Olen keski-ikäinen nainen ja kuvittelen olevani teini

Täysin sama juttu, vaikken ole osannut sitä noin ajatella..noin 12 veeksi asti kehityin normaalisti, sitten tapahtui paljon traumaattisia asioita ja kehitys pysähtyi kai sinne..käyn kyllä tylsissä ja typerissä töissä mitkä ei kiinnosta pätkääkään, kuten ei paljon mikään muukaan. Haluaisin vain hengailla kavereiden kanssa vaan kun niillä on kaikilla lapsia. Teineistä en kylläkään pidä yhtään, olen vaan todella todella kateellinen kun ne elää minun unelmaelämääni.

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama juttu, vaikken ole osannut sitä noin ajatella..noin 12 veeksi asti kehityin normaalisti, sitten tapahtui paljon traumaattisia asioita ja kehitys pysähtyi kai sinne..käyn kyllä tylsissä ja typerissä töissä mitkä ei kiinnosta pätkääkään, kuten ei paljon mikään muukaan. Haluaisin vain hengailla kavereiden kanssa vaan kun niillä on kaikilla lapsia. Teineistä en kylläkään pidä yhtään, olen vaan todella todella kateellinen kun ne elää minun unelmaelämääni.

Kiitos, kun kirjoitit. Kiinnostavaa kuulla ja uskon, että nuo traumat on avain asiaan. Minulle kerran joku psykiatri sanoi, että olen jäänyt teinin ikään tai tasolle traumojen vuoksi. Jäänyt jotenkin kiinni siihen kehitysvaiheeseen. No, olen älyltäni suht kehittynyt en siis mitenkään heikkolahjainen vaan päinvastoin, mutta en osaa elää normaalia aikuisen elämää, en pysty tekemään mitään minusta tylsää tai mikä ei huvita eli esim. käydä töissä. Onneksi taiteellista lahjakkuutta, että voin puuhastella sillä saralla jotain ja uskotella muille, että se on työni. Eihän tiedä vaikka meitä teini-aikuisia olisi paljonkin. Tavallaan siihen liittyy ihania asioita ja elämäntyyliä, mutta myös surua ja ulkopuolisuuden tunnetta, ettei ole ihan normaali aikuinen. Itselläni myös rankkaa koulukiusaamista juuri teininä. Ehkä sekin trauma saa identiteetin jumittamaan niihin aikoihin.

-Ap

Ai niin unohdin tyystin tuon koulukiusaamisen joka kesti vuosia. Edelleen jaan ihmiset mielessäni suosittuihin, taviksiin ja luusereihin ja yritän hirveästi päästä noitten suosittujen piiriin. En tosin tiedä miten kun tämä aikuisten maailma ei kuitenkaan ole ihan samanlainen..miessuhteet on äärimmäisen vaikeita myös kai koska koin hirveästi torjuntaa ja haukkumista teinivuosina juuri vastakkaiselta sukupuolelta. Olen miehille jo valmiiksi semmoinen että "mulle ei vittuilla" vaikka kukaan ei edes vittuilisi.

Ja on kyllä hirveän vaikea samaistua tai ymmärtää tai tulla toimeen itsen ikäisten naisten kanssa, joilla alkaa olla niitä teini-ikäisiä lapsia, kun itse samastuu niihin teineihin eikä seesteiseen aikuisiin järkeviin kypsiin keski-ikäisiin, vaikka iän ja ulkonäön puolesta pitäisi.

Instagramissa seuraan teinimäisten nuorten naisten tilejä, joissa pukeudutaan mahdollisimman tyttömäisesti ja ihailen heidän tyyliään ja otan sieltä vinkkejä. Nämähän on tilejä, joita setämiehet kuolaa. Olen koko ikäni seurustellut aina itseäni reilusti vanhempien miesten kanssa (isähahmon etsiminen). Masentuneena parasta lääkettä on teinimäisten tavaroiden ja vaatteiden ostelu, ostoskeskuksissa ajan viettäminen ja nuorten ihmisten seura. Myös tykkään katsella nuoria ja heidän vaatteitaan, kuunnella juttujaan. Nautin heidän jutuistaan, naurusta ja ilosta, elämänhalusta ja uskosta, heidän hajuvesien tuoksustaan, kaikesta. He ovat vaan niin ihania ja saan heistä voimaa. En kuitenkaan yritä liittyä heidän seuraan tai mitään sellaista. Katselen ja kuuntelen vain.

-N45

Mä oon jäänyt 17v. Siihen asti kehityin normaalisti mutta en koskaan keksinyt miten aikuisten maailmaan kasvetaan enkä ole nähnyt mitään kovin mielenkiintoista siitä eteenpäin. Töitä jaksan tehdä mitä 17v voisi tehdä kesäduunina ja seurustelusuhteet ovat sen pituisia kuin tuon ikäsillä. Kivointa on pukeutua samalla lailla kuin 17v. Kun menin yliopistoon monet oli ottaneet aikuistyylin ja se oli ihan kamalaa. En meinannut jaksaa tehdä edes kandia. Vaikka olen käynyt korkeakoulua silti puku päällä telkkarissa olevat ihmiset näyttävät mielestäni vieläkin pelleiltä.

Minusta tuntuu, että lapsuuden/nuoruuden traumoja oireilevalle aikuiselle lätkäistään joku peitediagnoosi, jotta sitä oikeaa syytä ei tarvitsisi hoitaa (koska se maksaa).

Minulla on ollut vähän samankaltaista. Olen ikään kuin jäänyt identiteetiltäni teiniksi. Traumoja myös minulla, joista peitediagnoosina kaksisuuntainen (lääkitystä etsittiin, mutta ne vain pahensivat oireita).

Kun tajusin, että oireeni johtuvat lapsuuden ja nuoruuden traumoista, ja aloin niitä käsittelemään, alkoi identiteettinikin aikuistumaan. Nyt identiteettini on jo melkein 30v. Fysiologinen ikäni kuitenkin on yli 50v.

Minäkin muuten hakeudun ains isämäisten miesten seuraan, voivat olla nuorempiakin koska minuun verrattuna kaikki yli 15 vuotiaat on minua kypsempiä. Enpä ole yhdistänyt tätäkään tähän teinimoodiin! Olen koko ikäni vain yrittänyt mukautua normaaleihin ihmisiin ja esittänyt ikäni mukaista ihmistä ja samalla vieraantunut omasta tunne-elämästäni täysin, nykyään en tunnekaan paljon mitään. Paitsi sitä kateutta, tällä hetkellä kadehdin erityisesti erästä tuttavapiirin teiniä joka on vähän näköiseni ja oloiseni mutta toisin kuin minä saa elää täydellistä traumavapaata ja rakastettuna olemisen täyttämää teinielämää.

Pikkutavaroiden ja turhien helyjen ostelu on kyllä terapeuttista! Samoin myös kaikki muu teineily kuten juoruaminen ja etäihastuksista jauhaminen. Mutta kun tosiaan ne omanikäiset on niin seestyneitä että he taas tuntuu enemmän minun äideiltäni kuin kavereiltani.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että lapsuuden/nuoruuden traumoja oireilevalle aikuiselle lätkäistään joku peitediagnoosi, jotta sitä oikeaa syytä ei tarvitsisi hoitaa (koska se maksaa).

Minulla on ollut vähän samankaltaista. Olen ikään kuin jäänyt identiteetiltäni teiniksi. Traumoja myös minulla, joista peitediagnoosina kaksisuuntainen (lääkitystä etsittiin, mutta ne vain pahensivat oireita).

Kun tajusin, että oireeni johtuvat lapsuuden ja nuoruuden traumoista, ja aloin niitä käsittelemään, alkoi identiteettinikin aikuistumaan. Nyt identiteettini on jo melkein 30v. Fysiologinen ikäni kuitenkin on yli 50v.

Minullakin on roppakaupalla diagnooseja, yksi sentään dissosiaatiohäiriö jossa suoraan "myönnetään" että kyseessä ovat traumaoireet ja että on eri-ikäisiä osia, tällä hetkellä tuo teiniosa on erittäin vahvoilla. Tuntuukin kamalalta että oikeasti olen 41 kun tunne-elämä on pikemminkin 14-vuotiaan! Kenties siksi olen ihan aina murrosiän jälkeen tuntenut itseni liian vanhaksi ja koko ajan on olo että aika loppuu? Koska se teiniosa on aina ikuisesti 14 eikä kehity ja ulkomaailma taas odottaa minulta ihan muuta, pääasiassa kaikkea raskasta ja vaivalloista pas*kaa jota ei yhtään jaksaisi tehdä ja josta en saa mitään irti.

Epävakaana ja sua ilmeisesti hyvin paljon nuorempana en samaistu yhtään.

Ja minulla myös tuo, että haluan hirveästi olla niiden suosittujen kanssa ja jaottelen ihan samalla tavalla nuo suositut ja luuserit ym. Parasta mannaa mielelleni on, kun joskus joku suositun oloinen nuori sanoo minusta jotain kivaa tai myönteistä. Tällä varmasti ihan suoraan paikkaan niitä nuoruuden traumoja. Siis vielä aikuisena jotenkin ihailen niitä suosittuja nuoria, siis jotka on nykyään nuoria ja saatan katsella heidän some-tilejään, ihailla tyylejä ja jotenkin haaveilla, että itse olisin sellainen. Kuulostaa varmaan tosi karsealta, enkä itsekään täysin ymmärrä tätä, mutta en osaa olla muunlainenkaan. Juuri nytkin mässytän irtokarkkeja ja juon energiajuomaa omassa huoneessa sängyllä lojuen ja musaa kuunnellen puhelinta räpläten, kuin mikäkin nuori. Oma huoneeni on myös teinimäinen. Puolisoni antaa minun olla oma itseni. Tietää traumoistani. Minulla ei ole ikäisiäni ystäviä, enkä viihdy oman ikäisten seurassa juurikaan. Taas itseäni paljon vanhempien kanssa viihdyn (pidän isä tai äitihahmona) olen aika yksinäinen, koska niitä haaveilemiani nuoria ystäviä ei ole paitsi joskus puolisoni tyttäret, joiden seuraa rakastan ja olen kuin uudesti syntynyt, kun saan olla heidän kanssaan. Oman ikäisten seurassa viihdyin vain pinnallisesti ja pienissä määrin jos tyyppi muuten on kiva ja vaikka vähän lapsellisen oloinen tms.

-Ap

Olipa kiva että aloitit ketjun. Kun olen tuosta luuserijaottelusta puhunut ikäisilleni (luullen sen olevan asia jota kaikki muutkin tekee) niin olen kuullut vain paheksuntaa ja ihmettelyä että "tuolla tavoin ei kyllä ajattele kuin teinit". Tämäkin estää muuten asian käsittelyä kun teinithän saisi osakseen vain hyväntahtoista hymähteltä kaikista lapsellisista asioistaan, minulle taas sanotaan että olen outo ja vieroksutaan. Mutta kun minäkin olen vasta mitään ymmärtämätön teini (ja muitakin) sisimmässäni, tämä päällepäin näkyvä asiallisesti pukeutuva tyyppi on vaan kuori ja näytelmähahmo.

Mikä huuto ja syyttely siittä alkaisikaan jos aikuinen mies identifioi itsensä teini ikäiseksi tytöksi että pääsee viettään heidän kanssa aikaa

Ja joo, minunkin huone taitaa olla aika teinimäinen, vapaa-ajalla katselen vain suoratoistopalveluja ja olen puhelinaddikti sekä askartelen ja harrastan urheilua, yksi luottamustehtävä on (omg, liittyy muuten nuoriin vaikkei heidän kanssa onneksi tarvitse olla tekemisissä) jota en miiiillläääään viitsisi hoitaa ja se jää aina viime tippaan. Niin ja haluaisin myös että setämiehet ja kaikki muutkin miehet kuolaisi perääni, siitäkin olen kade nuoremmilleni.

Vierailija kirjoitti:

Mikä huuto ja syyttely siittä alkaisikaan jos aikuinen mies identifioi itsensä teini ikäiseksi tytöksi että pääsee viettään heidän kanssa aikaa

Who cares

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muuten hakeudun ains isämäisten miesten seuraan, voivat olla nuorempiakin koska minuun verrattuna kaikki yli 15 vuotiaat on minua kypsempiä. Enpä ole yhdistänyt tätäkään tähän teinimoodiin! Olen koko ikäni vain yrittänyt mukautua normaaleihin ihmisiin ja esittänyt ikäni mukaista ihmistä ja samalla vieraantunut omasta tunne-elämästäni täysin, nykyään en tunnekaan paljon mitään. Paitsi sitä kateutta, tällä hetkellä kadehdin erityisesti erästä tuttavapiirin teiniä joka on vähän näköiseni ja oloiseni mutta toisin kuin minä saa elää täydellistä traumavapaata ja rakastettuna olemisen täyttämää teinielämää.

Pikkutavaroiden ja turhien helyjen ostelu on kyllä terapeuttista! Samoin myös kaikki muu teineily kuten juoruaminen ja etäihastuksista jauhaminen. Mutta kun tosiaan ne omanikäiset on niin seestyneitä että he taas tuntuu enemmän minun äideiltäni kuin kavereiltani.

Voi että, minulla tuli ihan hellyydentunne ja myös hyvässä mielessä huvitti tuo, että kadehdit teiniä, koska ymmärrän niin hyvin ja kuulostaa niin tutulta tuo ajatusmaailma. Juuri tuo, että seuraa tavallaan haikeudella ja jonkinlaisella kateudella niiden teinien ihanaa, turvallista, rakastettua ja suosittuna olemisen ihanaa, iloista ja huoletonta elämää, jota he elävät nuorina, kauniina ja koko elämä edessään, opiskellen ja menestyen, hyvä elämä edessään, jollaisesta itse on jäänyt paitsi. Minulla se on ihailua ja haikeutta, ehkä myös vähän kateutta ja yllättävää kyllä tunnen vieläkin sitä samaa alakulon ja ulkopuolisuuden tunnetta, kuin nuorena, kun olin epäsuosittu ja jätettiin yksin. Eli ne teinitunteetkin tulee pintaan.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja joo, minunkin huone taitaa olla aika teinimäinen, vapaa-ajalla katselen vain suoratoistopalveluja ja olen puhelinaddikti sekä askartelen ja harrastan urheilua, yksi luottamustehtävä on (omg, liittyy muuten nuoriin vaikkei heidän kanssa onneksi tarvitse olla tekemisissä) jota en miiiillläääään viitsisi hoitaa ja se jää aina viime tippaan. Niin ja haluaisin myös että setämiehet ja kaikki muutkin miehet kuolaisi perääni, siitäkin olen kade nuoremmilleni.

Oi, ei! Olet aivan ihana ja juuri kuin itsekin olen. Kerrankin kuulee tällaisesta. Taitaa olla muuten aika vaiettu aihe tässä niin järkevässä yhteiskunnassa. Minä myös nautin jos juuri kaikki setämiehet ja jopa papparaiset vilkuilee minua, hah hah. Ja usein jos olen masentunut ja tunnenkin itseni yhtäkkiä vanhaksi läskiksi ym. niin olen kateellinen jollekin teini kaunottarelle, joka saa kenet vaan ja ajattelen, että jos olisin itse tuollainen niin eipä olisi mitään ongelmia esim. eräs ihastus mieheni, jota koitan iskeä ja jonka tiedän pitävän nuoremmista niin juoksisi kieli pitkällä luokseni jos olisin sen teini kaunottaren näköinen. Että tällaista pyörii mielessä. Aika weird elämää, mutta myös jotenkin ihanaa. En edes haluaisi olla sellainen täti-aikuinen, yäk! Paras kehu, kun se ihastusmieheni, joka tykkää nuoremmista naisista ja tykkää siis myös minusta, koska olen teinityylinen niin sanoi kerran minulle, että olen nelikymppinen, joka näyttää parikymppiseltä. Se tuntui ihanalta. Hulluinta, että haluaisin mennä alapään kauneusleikkaukseen, että saisin sen näyttämään mahdollisimman nuorekkaalta. Että semmosta. Jotenkin ihania sinun jutut ja ymmärrän täysin.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muuten hakeudun ains isämäisten miesten seuraan, voivat olla nuorempiakin koska minuun verrattuna kaikki yli 15 vuotiaat on minua kypsempiä. Enpä ole yhdistänyt tätäkään tähän teinimoodiin! Olen koko ikäni vain yrittänyt mukautua normaaleihin ihmisiin ja esittänyt ikäni mukaista ihmistä ja samalla vieraantunut omasta tunne-elämästäni täysin, nykyään en tunnekaan paljon mitään. Paitsi sitä kateutta, tällä hetkellä kadehdin erityisesti erästä tuttavapiirin teiniä joka on vähän näköiseni ja oloiseni mutta toisin kuin minä saa elää täydellistä traumavapaata ja rakastettuna olemisen täyttämää teinielämää.

Pikkutavaroiden ja turhien helyjen ostelu on kyllä terapeuttista! Samoin myös kaikki muu teineily kuten juoruaminen ja etäihastuksista jauhaminen. Mutta kun tosiaan ne omanikäiset on niin seestyneitä että he taas tuntuu enemmän minun äideiltäni kuin kavereiltani.

Voi että, minulla tuli ihan hellyydentunne ja myös hyvässä mielessä huvitti tuo, että kadehdit teiniä, koska ymmärrän niin hyvin ja kuulostaa niin tutulta tuo ajatusmaailma. Juuri tuo, että seuraa tavallaan haikeudella ja jonkinlaisella kateudella niiden teinien ihanaa, turvallista, rakastettua ja suosittuna olemisen ihanaa, iloista ja huoletonta elämää, jota he elävät nuorina, kauniina ja koko elämä edessään, opiskellen ja menestyen, hyvä elämä edessään, jollaisesta itse on jäänyt paitsi. Minulla se on ihailua ja haikeutta, ehkä myös vähän kateutta ja yllättävää kyllä tunnen vieläkin sitä samaa alakulon ja ulkopuolisuuden tunnetta, kuin nuorena, kun olin epäsuosittu ja jätettiin yksin. Eli ne teinitunteetkin tulee pintaan.

-Ap

Kiva että joku ymmärtää. Joo, nuo kaikki kuvaillut (suositun teinin) teinielämän elementit kyllä kadehdituttaa. Varmaan monia ihan oikeitakin aikuisia saattaa nuoruus kadehdituttaa mutta tässä on lisänä just alakulo ja ulkopuolisuus, kun ei ole voinut edes yrittää semmoista teinielämää viettää koska yritti vaan paeta koko elämää (kirjoihin ja tv-sarjoihin). Eikä ne kaikki suositut edes tajua olevansa suosittuja muuten, elelevät vaan kivaa elämäänsä ja varmaan luulevat että muilla on samanlaista.

Ja sit taas nyt sitä jää ulkopuolelle koska on sisäisesti jotain ihan muuta kuin pitäisi tässä iässä olla, kuten vissiin oli silloin teininäkin. Että traumat vaan toistaa itseään. Aloitin kyllä terapian jälleen mutta haluaisin sen auttavan hetipaikalla juurinyt.

Ihania juttuja täällä ja kiitos kaikille kirjoittajille. Itse olen jollain lailla löyhästi kiinni yhteiskunnassa esim. taiteellisten juttujeni kautta ja siinä roolissa tulen ehkä paremmin ymmärretyksi vaikka hieman erikoisena. Mutta olen myös paljon syrjäytynytkin kaikesta mitä

mielletään normaaliksi ja elän mieluiten omassa kuplassani tätä teinityylistä elämää. Onneksi puoliso antaa minun teineillä rauhassa. Ja tämä ystävä ihastusmieheni ihailee juuri niitä teinimäisiä piirteitäni niin saan siitä paljon voimaa tälle elämälleni. Mutta, elämäni aikana minua on haukuttu paljon tyhmäksi, lapselliseksi, tyhjäpääksi, kohdeltu säälien tai ivaillen, ilkeästikin ja jotkut naiset olleet jopa kateellisia kuitenkin ja matkineet nuorekasta tyyliäni sitten.

-Ap

jos et olisi ollut noin vanha ja rupsahtanut mummeli niin olisin voinut ostaa sinulle tupakka-askin suihinotosta.