Lue keskustelun säännöt.
Päivähoito-kotihoito -tappelu on turha. AVIOEROT ovat merkittävin uhka lapsille nykyään.
19.08.2008 |
Mutta tämä on tabu, josta nykyään ei puhuta kun niin monet eroavat ja ihmiset eivät halua katsoa peiliin. Vanhempien henkinen poissaolevuus ja avioerojen aiheuttama stressi kuormittavat lapsia paljon enemmän kuin joku hoitomuoto. Jos on rakastava ja terve perhe, lapselle ei ole mitään haittaa olla päivät päivähoidossa.
Kommentit (109)
Omasssa tuttavapiirissäni on aika vähän eronneita ja eroperheiden lapsia (nyt jo aikuisia). Sen olen kuitenkin huomannut, että useimmat niistä ystävä/tuttavapiirini ihmisistä, joiden vanhemmat ovat eronneet heidän ollessaan lapsia, ovat totaalisen avuttomia parisuhteissaan. Heillä ei omasta lapsuudestaan ole esimerkkiä toimivasta parisuhteesta. En tiedä tarkemmin tuttavieni vanhempien avioerojen taustoja, mutta kyllä se tuntuu lapsia usein pysyvästi vaurioittavan.
Ja toisinpäin: ei-eronneiden lapset (joiden kodeissa on osattu myös riidellä ja näyttää tunteet) osaavat myös rämpiä läpi heikkojen hetkien ja pysyä yhdessä.
Paha sanoa, mutta yksi neuvo, jonka voisi lapsilleen antaa on, että älkää menkö naimisiin avioerolapsen kanssa, heillä on omasta lapsuudesta se malli, että jos kaikki ei ole hienosti, niin sitten erotaan.
Ja tästä huolimatta ymmärrän kyllä, ettei aina voida pysyä yhdessä. Syitä on monia, mutta moni myös luovuttaa liian helposti, kun kaikki ei olekaan täydellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lunta tupaan... Sormet osuu mihin sattuu, kun lapsi riekkuu sylissä. 93
Kun sitä ollaan ensin rakastuneita ja perustetaan sitten se perhe ajanmittaan, niin mistä se tunnekylmyys sitten yhtäkkiä syntyy? Korvien välissä se on. Kun menokenkä vipattaa ja vanha puoliso tuntuu tylsältä, niin eiköhän sitä ala pikkuhiljaa rakentamaan tunnekylmyyttä elämäänsä ja sillä alkaa perustella eroaan. Useimmissa tapauksissa se on yrittämisestä ja tahtomisesta kiinni...
Jukka-Pekka Palo sanoo näin:
"Vuodet ovat tuoneet Palon ja Anttosen suhteeseen toveruutta. Riitaisten aikojen yli on päästy tahdolla. Ja riitelemällä. -En ole koskaan ymmärtänyt puheita, että on parempi erota jos riitelee. Ja että lapsetkin siinä vain kärsivät. Sellaista parisuhdetta ei olekaan, jossa ei olisi jossain vaiheessa mietitty, että jatketaanko vai lopetetaanko. Mies sanoo olevansa kiitollinen, että vaimo on yhä hänen rinnallaan [30 vuoden jälkeenkin]."
Vnahempani erosivat ollessani 3-vuotias, ja vaikka eroon ei liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa kuin valtava määrä kaikinpuolista henkistä tuskaa (kuten kai aina), jouduin työstämään eroa ja navhempieni suhdetta kaksikymppiseksi asti. Vanhempieni ero on suurelta osalta vaikuttanut siihen kuka olen, koska se oli (tietysti) niin merkittävä osa lapsuuttani. Siihen liittyy valtavia syyllisyyden tuntemuksia, esim. siitä, että olisin halunnut olla mieluummin kotona isä-viikonloppuina, ja toisaalta minun kävi kovasti sääliksi isäni.
Omassa elämässäni olen vannonut, että sitä en lapsilleni tee, että eroaisin. Onneksi avioliittomme on onnellinen. Yhtenäisestä perhe-elämästä en luovu mistään hinnasta.
Joku kirjoitti alkoholismista. Erot ovat taatusti yleisempiä kuin alkoholismi. Ap on täysin oikeassa siinä, että eroihin ei nykyään suhtauduta sillä vakavuudella, mitä pitäisi. Vanhempien ero on aina tragedia lapsille (joo joo ei ehkä silloin jos äiti tai isä on täysi ihmishirviö, mutta sellaiset taitavat kuitenkin olla marginaalissa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaan se etteivät aikuiset ihmiset osaa käyttäytyä erotilanteessa oikein!
Lapsi voi selvitä erosta hyvinkin jos vanhemmat onnistuvat pitämään omien tunteiden myllerryksestä huolimatta lapsille tasaista, turvallista ja läheistä suhdetta yllä. Lasten kuullen ei haukuta, sätitä, vihoitella ja pelotella. Ei katkeroida lasten kuullen, panetella uusia puolisoita tai sitä omaa puolisoaan eikä yritetä erottaa lapsia vanhemmistan.
Siinä olen ehdottomasti samaa mieltä että nykyään erotaan liian helposti... Itse pyrin pitämään suhteeni kunnossa. Mutta jos suhde on myrskyisä ja myrkyllinen, ero on lapsienkin kannalta paras vaihtoehto.
Se vaan on sääli etteivät vanhemmat ajattele lapsiaan niissä eroriidoissaan. Olisi hyvä siirtää omat tunteet taka-alalle ja näyttää lapselle että isä ja äiti puhaltavat yhteen hiileen ja ovat tiimi vaikka asuvatkin nyt erillään.
en ole lukenut ketjua, mutta allekirjoitan sun aloituksen täysin! Kaikki lähtee vanhempien omasta suhteesta ja miten heillä on asiat. Näin lapsilla on rakastava ja hyvä koti. Ja lapset tulee siihen joko toivotusti tai ei, mutta heillä ei vaihtoehtoa. Erot eivät todellakaan johdu päivähoitomuodosta vaan mm. Mikkosten ja kumppanien pitää katsoa peiliin; miksi löysin uuden, miksi erosin jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hän on vanhempiensa valtataistelun väline.
Vain täysin aivottomat vanhemmat yrittävä sabotoida lapsen suhdetta toiseen vanhempaan.
Vanhemmuuteen kuuluu valitettavasti myös niitä ikäviä velvollisuuksia (lue antaa lapsen olla toisenkin vanhemman kanssa).
Psyykkisesti sairaat vanhemmat manipuloivat lasta ja laittavat lapsen valitsemaan puolen.
suurin osa eroista on lapsille vahingollisia. Eli tutkimuksen lopputuloksena oli, että jopa tavallista kuolleempi ja ehjä perhe on parempi kuin ero. Tuon tutkimuksen mukaan jopa tuurijuoppous (ei väkivaltaa) jomman kumman vanhemman osalta on pienempi hankaluus lapsen elämässä kuin se, että vanhemmat eroavat.
Olkaa edes rehellisiä noissa erokeskusteluissa. Älkää perustelko niin helposti lapsen edulla. Jos aikuinenkin saa olla itsekäs, mutta turha sitä on verhota minkään epämääräisen "lapsen edun" taakse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin just. Erotkaa heti
kun ei ole enää hauskaa, turhaa kärvistellä. Kerranhan täällä vaan ollaan. Lapset on joustavia ja selviävät kyllä. Kuka on kuollut jos vanhemmat eroavat? Lapsia on nykyaikana niin helppo hiisata paikasta toiseen viikko sulla toinen mulla. Saa niinku molemmat elämät sinkkuus ja perhe-elämäs samaan aikaan. Miehiä voi sitten aina vaihtaa, kun edellinen alkaa kyllästyttämään. Jos siis suhde ei toimi
ehkä liiankin helppoa. Lehtiä lukiessa tulee tunne, että ero on suorastaan velvollisuus, jos avioelämä ei ole yhtä auvoa 24/7.
Vanhempani erosivat kun olin pieni, kun taas miehelläni on ollut ehjä perhe. Keskusteluissamme olen hämmästynyt siitä, miten totaalisen erilaista lapsuutemme ovat olleet. Olen joutunut vuosikausia pohtimaan ja käsittelemään asioita, jotka eivät ole edes juolahtaneet mieheni mieleen. Kun minä pohdin viisivuotiaana että onkohan isä onnellinen tai yksinäinen, mieheni potki kavereittensa kanssa palloa. Kun minä kamppailin syyllisyyden kanssa siitä, voinko sanoa että en tule isäni luokse viikonloppuna kun oli kaverin synttärit, ja masentuuko isä siitä, mieheni aterioi perheensä kanssa saman pöydän ympärillä.
Vanhempieni ero on määrittänyt elämääni uskomattoman paljon, ja vasta aikuisena olen saanut sisäisen varmuuden siitä, että elän oman elämäni, teen omat ratkaisuni, enkä kanna vanhempieni murheita sisälläni.
Omille lapsilleni annan ehjän perheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ole vain itsestä kiinni, antaako lapselle ydinperheen vai ei. Myös pariskunnan toisella puoliskolla pitää olla samat aikeet.
Olen itse tahtomattani joutunut eron eteen. Mietin taannoin lapsia ja heidän suhdettaan isäänsä. Kun asuimme saman katon alla, oli hän n. 80 % ajasta lasten kanssa henkisesti poissaoleva, siis silloinkin kun ei ollut töissä. Tai sitten ärjyi. Murto-osan aikaa kaikki sujui juohevasti. Nyt, kun näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu, on tuolloin enemmän läsnä, tapaamiset ovat arjen ulkopuolista mukavaa yhdessäoloa jos ei nyt aivan juhlaa ja kaikilla osapuolilla on aina positiiviset tunteet päällimmäisenä koska edellisestä tapaamisesta on niin pitkä aika.
Ensimmäisenä kuvaillun kaltaisesta lapsuudesta tulevista seurauksista ei ole tietoa, jälkimmäisen aika näyttää.
Itse olen aina panostanut juuri siihen, että kun olen lapsieni kanssa, todella myös olen sitä täysillä eikä ajatukset luuhaa ihan muilla mailla.
Omille lapsilleni annan ehjän perheen.
sitoutuessa minulle oli tärkeää, että mies on perhekeskeinen, luotettava ja hänellä on samat arvot ja tavoitteet kuin minulla.
Tietenkään mikään ei ole varmaa. Lapset, avioliitot ja erot ovat erilaisia. Summa summarum: mielestäni eron vaikutuksia lapsiin vähätellään.
T. 161
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että toi on myytti että parempi lapsille että vanhemmat eroavat kuin että vanhemmat jäävät epätyydyttävään suhteeseen. Taas yksi keino aikuisille selittää asiat parhain päin ja lieventää syyllisyyttä.
Minä olen avioerolapsi, ja vaikka vanhempani "hoitivat eron hyvin", kärsin asiasta aina täysi-ikäistymiseeni asti. Silloin oivalsin, että olemme kaikki aikuisia ja kaikki vastuussa omista elämistämme. Siihen asti kannoin syyllisyyttä isäni yksinäisyydestä, ja siitä miten hän kärsi. Syyllistin itseäni siitä, että en viihtynyt isän luona viikonloppuisin. Äitini koitti lieventää omaa syyllisyyttään "antamalla" minut lähes joka viikonloppu isälleni, joka kuulemma ikävöi minua kovin. Elämäni oli siis koulua, tylsiä viikonloppuja ja syyllisyyttä.
Itse en aio erota. Olen vannonut, että minun lapsistani ei tule avioerolapsia. Olemme mieheni kanssa erittäin sitoutuneita, ja ainakin nyt onnellisia.
Usein se on mies joka lähtee. Ja kärjistetysti miehet ajattelevat enemmän kuin naiset vain itseään. Ei siinä lapsia oma miehenikään ajatellut, kun jätti perheensä koska tämä ei enää ole niin "kivaa". Ei kuulemma kannata yrittää edes yhtä=ensimmäistä kertaa jatkaa. Eikä varsinkaan lasten takia, sehän ei ole muodikasta nykyään.
Kyllä miehet ovat se heikompi sukupuoli. Vai montako naista tiedätte, joka olisi jättänyt perheensä?
Kyllähän se tämän palstankin kirjotuksista paistaa läpi. Jotkut eivät vain osaa elää. Sääli vain niitä lapsia, jotka pukataan näihin kertakäyttösuhteisiin.
Miksi ihmiset odottaa parisuhteelta niin paljon?
Miksi ei osata elää arkea?
Miksi kuvitellaan, että elämä on koko ajan romanttista juhlaa?Kyllästytään ja erotaan ja haetaan uudelleen sitä ihastumisen tunnetta. Tehdää lisää lapsia, että saataisiin kokea se oikea suhde rakkausromaanien tapaan. Siinäpä sitten ollaan uudessa suhteessa ja elämä on ihan sekaisin, mutta ei kehdata enää erota kun on jo parit lapset sinne sun tänne ja exiä ja muita. Siinä sitten katkerana mössötetään uusperheessä ja lapset kärsii.
Pakkoko sitä on tapella koko ajan siinä parisuhteessa. Voisiko katsoa peiliin ja miettiä, että mitä haluaa elämältään ja miten voisi kasvaa aikuiseksi.
Kyllä lasten hyvinvointia uhkaa enemmän moni muu asia kuin se päivähoito. Lapsi, jolla on tasapainoiset kotiolot ja välittävät (toisistaan ja lapsistaan) vanhemmat, pärjää kyllä hoidossa ja saa kotona ollessaan tarpeellisen määrän turvalisuutta ja rakkautta. Ongelmallisempaa ovat ne monet kodit, joissa elämä on yhtä taistelua....
Ihmiset nykyään olettaa että elämän pitää jatkuvasti olla niin jännittävää. Ollaan niin lyhytjänteisiä.
Mä uskon myös että monille miehille on shokki saada lapsia. Vauva sitoo naisen, nainen ei yhtäkkiä ehkä olekaan miehestä (seksuaalisesti) kiinnostunut. Ja tätä vaihetta voi pahimmassa tapauksessa KESTÄÄ KAUAN!
OIkeasti jokaiselle nuorelle pitäisi järjestää joku parisuhde- ja perhekoulutus. Kun ajatellaan miten paljon turhanpäiväistä opimme koulussa. Eikö pitäisi myös kertoa vähän perheellisten ihmisten arjesta?
Muistan kun olimme ennen ekan lapsen syntymää neuvolan järjestämällä luennolla, jossa psykologi (miespuolinen) kertoi siitä, miten vauva muuttaa miehen ja naisen suhdetta. Kyllä mä sen vieläkin muistan miten mies vähätteli noita asioita ja vähän kyseenalaisti "että onko se nyt muka niin että seksikin vähenee" jne.
Ehkä jokaisessa perheessä olisi myös hyvä vähän infota niitä poikia millaista se elämä aikuisena ja lasten kanssa voi olla. Oma äitini on ollut hyvä tässä ja sen huomaa veljestäni. Kun taas anoppi ei oo koskaan kertonut omille pojilleen mitään ja ovatkin olleet sitten vähän ulalla...
Itse en voisi kuvitellakaan eroavani "itseni takia"! Kestäisin vaikka mitä pitääkseni lapseni onnellisena eli siis vanhemmat saman katon alla. Miehenikin on sanonut ettei ikinä kestäisi ajatusta että lapsillamme olisi joskus isäpuoli. Eli teemme molemmat kaikkemme ettei siihen tilanteeseen jouduta. Mielummin olen itse onneton kuin katson lapsiani onnettomina! Jos lasteni onni sitä vaatii, pystyisin kyllä vetämään vaikka vuosien ajan kaikki hyvin-roolia. Ja jos lapseni ovat onnellisia, olen minäkin. Älkääkä nyt sitten heti hyökätkö että kyllä lapset huomaa jos asiat eivät ole hyvin ja kasvavat heti kieroon... Pari kertaa meillä on ollut tilanne, että olen joutunut miettimään suhteemme jatkoa, kunnes tajusin että lapset menee kaiken edelle ja nyt kaikki on ihan oikeasti taas tosi hyvin!
Riitaisassa, painostavan ilmapiirin kodissa ei lapsen ole hyvä kasvaa. Jos suhde ajautuu esim. mykkäkoulutilanteeseen, sen vaistoaa lapsetkin ja siinä kodissa ei ole lapsikaan onnellinen. Vanhempien mielialat vaikuttavat lapseenkin.
Tottakai jos vanhempien suhde on tasapainoinen myös lapset ovat onnellisia.
Tasapainoisia ja onnellisia lapsia kasvaa yksin- ja yhteishuoltajienkin perheissä.
Turha yleistää että kaikki tai edes suurin osa yhden vanhemman perheissä kasvaneista lapsista olisi sen onnettomampia kuin ydinperheissäkään kasvaneet.