Päivähoito-kotihoito -tappelu on turha. AVIOEROT ovat merkittävin uhka lapsille nykyään.

uuden aviomiehensä ja isäehdokkaan, aiheuttaa varmasti lapsilleen jonkinlaiset henkiset vammat.

Avioero järkyttää lapsen perusturvallisuutta, varsinkin jos takana ei ole mitään perusteltua syytä (kuten alkoholismi, huumeriippuvuus, väkivaltaisuus) jotka itsessään tietysti luovat vielä suurempaa turvattomuutta ja jos niitä ei pystytä hoitamaan avioero onkin parempi ratkaisu kuin väkivaltainen ja/tai alkoholinhuuruinen lapsuus.



Valitettavasti vain suurin osa avioeroista on täysin turhia ja estettävissä. Tämä nykyaika on vain niin arvotonta, perheitä ei enää kunnioiteta, kaikenlainen itsekeskeisyys, itsekkyys ja nautinnonhaku on tullut vastuullisuuden ja sitoutumisen tielle.



Lapsi tarvitsee isän ja äidin, jotka kantavat huolta lapsistaan, lapsen koti on isän ja äidin suhde.

Joku hoitoonvieminen on ihan piece of cake sen perusturvallisuuden järkkymisen kanssa, jota vanhempien avioero pienessä lapsessa aiheuttaa.



Avioerojen vaikutuksista lapsiin pitäisi puhua paljon paljon enemmän, sen sijaan täälläkin puututaan ja paasataan jostain ihan epäolennaisesta kuten päivähoidosta. Lapset kun yleensä vielä pääosin viihtyvät päivähoidossa, jos hoitopäivät ei ole kohtuuttoman pitkiä.

avointa puhetta tärkeästä asiasta

t. nainen, jonka mies jätti vauvan ja taaperon kanssa, koska ei oikein jaksanut lapsiperhe-elämän rasittavuutta, väsynyttä ja kireää vaimo (:-) ja tapasi ihanan nuoren naisen, jolla ei ollut lapsia

Oli kyse sitten kahden- tai yhden vanhemman perheistä.

Näitä lapsiahan on nykyään paljon. Vanhempien huolenpito yritetään korvata pleikkareilla, televisiolla, rahalla ja milloin milläkin.



Tasapainoisia ja onnellisia lapsia kasvaa aidosti lapsen asioista kiinnostuneen ja hänestä välittävän vanhemman tai vanhempien kodissa.

sitä on vaikea nykyvanhempien myöntää. Mutta samalla kun avioerot ovat yleistyneet ja arkipäivistyneet, myös lasten kärsimys on lisääntynyt. Ja likaisia eroja, joissa lapsia käytetään pelinappuloina, on nykyään paljon. Mutta ei tarvitse mennä edes äärimmäisyyksiin, täälläkin monet ovat kertoneet miten ihan "ok-erot" ovat jättäneet jälkensä. Mutta tätä ei nykyään haluta kuulla, sillä aikuiset tekevät mitä lystäävät. Minäminäminäminä...

että parempi erota kun katsoa väkivaltaista miestä. Ihan kuin ihan tavallisia turhia eroja ei olisi kaikista eroista suurin osa.

Minä en yhtään ihmettele että pikkulapsivaiheessa tulee avioeroja.

Se on raskasta aikaa ja ympäristö asettaa usein paineen pärjätä vaan yksin (kun kerran itse on ne lapset halunnutkin) vaikka vauva valvottaisi yöt ja taapero tarvitsee virkeää hoitajaa päivisin, ja tietysti se vauvakin.

Se on tämä omituinen suomalainen pärjäämiskulttuuri. Ajatellaan että jokaisen on aina pärjättävä yksin ei missään tilanteessa ole sallittua tarvita apua :(

verrattuna ei-eronneisiin. Mukaan voisi ottaa vielä kuinka monta eroa lapsi on joutunut kokemaan sitten myös tulevista isä- ja äitipuolista.



Juurihan hesarissa uutisoitiin, että terveysongelmia on enemmäm eroperheiden lapsilla, mutta entä mielenterveys?

Kumma kyllä, jokainen eroperheen lapsi -ystäväni, sanoo, ettei halua oman lapsensa kokevan vanhempiensa eroa ja tekevänsä kaikkensa sen puolesta.

Kyllä sen nimittäin voi (mielestäni) tietää, ennen kuin lapsia hankkii, että tuleeko parisuhde kestämään arjen ja ajan paineen vai ei. Kaikki nämä "tämä tuli ihan yllättäin" tyypit huijaavat itseään, ja ovat juuri niitä, joille tulee tapahtumaan ikäviä asioita (lisää eroja yms.) vastaisuudessakin - etenkin, jos jatkavat tuota uhriutumistaan. Nainen päättää kenen kanssa hän lapsia hankkii. Itseään pitää osata suojella - pitää olla kaukaa viisas. Ja se on ihan mahdollista.

Minun mielestäni tärkeää on, että mies on uskollinen ja sellainen, joka viihtyy kotona; hoitaa kotia yms. ja on lapsirakas. Nämä asiat saat selville (ihan varmasti!) miehestä ennen lasten hankintaa.

Mun ex-mies oli juuri tuollainen. Ero tuli yllättäen, kun lapset oli 5 ja 8v. Mies otti ja lähti.

Ei todellakaan voi tietää etukäteen.

Erohalunsa syitä ei ole selitellyt. Itse olen asiaa paljonkin pohtinut ja myönnän myös omat virheeni.

Tämä keskustelu on tärkeä ja kaikkien, SIIS KAIKKIEN, tutkimusten mukaan lapselle avioero on tragedia. Joskus se on kuitenkin pienempi tragedia kuin eroamattomuus (väkivaltaa, päihteitä jne.), mutta aika useissa tapauksissa ero on puhtaasti itsekäs teko vanhemmilta. Ei edes yritetä ja aletaan vaan kuvitella ties mitä kylmyyttä mielessään. Kun ei ole sitoutunut, eikä yritä, niin vähemmästäkin alkaa jo tuntea niitä kylmiä tunteita. Paljolti se on kyse tahdosta... ja luulisi, että sitä tahtoa löytyisi siihen avioliiton hoitoon.



Tutkimusten mukaan avioerolapset ovat syrjäytymisvaarassa huomattavasti enemmän kuin ydinperheiden lapset. Tämä on fakta, ja tietysti on tapauksia ja tapauksia. Lisäksi uusperheiden ihmissuhteet on usein aika hankalia ja tyypillisesti murrosiässä hyvin vaikeaa.

Isäni oli alkoholisti. Lapsena toivoin, että äitini ottaisi eron isästä, jotta saisimme elää rauhassa. Äitini eli kuin yksinhuoltaja avioliitossa, lisäksi oli vielä yksi kidult huolehdittavana. En todellakaan tiedä, olisiko elämämme ollut onnellisempaa jos äiti olisi eronnut isästäni kuten toivoin.

Itsekkäät aikuiset eivät pysty kompromisseihin, eivät neuvottelemaan, eivät sopimaan, eivät järjestelemään, eivät pyytämään eivätkä antamaan anteeksi. He eivät itse osaa antaa, vain ottaa. Vain minäminäminä... avioliitto ja perhe vaativat ponnisteluja ja halua yrittää.

suurin osa eroista on lapsille vahingollisia. Eli tutkimuksen lopputuloksena oli, että jopa tavallista kuolleempi ja ehjä perhe on parempi kuin ero. Tuon tutkimuksen mukaan jopa tuurijuoppous (ei väkivaltaa) jomman kumman vanhemman osalta on pienempi hankaluus lapsen elämässä kuin se, että vanhemmat eroavat.



Olkaa edes rehellisiä noissa erokeskusteluissa. Älkää perustelko niin helposti lapsen edulla. Jos aikuinenkin saa olla itsekäs, mutta turha sitä on verhota minkään epämääräisen "lapsen edun" taakse.

Olin totaalisen väsynyt miehen käytökseen; jätti kotityöt tekemättä, lapsen hoito oli puutteellista, oli lapsellinen ja "kosti" mielestään ovelasti jos sanoin suoraan jostain. Erään riitamme keskeytti itkevä taapero ja silloin sen älysin; tässä perheessä on muitakin kuin minä. Lapselleni isä on rakas perheenjäsen, eikä rakkauden määrä vähene sillä että isä ei tee kotitöitä tai edes aikuistu. Minä en välttämättä rakasta miestä enää muuten kuin kumppanina ja lapseni isänä, mutta se ei oikeuta minua hajottamaan muuten toimivaa perhettä. On meillä myös hyviä hetkiä, ihan päivittäin.



Ps. En puutu muiden perheiden tapaan ratkaista asiat, mutta meillä auttoi se paljon parjattu KESKUSTELU. Sitä tosin täytyi käydä joka ikinen päivä useasti jotta miehelle menisi päähän, mistä on kyse minun puoleltani ja itse jouduin opettelemaan hiljaa olemista, kun mies yritti pukea sanoiksi ajatuksiaan.

Että aika iso osa on itsekkäitä minä-ihmisiä. Tämän älysin vasta katsottuani lähipiirin yh-äitejä ja isiä; vain yksi(!) on löytänyt vakituisen kumppanin, loput ihmettelevät miksi suhteensa eivät toimi ja kuinka vastaan tuleekin aina paskoja, mutta ensin kivalta vaikuttavia, ihmisiä. Näistä epäonnistuneista suhteista on tullut monelle enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja surullista on sekin, että lapset ovat aikalailla huoltajansa armoilla. Jos rakkauselämä kukoistaa, luvataan lapsille kuu taivaalta ja kun se kusee, huudetaan naama punaisena ja ollaan mykkäkoulussa, kunnes joku lapsista tulee "hyvittelemään".

erokin oli lähellä, mutta pysyivtä yhdessä loppuun asti ja heillä oli paljon hyviä hetkiä.

Mieheni on eroperheestä ja isäpuoliakin oli muutama,



Miehen oli vaikea oppia vastuulliseen suhteeseen. Hänen mielestä asioiden piti mennä, kuten hän halusi tai sitten erotaan.



Vuosikausien puhumisen jälkeen mies tajusi, että perheen eteen tehdään töitä ja kumpikin joustaa.

Joten olen sitä mieltä, että eroperheen lapsen on vaikea olla empaattinen ja sinnikäs. Löisi melko helposti hanskat tiskiin ellei saa tahtoaan periksi.

Isäni ei pidä minuun mitään yhteyttä. Edes joulukorttia ei tullut. Emme koskaan olleet läheisiä, mutta pidimme kyllä yhteyttä. Isäni kävi kylässä jopa yksinään luonani, kun minulla oli jo perhekin. Päällisin puolin siis ihan mukiinmenevät välit. Kun erosivat, hylkäsi täysin.



Tämän hylkäämisen seurauksena minusta on tullut ihminen, joka ei näe millään mitään väliä. Mitä järkeä on kasvattaa lapsistaan hyviä ihmisiä? Mitä järkeä on opettaa lähimmäisen rakastamista? Miksi minun tulisi kohdella lapsiani tasa-arvoisesti? Miksi minun pitäisi olla yhdessä ja samassa avioliitossa? Vanhempanikin olivat avioliitossa n. 30 vuotta, mutta siitä ei ole seurannut minulle, lapselle, mitään hyvää. Aivan kuin matto olisi vedetty jalkojen alta ja näytetty, että mikään, mikään ei ole tässä elämässä pysyvää. Mihinkään ei voi luottaa. Lopputulos on se, että jokainen elää päivä kerrallaan omaa elämäänsä. Ei ole mitään järkeä yrittää rakentaa mitään: hyviä sisarusvälejä, onnellista perhettä, suvun jatkuvuutta, perinteitä jne.

Nykyisin se on ehdottomasti päihteiden väärinkäyttö. Alkoholistien lapset joutuvat elämään usein sellaisessa ahdingossa, että sitä on meidän muiden vaikea käsittää. Ja alkoholismi on aivan vain paheneva kansantauti, kuten kaikki tietävät. Sehän on jo merkittävin työikäisten kuolinsyy.



Sata kertaa mieluummin suon lapselle vanhempien avioeron, kuin elämisen jatkuvan henkisen ja fyysisen väkivallan keskellä.