Päivähoito-kotihoito -tappelu on turha. AVIOEROT ovat merkittävin uhka lapsille nykyään.

aivan hirveä ihminen. Lapset on päivähoidossa, he aloittivat siellä jo 2-vuotiaina ja lisäksi olen nykyään eronnut. Eiks olekin kamalaa?! Mutta miten sainkaan lapsistani perheneuvolasta sellaista palautetta, että he ovat onnellisia ja tasapainoisia nyt, kun vanhempien tilanne on ratkennut... Meillä kun lasten isä löysi seksuaalisen suuntautumisensa vasta näin vanhemmalla iällä ja päätti ruveta homoksi. Jatka siinä sitten hyvää avioliittoa.

että minä en koskaan eroa ja minä en koskaan tee niin tai näin, mutta elämä opettaa ja tulevasta ei meistä kukaan tiedä. Vaikka itse olisi kuinka sitoutunut suhteeseen niin mieskin voi vaikka ottaa ja häipyä ilman kertomista, jonain päivänä saatat tulla kotiin ja huomata, että rakastamasi ihminen on lähtenyt. Miten sitten pidät perheesi koossa? Yksi ihminen kun ei ole koko perhe, yhden sitoutuminen ja halu ei välttämättä riitä. Kenenkään lupauksiin ei voi luottaa - vannovathan useimmat alttarilla rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta silti pettävät lupsauksensa. 100% varmuutta ei kenelläkään ole.



Minä en ole eronnut, mutta olen kokenut vanhempieni avioeron ja voin omalta osaltani sanoa, että en ole oikeastaan koskaan ollut katkera siitä. Miksi olisin? Muistan vanhempieni tappelut ja sen, että äiti voi huonosti. En muista iloa, onnea tai rakkautta, joten avioero oli vain helpotus kaikille. Aina sanotaan, että lapset eivät ole täällä vanhempiaan varten, mutta se pätee myös toiseen suuntaan: Äidit eivät ole täällä lapsiaan varten.



..Ja aina saa kuulla näitä kauhutarinoita, joissa vanhemmat pomppivat parisuhteesta toiseen ajattelematta lapsiaan ollenkaan, mutta samalla unohdetaan se tosiseikka, että nämä vanhemmat tuskin osasivat vastuutaan kantaa silloinkaan, kun perhe oli vielä koossa. Järkevä vanhempi on järkevä vanhempi, oli sitten eronnut tai ei.

kuukausi sitten, etten milloinkaan eroa...

Silti, viikko sitten mieheni narahti toisen kerran vieraan naisen sylistä. Meillä yksi alle vuoden vanha lapsi.

Me emme näe enää muuta vaihtoehtoa kuin eron... minä annoin anteeksi ensimmäisen kerran. Miehelleni ei vain riittänyt rakastelu noin 3 x viikossa... Hän ei kestänyt sitä arkea. Hän halusi yhä makoillani sylissäni aamuisin pitkään, viettää koko päivän rakastellen, polttaa illalla kynttilöitä ja rakatella. Lastaan hän rakastaa kyllä ja hoitaa tätä esimerkillisesti, mutta jotenkin hän ei vaan käsittänyt sitä, että vauva-aikana ei voida enää joka viikonloppu makoilla lakanoiden välissä koko päivää... Kaipaan minäkin sitä aikaa, kun oli paljon romantiikkaa ja hellyyttä... En syytä miestäni, välimme ovat lämpimät yhä vieläkin, minä en voi olla hänen vaimonsa, mutta ystäviä me olemme aina. Minä vain en riittänyt hänelle, en vain pystynyt olemaan tarpeeksi.

Mä uskon silti, että nyt me teemme oikein. Rakkaus ei ole kadonnut, molemmat rakastamme yhä aivan mielettomästi, mutta luottamus on mennyt... Luottamus on mennyt iäksi. Kun luottamus puuttuu, avioliitto on ajautunut mielestäni umpikujaan.

Me hankimme nyt tuon vauvan kanssa uuden kodin, johon isi saa avaimen. Meidän uuden kodin ovi on aina auki isille ja isi on koska tahansa tervetullut meille.

Älkää ihmiset pitäkö lapsianne tyhminä... Lapset ovat herkkiä ja aistivat kyllä, jos asiat on pielessä, vaikka te kuinka hymyilisitte ja kieltäisitte kaiken.



Anteeksi avautuminen... meni ehkä aiheen vierestä, mutta tämä ketju vaan sai taas pohtimaan asiaa...

Tätä mieltä vaimo ja 5kk ja 2v lapsien äiti, jonka mies lähti juuri kassit pakattuina menemään, kun ei tuu mitään :(

Äidit eivät ole täällä lapsiaan varten.

Aidit (ja isat) paattavat ja hankkivat lapsensa, lapset eivat itse "paata", etta synnynpa nyt tuohon perheeseen. Kylla aitien (ja isien) tulee kantaa vastuu lapsistaan; ja olla heita varten.

Lapset karsivat erosta, mutta erota voi myos asiallisesti. Se mita en todellakaan ymmarra, on, etta lapsista aletaan tapella, ja viela ihan oikeudessa asti. Siina ei kukaan mieti lapsen etua, vaan omaansa. Lapsen etu on asiallinen avioero ja mahdollisimman vahan henkista karsimysta. Silla ei loppujen lopuksi ole oikeasti mitaan valia, kumman luona lapsi asuu (riitatilanteessa fiksumman pitaisi antaa periksi, lapsen edun takia). Molemmat vanhemmat ovat aivan tasavertaisia lapsensa lahivanhempia, se ei ole aidin (tai isan ) oikeus, mutta jokaisen lapsen oikeus on olla joutumatta vanhempiensa valiseksi kiistakapulaksi!

eiköhän se yksi iso riski ole isän väkivalta äitiä kohtaan: sillä on yhtä traumatisoivat seuraukset kuin suoralla lapseen kohdistuvalla väkivallalla.



Joten hyväksihän se ero silloin on.

Äidit eivät ole täällä lapsiaan varten, mutta tottakai heidän on silti kannettava vastuu siitä lapsesta, jonka he ovat maailmaan saattaneet. Ja se vastuu vaatii uhrauksia, mutta koko elämää ei kenenkään todellakaan tarvitse tai pidä uhrata, uhrautumalla tuskin kasvaa onnellisia, elämäänsä tyytyväisiä aikuisia.



Minä rakastan lapsiani, miestäni ja perhettäni yli kaiken, mutta pisin suhde minulla on kuitenkin itseeni. Täytyy ajatella itseäänkin, jotta jaksaa pitää huolta muista.

henkistä poissaoloa, stressiä, rakastamattomuutta ja epäterveitä suhteita perheenjäsenien välillä (jännitteet ym) ja vastaavasti yh on henkisesti läsnä, rakastava ja tasapainoinen, stressaamaton ja perhe-elämä tervettä.



Eli ap:n antamat esimerkit eivät ole mitään eroperheen tunnusmerkkejä.

Parisuhteessa eläminen vaatii ihmissuhdetaitoja ja myös hyvää itsetuntemusta: kyky tulla toimeen itsensä kanssa, tasapainoisuus ja omien tunteiden tunnistaminen ja tunteiden tarkoituksenmukainen ilmaiseminen ovat asioita, jotka vaikuttavan yhteiselämään. Ehkä kaikilla ihmisillä ei ole taitoa ja kykyä yhteiseloon tai sitten heillä tosiaan vain on hankalia puolisoista - ihminen voi tiedostamattaan myös hakeutua sellaiseen suhteeseen, että siinä toteutuu tietynlainen parisuhdedynamiikka - sellainen, jonka roolimallit eivät kuitenkaan pidemmän päälle toimi riittävän hyvin arjessa.



Se mikä näyttäytyy itsekkyytenä saattaa olla ihmisen avuttomuutta kohdata tiettyjä tunteita. kyvyttömyyttä läheisyyteen vaikkapa pelon vuoksi tms.

Lähestulkoon samaa mieltä. Minä ja mieheni olemme molemmat eronneiden lapsia, ja kivikkoinen on meidänkin taipaleemme ollut. Olemme opetelleet asioita erikseen ja yhdessä mm. yksilö- ja perheterapiassa. Se on kannattanut, ehdottomasti. Lapsemme ovat tasapainoisia ja näyttävät kaikki tunteensa. Perheessämme näytetään välittäminen, keskustellaan ja pyydetään anteeksi.



Kovan koulun käyneenä en luovuta, koska tiedän, että kaikesta selviää. Rakastan miestäni hyvinä ja huonoina hetkinä. Hän on lapsilleni paras ja ainut isä(hahmo).

ei ole intressejä asettua lapsen asemaan.

Avioero ei ole lapselle mikään uhka tai vaara, jos äiti itse haluaa erota. Kun äiti on onnellinen, lapsikin on onnellinen.

Avioero ei ole lapselle mikään uhka tai vaara, jos äiti itse haluaa erota. Kun äiti on onnellinen, lapsikin on onnellinen.

Vaikka äiti olisi onnellinen että äijä lähti, ei se tarkoita sitä, että lapsi olisi onnellinen kun isä lähti.

mutta oli ahdistavaa, kun vanhemmat erosi. Toivottavasti omat eivät joudu kokemaan eroa..Mutta sitähän en voi 100% luvata.

Ihmiset saisivat katsoa peiliin ja yrittää enemmän! Jos tekee sen päätöksen että mennään naimisiin tai ollaan muuten parisuhteessa, perustetaan perhe niin siihen täytyy myös sitoutua. Elämässä tulee ongelmia eteen, toinen ihminen ei aina ole sitä mitä luulit. Ei kuitenkaan pidä viedä heppoisin perustein lapselta sitä tärkeintä mitä voi antaa. Rakastavan yhtenäisen perheen.

Aikuiset voivat selvittää ongelmansa, nykyään on lukemattomia tapoja ja tahoja jotka auttavat siinä. Ja joskus vaan pitää suunsa kiinni, ajatella lasta ja laittaa itsensä toiseksi. Niin on ennenkin tehty! Aina ei tarvitse olla päällepäsmäröimässä ja päättämässä kaikesta, parisuhteessa joutuu joustamaan.

uskallan väittää, että pelastuin paljolta ja etenkin korvani kiittävät.

toisilleen raivoavat ja tavaroita paiskelevat vanhemmat ovat ehkä hirveintä lapsen elämässä. olen edelleen onnellinen, että isäni aikanaan lähti.

meidän välimme ehkä hyytyivät, mutta kotona ei enää tarvinnut/tarvitse piileskellä kyyneleet silmissä.

sain hyvän isäpuolen myöhemmin, ei hän elämääni piristänyt mutta ei todellakaan tuhonnutkaan.

vietää 8 h hoitopaikassa (jossa voi olla jopa kivaa ajoittain) ja loput 16 h vuorokaudesta tasapainoisessa rakastavassa ympäristössä kotona. Yötkin ehkä alle 5 vuotiaana äidin ja isän vieressä turvallisesti. Ihan järkyttävä mollaaminen tällä palstalla päivähoitoa vastaan, se on vaan pieni osa pikkulapsen elämää, ja voi jopa tuoda siihen jotain enemmänkin.



Avioero on ihan eri luokan rasite lapsen tasapainoiselle kehitykselle. Se on itsensä petkuttamista jos muuta väittää..se on läsnä lapsen elämässä vuosikausia ja 24 h/vrk--

hän on vanhempiensa valtataistelun väline.



Vain täysin aivottomat vanhemmat yrittävä sabotoida lapsen suhdetta toiseen vanhempaan.



Vanhemmuuteen kuuluu valitettavasti myös niitä ikäviä velvollisuuksia (lue antaa lapsen olla toisenkin vanhemman kanssa).



Psyykkisesti sairaat vanhemmat manipuloivat lasta ja laittavat lapsen valitsemaan puolen.

verrattuna ei-eronneisiin. Mukaan voisi ottaa vielä kuinka monta eroa lapsi on joutunut kokemaan sitten myös tulevista isä- ja äitipuolista.

Juurihan hesarissa uutisoitiin, että terveysongelmia on enemmäm eroperheiden lapsilla, mutta entä mielenterveys?

http://yle.fi/uutiset/arkisto/article59717.ece

Yksinhuoltajien, eronneiden tai ottovanhempien lapset eivät voi huonommin kuin muutkaan lapset. Asia ilmenee tuoreesta ruotsalaistutkimuksesta.

Sosiologit Sara Brolin Låftman ja Viveca Östberg tulivat lisäksi siihen tulokseen, ettei vanhempien kokopäivätyö vaikuta haitallisesti lasten psyykkiseen terveyteen. Tärkeintä on, että lapset saavat tukea vanhemmilta, erityisesti äidiltä.

Yhdessäolo läheisten kanssa oli tutkijoiden mukaan tärkeämpää kuin se, minkä tyyppisessä perheessä lapsi tai nuori eli.

Tutkijat toteavat, että käynnissä olevan avioeroprosessin aikana lapset eivät luultavasti voi hyvin, mutta pidemmällä aikavälillä ei ilmennyt tilastollisia eroja molempien vanhempiensa tai vain toisen vanhemman kanssa elävien lasten tai ottolasten välillä.

Vanhempien kotonaoloa tärkeämpää näyttää myös olevan kotiolojen turvallisuus ja rauhallisuus. Myös ystävät edistävät hyvinvointia.

Tukholman yliopiston tutkijat haastattelivat 1 300:aa lasta ja alle 18-vuotiasta nuorta.

Jos ero hoidetaan fiksusti ja lapsia ei käytetä vain pelinappuloina ja heittopusseina exää vastaan niin ok.

Kaikki eivät eroa riitaisasti. Eroperheissäkin voi kasvaa ihan tasapainoisia lapsia, se riippuu täysin vanhemmista miten he haluavat asian ja lapsensa hoitaa.

Ja henkisesti poissaolevia vanhempia on ihan kahden vanhemman perheissäkin.

Eipä sellaisessa ydinperheessäkään kovin herkkua ole kasvaa jos vanhemmat vähän tekee uraa ja lapset hoidetaan siinä sivussa. Työnnetään rahaa kouraan että "menehän nyt vaikka ulos siitä (pois jaloista pyörimästä)".