoon!



Ja joo kyllä ero oli huomattavasti rankempaa lapsille, hoitoon sopeutuu kuukaudessa, mutta erosta selviäminen edes hyvään tilanteeseen kesti puoli vuotta!



MUTTA yhtään ei auta jos joku haukkuu...



ja meidän avioliitto todella oli lopussa, sen paremmin en teille lähde perustelemaan, mutta varmasti parempi pitkällä tähtäimellä lapsille näin!



ja en ole keräämässä sääliä tai pisteitä!